ENKELTEN TALO

ENKELTEN TALO
Vanha mies istui laiturin päässä kahden pojanpoikansa kanssa ja katseli ongenkohoa. Kala ei vielä ollut syönnillään, mutta he olivat valmiina. Aurinko paistoi täydeltä terältä.
– Pappa, sinä kerroit eilen Veljeskunnasta. Mikä se oikein oli ja miten sen kävi? pojista nuorempi, seitsemänvuotias Aapo kysyi.
Vanha mies mietti. Ehkä vanhojen asioiden pitäisi vain antaa olla. Oliko edes varmaa, että hän muistaisi menneitä?
– No se nyt vain oli semmoinen… nimi.
– Kerro, pojista vanhempi, yhdeksänvuotias Kaapo kehotti malttamattomana.
– Tämä tarina voi olla vähän pitkästyttävä, vanha mies yritti mutta pojat eivät antaneet periksi.
– Isi sanoi kerran, että jos aloittaa jotakin, pitää jatkaa. Mikä se Veljeskunta oli ja mitä se teki ja miten sen kävi?
Vanha mies nyökkäsi…
– Ehkä minä sitten kerron!

Veljeskunta

Joukko miehiä seisoi tyhjän uima-altaan reunalla.
– Tervetuloa Villa Angeliin, yksi miehistä sanoi. Muut katsoivat häntä hölmistyneinä ja pudistelivat päätään.
– Mitä me täällä tehdään? toinen kysyi. – Miksi sinä meidät tänne kutsuit? On me ennenkin uima-altaita ja taloja nähty.
Epäilevä tuomas oli Ari, liikemies. Hänen vieressään seisoivat Panu, pankin puhemies ja Venni, kaikkien epäonnisten apu. Ja sitten olin vielä minä, yksi Vennin asiakkaista, entinen yrittäjä, entinen toimittaja, entinen kaikkea. Ja tietenkin kutsuja, taulukauppias Timi.
Koko veljeskunta oli koolla. Sen varsinaiset jäsenet olivat Timi, Panu ja minä, ulkojäsenet Venni ja Ari.
Panulla oli aina vähän vaikeuksia, kun olimme kaikki koolla, nytkin hän seisoi nyreissään vähän sivummalla. Ari oli kerran onnistunut huijaamaan häntä korttipelissä pahemman kerran, eikä semmoista voinut unohtaa.
Veljeskunta kokoontui satunnaisesti keskustelemaan ja viettämään aikaa hyvän ruuan ja ennen kaikkea hyvän juoman parissa. Yhteisestä kortinpeluusta oli luovuttu jokin aika sitten, vaikka se olikin kaikkien rakas harrastus. Mutta kaveruus oli korttiakin tärkeämpää.
Veljeskunnalla ei ollut sääntöjä eikä virallista nimeä, se oli vain Veljeskunta. Nimen oli keksinyt Panu, joka tavallisesti ei juurikaan puuttunut yleisiin asioihin.
– Ai että olisi veljeskunnan kokous, hän oli sanonut, kun olin soittanut ja sanonut että Timi haluaisi tavata. Jos minulta olisi kysytty, en olisi uskonut, että koko ryhmä saadaan Churrianaan millään ilveellä, mutta tällä kertaa kutsu oli ollut mieluinen. Timi oli luvannut maksaa kaikkien matkat!
Nyt Timi katsoi muita närkästyneenä.
