Johan oli ollut huolissaan jo monta päivää. Hänestä tuntui, että Iiris ei ollut entisensä, vaikka hän ei osannutkaan selittää asiaa tarkasti edes itselleen. Jotenkin vain. Hänellä oli vahva tunne, että työparia vaivasi jokin asia, jota tämä ei tapojensa vastaisesti halunnut tai osannut kertoa. Iiris hoiti työnsä ja jopa jutteli, mutta jotakin puuttui.
Johan mietti, voisiko Iiriksen käytös johtua työstä tai stressistä, vai kaipasiko nainen enemmän haasteita. Heillä oli menossa hiljainen hetki, töitä oli, mutta kiirettä ei ollut, eivätkä tutkittavat jutut vaatineet äärimmäistä venymistä. Olisi voinut jopa ajatella että heillä oli helppoa.
– Älkää vaan erehtykö luulemaan, että rikolliset lepäävät. Eivät ne lepää, kohta juttuja tulee taas ovista ja ikkunoista. Nauttikaa niin kauan kuin voitte. Johto esitti, että me kaikki voisimme pitää lomaa kun on hiljaista, mutta sanoin että ei, nyt tehdään niitä hommia, jotka ovat kärsineet kiireestä. Eli jos joku tulee teitä katsomaan, olkaa järjestelevinänne paikkoja, komisario Peter Sundby sanoi.
Hän tykkäsi lapsistaan, kuten hän heitä puolisalaa nimitti. Johan näki Iiriksenkin jopa hymyilevän, mikä oli viime aikoina ollut harvinaista. Iiriksen poliisikoira Natso istui tapansa mukaan komisarion käden ulottuvilla. Heistä oli tullut hyvät kaverit.
Johanista tuntui pahalta, mutta hän ei keksinyt hyvää tapaa asiasta puhumiseen. Hän tunsi Iiriksen liian hyvin tietääkseen, että tämä suuttuisi. jos hän kysyisi mikä tällä oli. Mutta oliko muutakaan keinoa? Nytkin Iiris näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
– Onko minussa jotain vikaa vai mitä sinä oikein tuijotat? Minusta tuntuu, että sinä olet seurannut minua koko päivän, Iiris sanoi.
– Ei ei, en minä tuijota, Johan vakuutti.
Iiris katsoi häntä kummissaan!
-Vai et muka tuijota. No sanotaan sitten niin että katsot pitkään!
Johan ei enää voinut teeskennellä, vaan kysyi mikä Iiriksellä oikein oli. Tämä melkein kivahti, että ei mikään, mikä hänellä nyt olisi. Mistä Johan oli noin päätellyt?
– No kun sinä olet kuin poissaoleva, et juuri puhu, et hymyile, et osallistu, jos joku ei kysy. Sinä toimit kuin unessa tai kuin olisit robotti! Ja katso nyt Natsoakin, se lähinnä makailee petillään. Sekin tietää, että kaikki ei ole kohdallaan.
Natso urahti mutta painoi päänsä jalkojensa väliin.
Iiris vaikeni.
– Mikset sinä sano mitään, mikset selitä, mikä sinulla on? Johan tivasi.
Iiris katsoi häntä murheellisena.
– Ei minulla mikään ole! Minun pitää mennä!
Poissa paha maailma, edessä ensimmäinen loma pitkään aikaan. Miro oli innoissaan kuin pikkupoika. Siunattu kesä ja siunattu elämä. Hän oli muutaman hirveän ja melkein nirrinvieneen seikkailun jälkeen oppinut olemaan kiitollinen jokaisesta hengenvedosta.
– Miten niin lomalle? Mitä se tarkoittaa? Keke Kuurto oli kysynyt häneltä, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä maalle epämääräiseksi ajaksi. Kekeä huolestutti lähinnä miten heidän uudelle hankkeelleen eli pizzamaattiketjulle kävisi. Miro lohdutti, että ei mitenkään.
– Enhän minä mihinkään katoa, muutan vain kesäksi Kannonjoelle. Saat minuun yhteyden ihan entisillä välineillä.
– Hmmm, jupisi Keke, mutta hänen uusi kaunis ihana tyttöystävänsä Petra muistutti, että myös heidän pitäisi päästä reissuun heti kun neljä ensimmäistä pizzamaattia pyörisivät henkilökunnan voimin.
