KISSAN TUOKSU
Olen saanut kutsun viimeiselle iltapalalle. Kännykkäni on Teilaajan pyynnöstä soittanut hautajaisoratorion. Voimme samalla keskustella uudesta kirjastani.
Ai niin ja hei, täällä on muutamia muitakin.
Arvaan, että ainakin osa on äärilaidan feministejä. Parin kolmen brandyhuikan jälkeen olen valmis.
Ei vainen. Vielä yksi.
Mietin matkalla, haluaisinko itsekään lukea kirjaani. Käyn saman tien läpi kaikki tulevat kirjani. “Ei“, “kyllä“, “En osaa sanoa“.
Päätän kirjoittaa vain itselleni mieluisia kirjoja. Hylkään aiheet, joihin en pysty vastaamaan “KYLLÄ!, tahdon, TÄMÄN KIRJAN HALUAN LUKEA“.
Heitä on kuusi, sopiva klikki yhtä miestä vastaan, vaikka siitähän ei tietenkään ole kysymys.
Jos osaisin arvostaa kauniita vanhoja korkeita huoneistoja, tämä saisi ihailuni. Teilaajan isoisä on omistanut puolet maan metsäteollisuudesta, vessanpytytkin ovat umpikultaa. Minulla alkaa olla jo vähän hätä.
Teilaaja ojentaa liioitellun ystävällisesti kätensä suudeltavaksi. Hänellä on ihanan anteliaasti uurrettu iltapuku Muotigurun ylijäämävarastosta.
Mutta hei muru, onpa minullakin musta puku niin kuin aina. Sopisin tänne seinäkoristeeksi.
Meillä on eräänlainen kirjallisuuspiiri eli eikö olekin hauskaa, että voimme keskustella kirjastasi jo etukäteen.
Tottakai tottakai.
– Ja baari on missäpäin, sanon leikkisästi. Emäntä hirnahtaa. Teilaajallakin on tunteet.
Viisi vierasta naista seisoo puolipiirissä lasit kädessä ja hörhelöt niskassaan. Minut on valittu tyydyttämään näiden naisten turhamaisia tarpeita kuten kostonhalua ja nöyryyttämistä.
Jos minä sitten esittelen, ja niin hän esittelee. Kättelen pari ensimmäistä kunnes tunnistan Hänet, johon kerran olen törmännyt ravintolan eteisessä. Jo silloin olin vähällä seurata hänen hurmaavaa tuoksuaan. Varmaan hänkin on täällä Suuren Aatteen tähden.
– Sinä, parahdan.
– Anteeksi?
Soperran että sinä olet se kissanainen ja vedän syvään henkeä.
– Sinä tuoksut hyvältä.
– Anteeksi? Tai siis kissalta, tietenkin.
Kysyn saanko halata sinua. Pudistelet päätäsi kuin pyytäisin lupaa katkaista kaulasi mutta kumarrut silti eteenpäin.
Ja minä halaan! Ja nuuhkin. Aito kissanainen.
Muut alkavat huudella “irti!“. Pidät selvästi nuuhkimisesta. Ikävä kyllä en tuoksu kissalle, koska minulla ei ole kissaa. Juuri siksi olen tällainen kuin olen. Voi kunpa minullakin olisi kissa, olisin varmasti paljon onnellisempi.
Irrottaudun vastahakoisesti ja grillaus voi alkaa. Mitä väliä. Olen lopultakin tavannut sinut.
2
Naiset ovat kumman kesyjä. Jutellaan niitä näitä, kilistellään, ihan kuin olisin treffeillä. Haluan pois.
– Kysymyshän on siitä raiskauksesta, eikö olekin, ehdotan. Annan niille sytykkeitä.
Ne ovat vähän äimänä, yksi kuitenkin kysyy ”voiko mie-hen sinun mielestäsi raiskata?”
Tämä asiahan käsiteltiin jo monta vuosikymmentä sitten.
Vastaan kiltisti että ei, enkä puhu sanaakaan Karipekasta, jolta Sanna, Orvokki ja Pirjo vetäisivät väkisin kuivat auton takapenkillä kun oltiin nuoria. Karipekkaa se hävetti ikuisesti ja tyttöjä tirskutti. Niiden ei tarvinnut kuin katsoa toisiinsa, kun ne jo muistivat ja nauroivat ilkeästi.
Ne eivät edes suostuneet sanomaan, mikä siinä nyt oli niin erikoista, ehkä se, että Karipekka ei tosiaan olisi halunnut. Kaksi piti kiinni, enkä vieläkään tiedä kenellä oli kunnia laukaisuttaa sitä limaa etupenkille asti. Melkein tuli silmille.