– Ajattelin, että te osaisitte antaa vihjeitä, mitä tällä talolla voisi tehdä.
Panu katsoi häntä.
– Onko se siis sinun? Ja nyt sinä sen vasta saat sanotuksi?
– Tietenkin tämä on minun, en kai minä muuten teitä olisi tänne rahdannut! Timi kivahti.
Hän alkoi kiihtyä, nämä pässit eivät ymmärtäneet.
– Millä helvetillä sinä tämän olet hankkinut, Ari kysyi.
Timi kohautti olkapäitään.
– Vaihdoin tämän tauluihin!
– Ai niihin scherfbekkeihin ja westerholmeihin!
Enempää ei tarvittu, homma muuttui mylläkäksi, kaikki halusivat sanoa sanottavansa. Joku loihti lopulta taskustaan pullon brandyä ja miehet vetäytyivät ränsistyneille puutarhatuoleille nauttimaan ehtoollista.
Hetken päästä kaikki oli taas hyvin.
Ei mennyt kauankaan, kun päästiin vauhtiin. Tämä joukko jos mikä keksi talolle käyttöä alle aikayksikön.
– Tänne voisi perustaa yksityisen pankin, Panu ehdotti. Hän oli ikänsä haaveillut omasta pankista ja oli päässyt aika lähelle unelmaansa: hän oli välittänyt yrityksille rahaa tiskin alta silloin kun lainananto oli kielletty.
– Minä ajattelin lähinnä jotain taidegalleriaa tai jotain sellaista, Timi sanoi. Hänellä olisi ollut melkein tämänkokoisen gallerian verran tauluja jo valmiina, tosin niiden alkuperä ei ihan aina kestänyt tarkastelua. Häneltä löytyivät kaikki suomalaiset suuruudet ja aika paljon ulkomaalaisiakin.
Venni epäröi, tämmöinen suunnittelu ei oikein ollut hänen alaansa, hän oli enemmän jalat maassa ja pää pilvissä tyyppiä.
– Tähän voisi perustaa yrityskeskuksen, kun täällä rannikollahan on suomalaisia aina vain enemmän, nyt jo vissiin yli 25 000.
Toinenkin pullo löytyi. Ideointi nousi uusiin sfääreihin.
Minusta näytti, että taloon voisi perustaa suomalaisen mediatalon, joka julkaisisi lehteä, toimittaisi omaa radiokanavaa ja tekisi tv-ohjelmia lähitarpeiksi ja Suomeen.
Entä Ari? Tapojensa vastaisesti hän oli ollut melkein hiljaa.
– Mitäs Ari tekisi, Timi kysyikin.
– Minä perustaisin tähän oman valtion. Olen aina halunnut perustaa oman valtion! Ja kunhan päästäisiin alkuun, maita voitaisiin varmaan ostaa lisää tai ehkä jopa pakkolunastaa.
Rahoitus ei tulisi olemaan ongelma. Ari oli vetänyt monia suuria hankkeita, jotka tosin olivat useimmiten päättyneet siihen, että hän oli tyhjentänyt kassan, mutta semmoisesta ei tässä seurassa tarvinnut puhua.
Timi ja Panu olivat juuri päässeet yliopistosta, kuten he sanoivat. Timi oli istunut reilun vuoden taideväärennöksistä, Panu laittomasta rahoitustoiminnasta ja jostakin muusta. Tämä oli heidän paremman elämänsä alku.