– Sitä päivää voidaan joutua odottamaan, Keke yritti mutta tuli tyrmätyksi. Miro ja Petra vakuuttivat, että yritystä johtamaan valittu Kimmo Keres pystyisi yhtiön yleismiehen Harri Heikkinen kanssa pyörittämään hommia varmaan vaikka koko kesän.
– No olkoon, Keke sanoi edelleen hieman nyreänä.
– Pidetään yhteyttä, milloin sinä lähdet?
– Me lähdemme koko perhe!
– Ja mihin te tarkalleen ottaen menette?
Miro selitti, että pienelle paikkakunnalle nimeltä Kannonjoki. Se sijaitsi kaukana Keski-Suomessa jumalanselän takana. Kun Keke kysyi, mistä ihmeestä Miro oli saanut päähänsä mennä lomalle jonnekin hevonkuuseen, Miro paljasti jokin aika sitten perineensä pienen maatilan, jonne he nyt menisivät ensimmäistä kertaa koko perheen voimin. Pojat oli saatu houkuteltua mukaan lupaamalla, että kaikki yhteydet toimisivat 5G-mokkulan kautta ja televisiossa olisi samat kanavat kuin kotonakin.
Miro muisti lukeneensa entisestä koulukaveristaan, joka sanoi asuvansa erakkona keskellä ikimetsää ilman mukavuuksia. Hänellä ei ollut sähköä, ei sisävessaa, ei mitään, ainoastaan puulämmitys ja kaivo. Niin ja netti ja auto tietysti!
Sitä nykyajan erakon elämää. Vähän kyllä mietitytti millä ihmeellä se latasi puhelimensa, mutta jospa hänellä oli aggregaatti – tai aurinkopaneelit tai pyhää henkeä.
Pikkuinen Opelin pakettiauto Combo oli pakattu ääriään myöten kaikkea mitä maalla tarvittaisiin. Vaatteita oli varmaan vuoden tarpeisiin ja auton oma jääkaappi oli täynnä ruokaa. Combolla oli tarkoitus kuljetella pakastepitsoja, jos jostakin pizzamaatista sattuisivat pitsat loppumaan, mutta toistaiseksi sitä ei ollut tarvittu, koska yrityksellä oli toinenkin paku, jossa oli paremmat kylmätilat. Kunhan ketju kasvaisi, Combollekin löytyisi käyttöä.
Miro ajoi pakulla edellä, Marjut seurasi heidän omalla autollaan poikien kanssa. Se oli Opel Insignia. Naapuri oli ehkä ollut oikeassa arvellessan että Miro oli opelfani.
Maalla, paratiisissa, kaikki tuntui olevan hyvin. Miro oli edellisenä syksynä tehostanut tuuletusta mikä selvästi oli auttanut lievään tumpahtuneen hajuun ja asennuttanut samalla kaksi ilmalämpöpumppua, jotka sai toimimaan soittamalla. Alakerta ainakin tuntui mukavan lämpimältä ja hajuttomalta.
Vastoin kaikkia ohjeita Miro oli laittanut talon talveksi kylmilleen. Nykyisillä sähkönhinnoilla minkäänlaista peruslämpöä ei kannattanut edes harkita vanhassa maalaistalossa, mutta tehokkaampi ilmanvaihto oli selvästi toiminut, home ei haissut missään! Heillä ei ollut pienintäkään aikomusta viettää talossa aikaa talvisin, eikä varsinkaan muuttaa sinne, mutta kesällä maalla voi asua. Varsinkin jos onnistuisi ostamaan pienen veneen, jolla pääsisi kalalle.
Pojat katselivat ympärilleen silmät ympyriäisinä.
Pieni maatila osoittautui joksikin aivan muuksi. Vaaleanruskeaksi maalattu talo vaikutti hyväkuntoiselta ja oli valtava, neliöitä oli varmaan lähemmäs 300. Pihapiirissä kasvoi isoja puita ja vaikka maantie oli lähellä, tieltä ei kuulunut mitään. Lähin naapuri pilkisti jossakin peltojen takana.
– Ovatko nuo pellotkin meidän, 16-vuotias Anton eli Ana kysyi melkein hyppien.
Miro myönsi, että suurimmaksi osaksi, mutta ne olivat vuokralla. Myös navetta, aitta ja puuliiteri kuuluivat heille ja yhtä ja toista muutakin.