– No voiko naisen, toinen kysyy.
Nyt on minun vuoroni pudota. Niin olen luullut, mutta jos nämä kuusi ovatkin tulleet toiseen tulokseen. Yllättävää.
Mielestäni voi, ainakin siitä voi saada tuomion.
Täti Sininen korahtaa, että nauttiiko nainen raiskauksesta.
Ahaa. Kohta ollaan perillä. EI sanon lujasti, vaikka tiedänkin että pussissa ollaan.
Neiti Vihreä kysyy lapsenäänellään miksi minun tulevassa kirjassani sitten nainen nauttii raiskauksesta.
Niinpä.
– Tämä kohta on ärsyttänyt meitä kaikkia ja varmaan se ärsyttää naisia ylipäätään. Vuosikymmenien työn jälkeen sinä kirjoitat, että tämä sinun päähenkilösi, tämä Asta ei voi koskaan unohtaa… Ms. Neutri ripittää.
Aivan.
Nyt on Rouva Punaisen vuoro. Hänen kasvonsakin muuttuvat samanvärisiksi.
Kun siis tämä mies on niin poikkeuksellisen hyvin varustettu…
Rouva rouva, tehän kavallatte itsenne, taitaisi tehdä itsennekin mieli suunnattoman suurta.
Käytän vanhaa klassista kikkaa ja marssin pullojen luo, loraus tuota, tilkka tätä ja päälle konjakkia. Tappopaukku, pääsen tästä kaikesta, eikä muuta kuin lasi pohjaan.
– Niin että miten on? Miksi tämä Asta muka nauttii raiskauksesta, kun äsken myönsit, että nainen ei nauti raiskauksesta.
Siinä he seisovat, Täti Sininen, Neiti Vihreä, Rouva Punainen, Ms. Neutri, Teloittaja ja Kissanainen. Lasit välkehtivät kuin veitset.
Se nyt vain sattuu olemaan sillä lailla, tässä kirjassa. En minä tiedä miksi!
Mitä muuta voisin sanoa. Kirjassa käy niin kuin käy, eivät kaikki ihmiskohtalot noudata tilastoja eikä kaikkiin romaanin tapahtumiin tarvita yleistä hyväksyntää vai tarvitaanko.
Tarvitaan. Voi kuulemma olla hyvin vaarallista, jos tuollainen kohtaus jää kirjaan. Hyvin hyvin vaarallista. Ei oikein selviä kenelle. Väittelemme ja riitelemme.
Eihän minulla ole järkiperusteita, herranjumala. Tässä kirjassa tämä nainen nyt vain nauttii siitä. Piste. Jossakin toisessa kirjassa ei nauti. Toinen piste.
Jos minulla olisi iso. Aivan. Jos olisi, näyttäisin mielelläni kuinka se käy. Nythän minä en tiedä. Ehkä te tiedätte paremmin.
Jumalauta! Seuraavassa kirjassa raiskataan mies, sen minä lupaan. Saako se nauttia?
Ei, kukaan ei saa nauttia, mistä minä edes olen saanut tuollaista päähäni.
En mistään. Sehän on vain kirja! Ajatelkaa nyt.
He ovat valmistautuneet kuin väitöstilaisuuteen. Lukuja ja tilastoja pyörii valaehtoisten todistusten saattelemana.
Minkä minä heille voin, tuollainen tätiarmeija jauhaa vaikka kiven jauhoksi.
– Hyvä on! HYVÄ ON! Olen ymmärtänyt.
He vaikenevat kuuntelemaan tunnustusta ja lupausta. Käsitän nyt mitä mieltä naiset ovat, kiitos että olette valistaneet minua.
Entä lupaanko muuttaa sen kohdan? EN. Jääköön vaikka koko kirja julkaisematta. Lupaan harkita asiaa.
Kaikki muut jatkavat hyökkäystä, vain Kissanaiselta on kieli kateissa, hän selvästi kyräilee.
Mou! Tuoksusi tunnen, näinkin kauas. Kunpa olisin kolli, voisin purra korvaasi, tarttua niskaasi, mouruta päälläsi.
– Mennäänkö nuuhkimaan, kysyn pokkana mutta kun näen varautuneen katseesi jatkankin: – Tai ehkä kuitenkin vaikka Kosmokseen ensin.
Sinä hymyilet! Et sentään lähde. Mutta minua täällä ei enää pidättele mikään. Tämä asia on tällä selvä!
3
Raiskaus ei jätä minua rauhaan päivienkään päästä. En voi mitään. Asta piti siitä niissä oloissa. Voin muuttaa kaiken muun, mutta en sitä kohtaa.
Mikä jäärä.