Kun ilta edistyi, talo rupesi kiinnostamaan enemmän. Villa Angel oli suuri, melkein valtava rakennus, eikä ollenkaan huonossa kunnossa ainakaan ulkoisesti. Suuresta puutarhasta ei voinut sanoa samaa. Uima-allas, jonka reunalle miehet olivat leiriytyneet, oli sekin iso, mutta selvästi tiensä päässä halkeamista päätellen. Pitkän puutarhan perällä näytti kasvavan onkivapoja, jotka kurottivat aidan yli. Takapiha oli täynnä pinjoja, joita ei monen talon pihassa ollutkaan.
– Niin kuin näkyy, koko tontti on aidattu, Timi esitteli.
– Onko tuo peltokin sinun? Panu entisenä maanviljelijänä kysyi.
Oli se, tosin nyt vuokralla kylän viljelijällä, joka näytti kasvattavan pellolla kaikenlaista, jopa tomaatteja.
– Outoja nuo bambut, sanoin. – En ole koskaan nähnyt noin korkeita bambuja täälläpäinkään.
Totta se olikin, Villa Angelin bambut olivat rauhoitettuja, tosin kukaan ei tiennyt mitä se tarkoitti.
– Ei sillä ole mitään merkitystä täällä Espanjassa, täällä saa tehdä mitä haluaa, Ari tiesi. Mahtoikohan olla niin? Ja mitkä säännöt Aria olivat koskaan pidätelleet missään maassa.
Timi uteli, eikö teitä kiinnosta nähdä millaista sisäpuolella on. Ari vastasi, että ovathan he nyt taloja nähneet sisältäkin ja kaikki paikat on kuitenkin remontoitava niin että mitä niitä katsomaan.
Muut olivat kuitenkin valmiita menemään sisälle ja lopulta Arikin saatiin mukaan.
Talo näytti sisältä vielä isommalta kuin ulkoa. Seinustat olivat täynnä kauniita puuleikkauksin koristeltuja hyllyjä ja lipastoja ja upeat kuvioidut laatat antoivat sisustukselle virettä. Tuntui siltä kuin olisi tultu johonkin maurilaiseen pyhättöön, ehkä siitä tuli talon nimikin.
Timi esitteli vaihdokkiaan isännän elkein.
– Tämä vaatii vaan vähän pintaremonttia, ei mitään sen kummempaa. Maalia seiniin ja paikka on valmis mihin vain.
Hän lähti menemään yläkertaan.
– Minäkään en ole vielä käynyt yläkerrassa mutta nythän me voidaan porukalla katsastaa sekin.
Hän oli juuri ottamaisillaan askelen, kun tartuin häneen takaapäin.
– Älä helvetissä! Lattiahan on aivan laho, putoat vielä.
– No enkä putoa, Timi jänkäsi ja yritti astua eteenpäin. Sitten hänkin katsoi jalkoihinsa ja kauhistui.
– Tässähän on ihan selvä reikä! Tämä koko paikkahan on hengenvaarallinen.
Järkytys kuvastui hänen kasvoiltaan.
– Tällä pintaremontilla on nimikin: peruskorjaus, Panu sanoi vakaaseen tyyliinsä.
Pullo kiersi ringissä. Ei tässä varmaan näin pitänyt käydä.