Marjut oli käynyt täällä muutaman kerran, kun Miron isä vielä eli, mutta ei ollut silloin kiinnittänyt huomiota taloon vaan asukkaaseen. Pojat olivat olleet papan hautajaisissa, mutta ne oli pidetty kylän seurakuntatalossa ja sillä reissulla ei oltu edes käyty talossa.
Miro oli toki käynyt täällä useinkin huolehtimassa isänsä asioista, mutta jotenkin häneltä oli jäänyt kertomatta, että hän saattaisi periä tämän kaiken.
– Mitä muuta tilaan kuuluu? Marjut kysyi.
Miro joutui selittämään, että yhtä ja toista, metsää satakunta hehtaaria ja toinen talo noin kymmenen kilometrin päässä, mutta talosta oli tehty varasto purkamalla sen sisusta kokonaan, pelkät kuoret olivat jäljellä.
– Siellä on lisäksi joitakin rakennuksia, aitta, toinen aitta, vanha riihi ja pari latoa, peltoa parikymmentä hehtaaria, rantasauna…
Pitemmälle hän ei ehtinytkään.
– Rantasauna? Rannassa? Onko siellä vettä?
Miro tunnusti, että oli siellä järvi. Toinen talo ja kaikki rakennukset olivat melko lähellä rantaa ja myös pellot viettivät veteen.
– Mitä tarkoittaa viettivät? Ana kysyi.
– Sitä, että pellot ovat rinnepeltoja, siellä on mäki ja talokin on sen mäen päällä.
– Päästäänkö me joskus sinne, 12-vuotias Niko eli Nikke puolestaan kysyi ennen kuin Marjut ehti.
– Tottakai, mennään heti huomenna, mutta tänään kotiudutaan. Ja ensin laitetaan yhteydet toimimaan, Miro ilmoitti poikien jupinasta välittämättä. Hänelle jäi tunne, että yhteyksillä ei ollutkaan kiirettä.
Myös yläkerrassa oli lämmintä, toinen ilmalämpöpumppu oli sekin toiminut niin kuin piti. Kyliltä löytyi vielä asentaja, joka osasi hommansa. Paljon muita palveluita ei kyllä ollutkaan, pari kauppaa, huoltamo, yksi baari, siinäpä se. Jos matka ei olisi niin pitkä, pizzamaatti saattaisi kannattaa täälläkin, mutta se edellyttäisi, että Keski-Suomeen pitäisi perustaa useampi automaatti ja niille oma keskusasema. Täytyykin puhua Kekelle, Miro mietti lomatunnelmissa.
– Nyt pois voihke ja valitus, me ollaan lomalla, hän ilmoitti.
Ehkä niin, Marjut hymyili jo vähän, eivätkä pojatkaan enää valittaneet, kenties tästä tosiaan tulisi hyvä loma.
Ja sitten alkoi ulina, kumi paloi kylää halkovalla tiellä kuin helvetti olisi päässyt irti.
– Aika siistiä, Ana huokasi silmät loistaen. – Voidaanko me mennä katsomaan niitä, hän kysyi.
Miro mietti.
– No menkää, mutta ette mene tielle, seisotte kaukana noista vinkujista, onko selvä.
Marjut pudisteli päätään. Mihin he oikein olivat tulleet?
Miro oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa tässä samaisessa talossa tällä samaisella kylällä. Nyt hän oli palannut. Hän muisti, miksi oli lähtenyt, pienen maalaiskylän elämä oli tuntunut hänestä ahdistavalta.
Hänen mielestään oli melkein hauskaa, että hän sai liikkua rauhassa kylänraitilla. Kukaan ei enää tuntenut häntä eikä hänkään muistanut juuri ketään. Vuodet olivat tehneet tehtävänsä.
Ainoastaan lähikauppias tiesi puhutella häntä omalla nimellä, mutta se johtui vain siitä, että he olivat tavanneet aikaisemmin toisella paikkakunnalla.
Montako vuotta siitä olikaan, kun hän oli lähtenyt täältä? Parikymmentä, enemmän, ehkä 25, kyllä siinä ajassa muuttuu niin mies kuin kyläkin.
Pojat lukivat innokkaasti ilmaislehtiä, joita vaimo oli hakenut jonkin matkan päästä postilaatikosta.
– Faija hei, tänne ollaan rakentamassa Euroopan suurinta tuulipuistoa, tiesitkös sitä!
Miro ei tiennyt. Totta se oli. Herranjumala. Myös Marjut tuli ihastelemaan asiaa.