Tuijotan synkistyneenä keittolautasta ja lusikkaa kuin näkisin uusia esineitä. Yhtäkkiä silmäni peitetään.
Arvaan heti kuka: sinä!
– Ei riitä, kuka minä?
Se on jo vaikeampi kysymys. Sinä joka tapauksessa. Tutuntuoksuinen. Haa! Kissanainen!
Hauska nähdä, muiskis muiskis, minä olen yksin entä sinä, istu pöytään, syötkö jotain, no juo edes. Camparia jäävedellä, aika punaista, hyvä on, keiton saa viedä pois ja kiitti, kahvia ja konjakkia, kunnes riittää, okei?
– Sinä olet tainnut olla täällä ennenkin, naurat. Olenpa olen, istutko sinä tosiaan siinä, saako sinua koskettaa, sinä se olet.
No mitä kuuluu?
– Minä olisin voinut murskata sinut silloin, naurat. Varmaan. Koska minä ainakaan en olisi sanonut mitään.
– Omituista.
Tottakai, mutta minä pidän sinusta. Siten vaan, miksen voi pitää. Minä pidän kissoista, niinpä pidän sinusta. Jos haluaa kissoille hyvää, ei voi olla kovin paha.
– Niinkö yksinkertaista se on?
Niin yksinkertaista se on.
– Kuin kissalla.
Kuin kissalla. Minähän melkein olen kissa. Olen kasvanut kissojen kanssa. Tiedän kissoista kaiken.
Ai mitä on ticking? Ei aavistustakaan.
– No ethän sinä tiedä kissoista mitään.
No mitä se on, vai niin, jokaisessa karvassa eri raitoja. Kenellä sellaisia on? Somalikissoilla? Onko sellaisiakin, millaisia ne on, onko niillä huntu, siis naarailla?
Nauruasi voisi kuunnella koko illan, kyllä, sinä naurat ihanasti – ja sinulla on kissan silmät. Niin ja tuoksu tietysti, kissan tuoksu, kun sinulla on kissoja, montako? Niin monta? Seitsemän! Olisi kiva nähdä.
Kissat? Kissatkin! Yritänkö iskeä sinut? Yritän!
MOU, kuinka hauskaa.
Olisi kiva päästä kellimään sinun ja kissojen kanssa.
– Hei, jos mennäänkin nyt nuuhkimaan, kun silloin ei päästy?
Minä olen hirveä, tiedän. Mutta aika hauska.
Kissanainen kallistelee päätään kuin kissa ainakin. Jos elää niin monen kissan kanssa muuttuu väkisinkin kissamaiseksi. Mitä tuohon sanoisi. Emme sano mitään. Annan hänen tarkkailla.
– Sinäkin olet vähän ticking, sanot nauraen.
Totta. Kaikki hiukset ovat eriväriset ja parta myös. Vähän kuin vanha intiaani.
– Tai isä.
Jeesus. Olen samanikäisen kuin naisen isä. Vielä sekin. Päätän ajaa kaikki karvat pois, pitkä tukka saa lähteä, mikä intiaani minä edes olen.
Mitä muuta, anna tulla nyt vain. Leikitään että ollaan Napakympissä.
Siis jos siinä näkisi, leikitään silleen.
– Ihan kuin olisit nähnyt jo jonkin verran elämää.
Vähän, liian vähän ja samalla liikaa. Ihan oikein, olen elänyt kirjailijan elämän, olisi mistä kirjoittaa, jos vain kirjoittaisin. Kai joskus vielä kirjoitankin, siis omasta elämästäni.
– Mistä sinä sitten kirjoitat?
Vaikka sinusta – tai kissoista tai teistä kaikista. En itsestäni, olen tylsä, kuvottava, vanhalle miehelle haiseva vanha mies.
– No älä nyt sentään liioittele, millainen minä olen?
Sinä! Sinä olet kaikki, älykäs, mukava, hyväntuoksuinen, kaunis, hyvinpukeutuva, haluttava, ihana, mitä vielä, toivenainen!
Niin sinä! Näin minä sen näen, enkä sano kaikille samaa. Joillekin en sano mitään, toisille valehtelen ummet ja lammet mutta sinulle kerron totuuden!
– Ja kohta sinä kysyt, mennäänkö sitten nuuhkimaan, naurat.
Aivan oikein, se on elämän peruskysymys. No miten on?
– Mennään vaan… jos kissat hyväksyy.
Vai niin, uskot että se on kissoista kiinni. Ei ole, minähän sanoin, että tunnen kissat.
– Sinä vain luulet. Ne eivät hyväksy miehiä.
Minut ne hyväksyvät!
– No sitten minäkin, muuten en!