Kun pullot olivat tyhjentyneet, Timi ehdotti, että lähdetään hullujenhuoneelle, jonka hän ja Panu tunsivat entuudestaan. Hullujenhuone oli heidän antamansa nimitys jonkinlaiselle pubin ja ravintolan yhdistelmälle, joka sijaitsi aivan Churrianan kylän keskustassa.
Tuota pikaa remuava joukko purjehti sisään baarin ovesta ja sekottui alkuperäisjuojien joukkoon.
Kohta myös Arille, Vennille ja minulle selvisi, mistä nimi oli tullut. Meno oli tosiaan kuin hullujenhuoneella. Kenenkään puheesta ei saanut selvää ja tuon tuosta joku lyödä mojautti toista nyrkillä mutta edes se ei saanut aikaan minkäänlaista katkoa yleiseen menoon.
Melkein kaikki baaritiskillä tungeksivat asiakkaat olivat keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, mutta oli joukossa pari parhaat vuotensa nähnyttä baariruusuakin.
Yksi heistä lähestyi suomalaisia selvästi ilahtuneena.
– Timii!
Hän kapsahti miehen kaulaan ja hukutti tämän suudelmiin. Timi puolestaan yritti torjua lähentelyä parhaansa mukaan. Muilla oli hauskaa. Timi se vain oli Timi, naisia joka baarissa!
Timi ja Panu olivat korkanneet Hullujenhuoneen pari viikkoa sitten, jolloin he olivat tulleet rannikolle, muille tuttavuus oli uusi. Alunperin etujoukko oli tullut katsomaan ihan toista taloa, mutta sen venäläiset olivat ostaneet kolminkertaiseen hintaan käteisellä. Kun miehemme saapuivat retkillään pahasti eksyksissä Villa Angelin portille, Timistä tuntui aivan kuin talo olisi kutsunut häntä. Aidanraosta näkyi pieni osa paratiisia, mutta se riitti. Timi määräsi luottovälittäjänsä selvittämään pikaisesti kuka talon omisti. Ja kun selvisi että sen omisti yksityinen suomalainen yritys, homma oli sillä selvä. Timi soitti jo Espanjasta omistajalle ja sopi tapaamisen seuraavaksi viikoksi. Loppu oli historiaa eli vaihtokaupat syntyivät nopeasti. Yhtiö pääsi eroon omituisesta talosta Espanjassa ja Timi melkoisesta määrästä vaikeasti kaupattavia tauluja, kun kaikki nykyään vinkuivat aitoustodistuksia tai jonkinlaisia muita papereita.
– Täällä ei sitten kannata tilata mitään, mihin pitää sekoittaa lantrinkia, tilatkaa olutta tai viiniä tai viinaa raakana, mutta katsokaa että ette jätä lasianne hetkeksikään yksin. Ja olut kannattaa juoda pullosta yhdellä kertaa! Panu valisti.
Ohje oli kaikille mieluinen ja kädet nousivat tuon tuosta uuden tilauksen merkiksi.
Timi oli edelleenkin jotenkin lyöty, eikä edes reipas juominen saanut häntä piristymään. Hän oli varmaan oikeasti kuvitellut, että hänen hienoon taloonsa riitti pelkkä pintaremontti.
– Tehdään sitten peruskorjaus, mutta mitä sen jälkeen? Mitä talolla tehdään, onko teillä ehdotuksia?
Tottakai oli. Yleisestä sekamelskasta erottuivat vanhat tutut ”pääkonttori”, ”mediatalo”, ”valtakunnansali”, ”taidegalleria”. Nimet toistuivat hyvin perusteltuina pilkkuun asti, mutta sen valmiimpaa ei tullut. Jokainen piti oman ehdotuksensa puolia melkein tappeluun asti ja kun ilta lopulta päättyi luonnollisella tavalla baarin sulkemiseen yhtään sen viisaampia ei oltu.
Timi kaiveli pitkään taskujaan ja löysi lopulta pienen fiestan avaimet. Auto täytettiin vanhalla periaatteella kaksi eteen, kolme taakse ja sitten painettiin kohti Fuengirolaa. Yhtään lähempää ei ollut löytynyt sopivanhintaista hotellia. Churrianassa oli kyllä kohtuuhintainen hostelli, mutta se oli täynnä.
Kaveria ei jätetä -periaatteella myöskään vuokra-autoa ei haluttu jättää, vaan se piti ajaa hotellille, eihän tässä päissään oltu, ei ainakaan enempää kuin alkoholista voi tulla.
Kukaan ei ollut kertonut veljeskunnalle, että Espanjassa rattijuoppoihin suhtauduttiin vielä ankarammin kuin Suomessa mutta Myramariin selvittiin. Ja autostakin päästiin pois, vaikka hiukkasen horjuen.
Onneksi hotellin baari oli vielä auki!

Viikko meni kuin siivillä ja kun oli paluun aika, huomattiin, että talolle ei vieläkään ollut keksitty käyttöä. Mutta ihan hirveä hoppu sillä ei ollutkaan, sillä tällä reissulla oli selvinnyt, että semmoisenaan talo ei kelvannut mihinkään. Olipahan taas saatu pörrätä koko rahan edestä ja parasta tietenkin oli, että taulukauppias oli maksanut matkat. Se ei ollut tavatonta, mutta näin ison remmin raahaaminen baarista baariin oli hänellekin uutta.
Vennille soiteltiin yhä kiihtyvällä tahdilla ja Arin piti mennä Malagan asunnolleen hoitelemaan kiireisempiä bisneksiä. Panu oli omasta mielestään ollut rannikolla nyt jo ihan tarpeeksi kauan, hänen piti päästä ainakin käväisemään kotona.
Timi jäi ja minun oli vähän pakko. Ilman lakeijaansa Timi ei uskaltanut tänne jäädä, vaikka väittikin pärjäävänsä paremmin käsimerkeillä kuin minun kanssani englannilla.
– Palataan asiaan, kun talo on kunnossa, Venni sanoi lähtiessään. Panu meni hänen mukanaan samalla lennolla, Ari oli jo kadonnut omille asioilleen.
Me teimme kuten aina: menimme baariin!