– Kuunnelkaas tätä, Nikke sanoi ja luki innokkaasti, että tuulipuistoon oli tulossa 60 Eiffeltornin korkuista tuulimyllyä. Ne tuottaisivat sähköä enimmillään 600 megawattia. Se riittäisi 50 000 omakotitalon tarpeisiin!
– Kuulenko minä jo ujellusta, vai onko se vain kuvittelua, Marjut löi leikiksi.
– Viuhhhh… viuhhh… Miro matki.
Mutta olipas se uutinen. Tuulipuistoa rakensi saksalainen yhtiö ja se oli tulossa suomalaisen metsäyhtiön maille.
Miro myönsi, että kehitys oli kehittynyt. Paikkakunnalla oli jopa teollisuutta, ainakin ikkunatehdas, ovitehdas ja monenlaista puunjalostusta ja sikälimikäli hän oli kuullut oikein, monia muitakin hankkeita oli tekeillä, muutamat niistä jopa maailmanuutuuksia.
Pojat olivat taas nopeampia, he olivat jo guuglanneet tuulipuiston puhelimellaan.
– Haa, kuten arvata saattaa tuulipuistoa myös vastustetaan. Hesari on käynyt eilen Luonnon Pelastajat -järjestön päämajassa he aikovat tulla tänne vastustamaan tuulipuistoa kaikin keinoin. Heidän joukossaan saattaa kuulemma olla jopa ekoterroristeja.
– Isä, mitä ekoterroristit ovat, Nikke kysyi.
Miro selitti, että jos hän ei ollut aivan väärässä, ne olivat ihmisiä, jotka olivat valmiit tekemään jopa terroritekoja luonnon puolesta, esimerkiksi ennallistamaan talousmetsiä polttamalla ja niin edelleen. Ehkä tässä tapauksessa rikkomalla tuulimyllyjä.
– Onko se paha vai hyvä, Ana kysyi.
Miron mielestä se oli paha, ei pahoja tekoja saisi tehdä, vaikka tarkoitus olisi hyvä.
– Toisaalta sanotaan, että tarkoitus pyhittää keinot, Marjut sanoi. – Ehkä meidän pitäisi ottaa vähän selvää, mitä täällä oikein tapahtuu, pitääkö tässä ruveta pelkäämään jotain eli eikö tuo vinkuna edes riitä? Kysyn vielä toisen kerran, mihin me oikein olemme tulleet?
Miro lupasi selvittää asiaa. Yksi hänen harvoista lapsuudenkavereistaan, joka vielä asui näillä tienoilla, oli kirjailija Pentti Halme, erakoitunut toimittaja, joka varmaan olisi perillä asioista. Miro oli niitä harvoja, joilla oli Halmeen yhteystiedot.
– No, kuului puhelimesta tuttu ääni, kun Miro soitti.
– Se olen minä!
– Niinpä näkyi. Kuulin että olet perinyt kotitilasi, onneksi olkoon.
– Kiitos, missä sinä olet?
– Täällä vaan, mitä sinulla oli asiaa.
– Me ollaan täällä lomalla, voitaisiinko tavata, voisit päivittää kylän asiat, minä olen ihan ulkona.
Pena tuntui miettivän.
– Kai sinä tiedät, että minä en liiku juuri missään.
Tottakai Miro tiesi, eihän mies muuten olisi erakko eikä mikään.
– Mutta, kuului tuttu ääni, – minun pitää joka tapauksessa käydä kylillä kaupassa niin että nähdään huomenna!
Marjut yritti saada selville, mihin aikaan vieras tulisi, mutta hänen miehensä oli muuttunut umpimieliseksi.
– Tulee kun tulee, ei Penaa voi ohjailla. Ja mehän ollaan lomalla!
Miro poikien kanssa ehti laittaa kaikki yhteydet kuntoon ja Marjut käydä kaupassa ennen kuin pihaan työntyi punaisen autonrohjon keula. Miro meni ottamaan vierasta vastaan nauraen. Myös Marjut kiirehti ovelle.
– Olisin voinut lyödä itseni kanssa vetoa millaisella autolla sinä liikut enkä olisi pahasti erehtynyt, merkki kyllä meni pieleen, olisi sanonut että Nissan mutta tämähän on Mitsu.
– Pajero on, Pena sanoi ja tarjosi kättä, mutta Miro halasi ystäväänsä niin kuin miehet tekevät.