Tyhmä ylioppilas

 

 

 

 

Aika nopeasti selvisi, että omin avuin Villa Angelia ei saataisi korjatuksi. Panu oli tehnyt muuraustöitä, mutta muilla ei ollut minkäänlaista kokemusta minkään korjaamisesta.
Onneksi veljeskunnalla oli paljon tuttuja myös rannikolla. Yksi tiesi yhden, toinen toisen, kolmannella oli jo ehdotus. Yhä useammassa baarissa tuli ilmi yksi nimi: Ture. Hän oli pyörittänyt veljensä kanssa rakennusliikettä jo vuosikausia ja häntä kehuttiin aivan yleisesti. Halpa hän ei ollut mutta paras. Timi oli sitä mieltä, että halvempikin riittäisi, mutta Ture taisi olla ainoa suomea osaava remontoija. Ja sen verran oli jo jankattu kieliä, että oli selvinnyt, että rannikolla ei puhuttu kovinkaan hyvin englantia eikä mitään muutakaan ymmärrettävää kieltä. Jopa ruotsia oli kokeiltu ja vähän oli testattu myös saksaa, mutta espanjaa olisi pitänyt osata. Yritin olla tulkkina parhaani mukaan mutta käsiä levittelemällä pääsi tosiaan melkein yhtä pitkälle kuin englannillakin.
Olin ainoa, joka osasi englantia, ruotsia ja vähän saksaa, muut olivat umpisuomalaisia. Ja kyllä minä siitä kuulinkin.
– Sinähän oletkin ylioppilas. Tyhmä ylioppilas kuten kaikki muutkin. Kuulitko, tyhmä ylioppilas, se sinä olet, Timi hoki humalassa taas kerran.
Hän se vain jaksoi uskoa, että tuo kaikki loukkasi minua, vaikka minulle oli ihan sama olinko ylioppilas vai en. Jos olin tyhmä, olin tyhmä, ei siihen kouluja tarvittu. Taas kerran vaikenin, olkoon niin.
Tällä kertaa tyhmä ylioppilas ei pystynyt pelastamaan tilannetta, kuten niin monesti yhteisillä retkillä vaikkapa Thaimaassa, joka oli oikeasti Timin lempipaikka. Olihan me rymytty jos missä mutta aina oli selvitty.
Turelle sopi tapaaminen jo samana päivänä. Timi halusi minut mukaan ensimmäiseen palaveriin, hän oli jotenkin tottunut siipimieheensä – tai siivelläeläjäänsä, jos suoraan sanottiin. Olin mukana, minulle kävi melkein mikä vain, mutta Timi maksoi.
Ture paljastui mieheksi, joka näyttikin espanjalais-suomalaiselta. Rannikolla vietetty lapsuus ja elämä olivat jättäneet jälkensä. Hän oli vähän pyöreähkö mutta ei lihava, vaaleampi kuin rannikon espanjalaiset, maurien jälkeläiset. Tukka oli siistiksi liipattu, partaa ei ollut, hymy karehteli huulilla, asuna mustat housut, sininen paita ja tummansininen villacollege, jossa oli jokin kuvio rinnassa, olisiko ollut purjehdusseuran merkki.
Ture vaikutti mukavalta ja aikaansaavalta. Kun Timi kertoi ostaneensa Villa Angelin, Ture hymähti, paikka oli hänelle tuttu ja hänkin oli tehnyt siitä aikoinaan tarjouksen, mutta silloin vanharouva ei ollut suostunut myymään sitä mistään hinnasta. Moni muukin oli päätynyt samaan ratkaisuun.
– Täällä on yleisesti ihmetelty, mitä hän sillä talolla aikoi tehdä, kun ei sitä kunnostettu mutta ei sitä myytykään eikä sille oikein löytynyt käyttöä. Hieno talohan se on – ja ennen kaikkea iso. Moni on sitä mieltä että siinä on mahdollisuuksia jos missä!
Ruokaa tilatessa annettiin Turen puhua, häneltä se sujui kauniilla espanjalla. Me emme ymmärtäneet ruokalistasta sitä eikä tätä, mutta juomat tuntuivat tutuilta.
– Otetaanko viiniä vai olutta? Ture kysyi ja oli meidän kanssamme samaa mieltä, että näin päivällä olut sopi oikein hyvin.
– Espanjalaisethan tilaavat useimmiten viiniä, he eivät halua antaa periksi oluelle kuin joskus korkeintaan salaa, se on heidän mielestään saksalaisten keino hävittää tästä maasta kaikki kulttuuriin viittaavakaan.
Olutta tuli ja sitä tilattiin lisää, kuten meillä suomalaisilla oli tapana. Ruoka oli hyvää, alkupalat pieniä kaloja, boceronaksia, pääruoka kauniin punertavaa lihaa, jälkiruuaksi jotakin aivan ihanaa kinuskiunelmaa, paremmin ei olisi voinut olla.
– Onneksi olkoon, se on hieno talo, Ture sanoi.
Timi kiemurteli, onhan se, mutta alkaa näyttää siltä, että se vaatii vähän muutakin kuin maalia pintaansa.
Ture naurahti. Varmaankin, mutta onhan se mukava kunnostaa tuommoinen kulttuurikohde.
Ture tiesi talosta enemmän kuin kukaan tähän asti. Siellä oli asunut saksalainen kirjailija, ja kun hän joutui luopumaan siitä, se oli päätynyt suomalaiselle yhtiölle. Talossa oli asunut useita suomalaisia kirjailijoita ja moni kuvataiteilija oli viettänyt siellä aikaa. Olihan talolla taiteellinen taustakin, se oli esiintynyt tunnetun suomalaisen taiteilijan työssä.
– Miten sinä sait sen ostaa, Ture kysyi Timilta.
– Vaihdoin sen taiteeseen!
– Minkälaiseen taiteeseen?
– Schjerbeckeihin, Westerholmeihin ja muutamiin ulkomaisiin tauluihin. Ne olivat melkein mittaamattoman arvokkaita, mutta vaikeasti kaupattavia, tärkeintä minulle oli että ne pääsivät hyvään kotiin.
Keskustelu alkoi saada sävyjä, jotka minua kauhistuttivat ja aina hurjemmaksi meni mitä pitemmälle ilta kääntyi ja olut vaihtui vahvempiin juomiin.
Timi kertoi Turelle olevansa Suomen tunnetuimpia, ehkä jopa tunnetuin taideasiantuntija ja taidekauppias, jolle itselleenkin oli kertynyt huomattava taideomaisuus. Hänen asiantuntemustaan arvostettiin ja häneltä pyydettiin lausuntoja teosten aitoudesta.
Minua huimasi. Tarina oli minulle liiankin tuttu. Tiesin, että se tulisi ajamaan kiville. Jossakin vaiheessa Ture saisi tietää totuuden – ja se ei varmaankaan lisännyt luottamusta mieheen, joka yritti houkutella Turea korjaamaan talonsa.
Timi oli aivan innoissaan. Tällainen hän varmaan olisi halunnut olla, tällaista elämää hän olisi halunnut elää.
– Millaista toimintaa sinä olet suunnitellut tälle talolle sitten kun se on valmis, Ture kysyi.
– Siihen tulee rannikon suurin ja paras taidegalleria, mutta muitakin suunnitelmia on. Täältähän puuttuu oma radio ja mediatalo, voi olla että alamme tehdä ohjelmia paitsi tänne rannikolle, myös Suomeen. Tästä voisi tulla semmoinen suomalainen kulttuurikeskus, keidas ja paratiisi kaikille suomensukuisille. Ja varmaan samaan yhteyteen tulee myös ravintola, ei mikään pubi vaan oikea ravintola!