Yhteisten ”sinä et ole paljonkaan muuttunut” ja ”onpa hauska nähdä” -tervehdysten jälkeen istuttiin pihakiikkuun. Marjut kiirehti esittäytymään.
– Hei ja tervetuloa, hän sanoi tarjotessaan miehelle kättä. – Miro on puhunut sinusta useinkin.
– Heipä vain, vai niin, hyvää vai pahaa?
Marjut kiirehti lisäämään että hyvää tietenkin, te olette vanhat kaverit lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Vieras ei tarttunut käteen vaan halasi Marjutiakin niin kuin karhut halaavat.
Marjut ja Pena eivät olleet tavanneet koskaan aikaisemmin.
Marjut näki edessään melkein pelottavan juronoloisen miehen, vähän hänen omaa miestään lyhyemmän mutta selvästi vantteramman. Ja jos Miro oli vaalea tai ristiverinen tyypillisen suomalaisen näköinen, tämä mies oli melkein kuin joku etelämaalainen, tumma, pitkät kulmakarvat, vähän partaa, pitkähkö tukka, selvästi erakoiden sukua.
Pena puolestaan katseli hyväksyvästi jokseenkin kaunista alle viisikymppistä aikuista naista, jolla oli tukka kuin Paula Koivuniemellä ennen ja hymy herkässä. Ystä-
vällinen, mutta varmaankin tahtoa täynnä. Muutenhan nainen ei pärjäisikään Miron kanssa, joka osasi pitää puolensa, jos ei ollut kovasti muuttunut sitten nuoruusvuosien.
Marjut lähti touhuamaan kahvia ja miehet jäivät kahdestaan.
– Miltä tuntuu palata lapsuuden ja nuoruuden maisemiin? Pena kysyi.
Miro sanoi että melko lailla samalta kuin lähtiessä, mutta ei niin ahdistavalta sentään. Sinä se jäit tänne, vaikka taisit ollakin välillä jossain muualla.
– Olin minä Jyväskylässä opiskelemassa ja sitten toimittajana, mutta sain siitä maailmasta tarpeekseni ja palasin tänne. Tai metsään oikeastaan.
Miro tiesi, mitä toinen tarkoitti. Penan talo sijaitsi pienellä metsälohkolla, jonne meni hädintuskin autolla ajettava tie.
– Tule käymään, olet aina tervetullut. Olen hieman laajentanutkin, mutta tie on sama.
– Kiitos kutsusta, tulen ilman muuta, jos vaikka mentäisiin kalaan, siitä minä tykkäisin. Vieläkö sinulla on se piilopirtti siellä Huopanankosken maisemissa, Miro kysyi.
Vieras hymähti. Kaiken sinäkin muistat, onpa hyvinkin.
Mökki oli tosiaan mökki, pieni hirsinen talo, jonka Pena oli onnistunut hankkimaan kauan sitten kalamajakseen. Mökiltä oli koskelle melkein kilometri, mutta jos oikein tarkasti kuunteli, kuuli vielä kosken laulun. Turha edes sanoa, mökki oli tietenkin umpikorvessa jyhkeiden kuusten ympäröimänä.
– Olen vähän miettinyt, että jos siirrättäisi sinne muitakin vanhoja rakennuksia, jos niitä sattuisi jostakin löytymään. Eli jos muuttaisin sinne pitemmäksikin aikaa. Harmi vain, että vanhoja harmaantuneita hirsirakennuksia ei oikein enää ole.
Miro mietti.
– Paitsi minulla, siellä peltolohkolla, jossa on aikoinaan ollut ihan asuttava tila. Siellä olisi ainakin pari aittaa, jotka voisivat soveltua sinulle, käydään joskus katsomassa.
Pena sanoi, että mielellään, milloin vain, ehkä seuraavan kerran kun hän tulee kylille.
– Se mökki alkaa olla ainoa paikka, jossa saan olla rauhassa. Viime aikoina olen ollut siellä paljon mietiskelemässä.
– Ahaa, mitä mietit, paitsi kirjojasi tietenkin.
Pena katsoi häntä kummissaan.
– Sitä helvetin tuulipuistoa. Sehän tulee sinne yhtiön maille, minun taloni naapuriin. Sen vonkuna kuuluu varmaan meille asti, mutta pahinta on, mitä se tekee luonnolle, sehän tappaa linnut ja häiritsee kaikkea elollista.
Mirolle selvisi mihin tuulipuistoa rakennettiin.