Turea tuntui kiinnostavan kaikkein eniten Timin menneisyys, miten hänestä oli tullut taideasiantuntija, miten hän oli saanut hankituksi taideaarteensa, kuinka paljon tauluja hän aikoi tuoda mukanaan rannikolle ja oliko hänellä tarkoitus myös itse muuttaa tänne.
Timi loi todellisuutta puhuessaan. Hän oli opiskellut taidehistoriaa Suomessa ja ulkomailla ja kartuttanut taideomaisuuttaan taulu taululta. Nyt hän oli siinä vaiheessa, että taulut eivät enää mahtuneet hänen Helsinginkotiinsa ja myös liike oli täynnä tavaraa.
Ture tarttui liikkeeseen, oliko Timillä semmoinenkin.
Olipa hyvinkin, hänellä oli Helsingissä pieni mutta sitäkin suositumpi taideliike, jota luotettava tyttö hoiti silloin kun hän oli matkoilla. Hän oli juuri avaamassa ihan uudenlaista palvelua jopa maailmanmitassa: liikkeeseen pääsi tutustumaan vain ajanvarauksella. Se lisäsi luottamusta, vain oikeat ja todelliset asiakkaat pääsivät sisään ja oli tavallaan etuoikeus ja kunnia tulla kutsutuksi tutustumaan hienoon valikoimaan.
Ture tunsi pakottavaa tarvetta lähteä käväisemään helpotuksen huoneessa. Myös Timi teki lähtöä samalle asialle, mutta tarrasin hänen käteensä.
– Jos sinä et kerro Turelle totuutta, minä kerron! Sinä et voi jatkaa noin. Ajattele, mitä tapahtuu, kun Ture pääsee perille totuudesta esimerkiksi siinä vaiheessa, kun olette tekemässä sopimusta remontista. Arvaa, allekirjoittaako hän mitään papereita. Et kai sinä oikeasti kuvittele, että kukaan ei kerro hänelle, millainen taidekauppias sinä oikein olet, kyllä sinun maineesi on kiirinyt jo tännekin. Ja olettaa sopii, että Turella on kavereita ja tuttavia myös Suomessa.
Timi repäisi itsensä irti ja lähti tuhisten vessaan.
Miehet palasivat vessasta kaulakkain ja iloisesti rupatellen. Timin käsi nousi, lisää viinaa tänne!
Kun lasit oli täytetty, Timi katsoi minua ja suuntasi sitten sanansa Turelle.
– Unohda kaikki mitä äsken sanoin. Kuten tulet myöhemmin huomaamaan, minulla on taipumus liioitella asioita. Minä jotenkin innostun ja sitten minulta tulee kaikenlaisia satuja. Se on ihan totta, että minä olen taidekauppias ja että vaihdoin Villa Angelin tauluihin. Sekin on totta, että minulla on liike Helsingissä mutta yksi asia minun täytyy kertoa. Minä pääsin juuri yliopistosta missä istuin puolitoista vuotta taideväärennöksistä, vaikka eivät ne mitään väärennöksiä olleet. Myin Thaimaassa maalauttamiani tauluja, jotka oli signeerattu minun nimiini. Monet maailman tunnetuimmat taiteilijat ovat signeeranneet oppilaidensa tekemiä töitä, minä jos kuka tiedän sen. Mutta ilmeisesti Suomen taidepiirit eivät kestäneet sitä, että työni saivat valtavan suosion ja minusta puhuttiin uutena mestarina, jonka ensimmäinen näyttely jo osoitti, että edessäni oli loistava tulevaisuus.
Timi veti henkeä ja Ture huokasi. Sitten hän halusi tietää, miten tuo kaikki oli oikein tapahtunut.