– Älä saatana eli se tuulipuisto tulee sinne… enpä tullut ajatelleeksikaan. Kuinka pitkä siitä on sinun talollesi?
Pena myönsi, että on siitä matkaa melkein 10 kilometriä, mutta silti, ei niin hirveätä laitosta saisi rakentaa tuollaiselle paikalle, jossa on asutusta ja yritystoimintaa ympärillä, siellähän on se matkailuyrityskin melkein tuulimyllyjen alla.
– Mitäs jos mentäisiinkin kalalle Huopanankoskelle? Miro ehdotti.
Vieras katsoi häntä taas arvoituksellisesti.
– Ai sinä et tiedä sitäkään, sitä se tekee kun on vuosikymmeniä poissa.
Miro ihmetteli, mitä hän nyt ei tiennyt.
– Sitä että uusien määräysten mukaan koskesta saadut lohet pitää päästää vapaaksi, ei niitä saa ottaa syötäväksi.
Miro ei meinannut uskoa, eihän siinä ollut mitään järkeä. Mutta niin vain oli, eivät ne kalat kuulemma siitä kärsi.
– Kuka siitä nyt kärsisi, jos nielisi koukun ja se revittäisiin sitten väkivalloin suusta, ei kukaan, niin olen aina sanonut.
He tulivat yhdessä siihen tulokseen, että lohien pyytäminen ja sitten vapauttaminen oli ihmisen suurinta itsekkyyttä ja pyydystysvietin toteuttamista.
– Minusta ei saisi kalastaa, jos ei syö kaloja! Pena sanoi jyrkästi ja Miro oli samaa mieltä. Oudoksi oli maailma mennyt.
– Eli nytkö se sinun piilopirttisi on vain mietintäpaikkana.
– Nimenomaan, vedän siellä henkeä – ja taidanpa ruveta olemaan siellä pitempiäkin aikoja. Siinä on vain se ongelma, että kahdelle se on vähän pieni..
Miro hämmästyi. Kahdelle? Kuka se toinen on?
– Ei jumaleisson, oletko sinä löytänyt kumppanin! Miro melkein kiljaisi.
Pena hymyili. Noo… miten sen nyt sanoisi.
– On minulla semmoinen salarakas. Hän on kyllä aika usein minun luonani, yksi Irene. Mutta et kerro kenellekään, kun hänellä on kotona vähän hankala tilanne.
– Eli hän on naimisissa, Miro arveli.
Niinpä. Vielä toistaiseksi, mutta saa nyt sitten nähdä.
– Onneksi olkoon joka tapauksessa, Miro julisti. – Sehän on hieno asia.
Pena myönsi. Tavallaan. He olivat aikalailla samanlaisia, viihtyivät korvessa.
– Kunhan on netti ja yhteydet, Miro nauroi. Pena myönsi että juurikin niin.
– Sähköjen saaminen sinne piilomökille tulisi jumalattoman kalliiksi, mutta sekin ongelma on ratkeamassa.
Miro oli pelkkänä korvana.
– Aggregaatilla vai millä? hän kysyi. Toinen katsoi häntä arvoituksellisesti.
– Onpahan vain…
– No sano!
Pena vannotti että et sitten kerro kenellekään ja Miro tietenkin lupasi.
– Minä olen jo tilannut pienen tuulimyllyn ja aurinkopaneelit katolle!
Miro melkein pyörtyi, herranjumala.
– Eli käsitänkö minä nyt oikein, että tuulipuiston vastustaja aikoo pystyttää oman tuulimyllyn.
Juuri näin oli asia.
– Mutta et kerro kenellekään, Pena vaati toistamiseen.
Pena oli jo lähdössä, kun tieltä kuului hirveä ulina – keskellä päivää.
– Ai tuoltako se kuulostaa täällä kylällä, Pena kysyi ja Miro sanoi että paljon pahemmalta, mutta tuo on vain jokin satunnainen ajelija, illalla ja yöllä pääsee todellinen helvetti irti.
Yhdessä miehet tuumivat, että eivät ole miehet kuten ennen, ei tuommoista olisi ennen suvaittu.
– Mutta nyt kukaan ei uskalla puuttua mihinkään! Pena sanoi ykskantaan.
– Ei voi olla totta, minä kyllä teen tuosta kohta lopun! Miro vannoi.
Meno jatkui samanlaisena seuraavana päivänä ja sitä seuraavana päivänä ja viikonloppuna se yltyi sietämättömäksi.
Niinpä kamelin selkä katkesi!