Ilta päättyi suureen yhteisymmärrykseen. Ture lupasi laittaa Villa Angelin korjauksesta tarjouksen, kunhan hän vain ensin ehtisi käymään talolla. Timi antoi hänelle avaimen, Ture voi mennä ja tulla vapaasti.

Mari

Ture teki perusteellista työtä, eikä hänen arviostaan puuttunut mitään. Ehkä vähempikin olisi riittänyt mutta niin kuin Ture sanoi, hyvästä suunnitelmasta voidaan jättää jotain toteuttamatta – tai osa voidaan tehdä myöhemmin.
Remontti tulisi maksamaan vähintään puoli miljoonaa euroa. Lisäksi piha pitäisi kunnostaa, uima-allas korjata, tie korjata ja huonot puut kaataa.
– 800000 euroa, Ture arvioi. – Onko se ongelma? Sillä rahalla saadaan kaikki kuntoon.
Timin ilmekään ei värähtänyt.
– No en voi sanoa, että se ei olisi ongelma, mutta kyllä semmoinenkin raha saadaan kasaan. Ehkä sinä vielä tarkistat laskelmia ja tingit jostakin, jos se on mahdollista. Minä olin ajatellut, että koko juttu voisi maksaa puoli miljoonaa.
Minua hirvitti. Tiesin että Timillä ei ollut sellaisia rahoja. Hän oli jo jonkin aikaa kärsinyt huonoista ajoista. Taide ei tahtonut mennä kaupaksi ja vaikka hän toisin uskottelikin, liikkeessäkin tavara seisoi. Ainoastaan Thaimaasta hankitut pikkuesineet myivät.
Mutta hulluhan se on, joka ei tämmöisessä tilanteessa näyttele, että rahaa riittää. Sanottiin kyllä niinkin, että hullu on sekin, joka ei tingi – tai tee tarjousta kovimpaan mahdolliseen hintaan.
Ture ei vaikuttanut pettyneeltä vaan innostuneelta. Hän uskoi, että pääsisi tekemään remonttia ja me tietenkin annoimme hänen pitää lapsenuskonsa.
Sen kunniaksi!

Panu soitti Timille heti kun oli päässyt kotiin. Häntä kiinnosti, millaisen tarjouksen Ture oli tehnyt. Panu oli jopa sanonut, että jos hän olisi vähän nuorempi, hän voisi ruveta urakoimaan remontin.
Timi purki hänelle sydäntään pitkän kaavan mukaan, nyt ei näyttänyt hyvältä. Turen laskelmat olivat yläkanttiin. Tai siltä se tuntui, varsinkin, kun ylimääräistä rahaa ei ollut.
Timin into uudesta hienosta Espanjantalosta alkoi sulaa silmissä. Hän oli saanut talon vaihtokaupalla, mutta nyt koko juttu alkoi tökkiä pahemman kerran.
– Jos myytäisiin koko roska, hän kuului sanovan puhelimeen.
Tiesin mitä Panu vastaisi, vaikka en vastausta kuullutkaan.
– No ei oikeasti hei. Raha on niin vanha keksintö, että sitä nyt on jokaisella. Jos ei meillä, niin pankeilla. Meidän tarvitsee vain hakea se pois, se on vähän kuin marjassa olisi.
Timi antoi luurin minulle.
– Panu täällä! Timi ei ymmärrä rahoituksesta sitä eikä tätä, mutta käy sinä läpi sen tilanne. Laskekaa mitä vakuuksia sillä olisi ja kuinka paljon se saisi lainaa mitäkin vastaan. En kyllä tiedä, käykö Espanjan omaisuus vakuudeksi suomalaiseen pankkiin, mutta ainahan sitä voi koittaa!
Siunattu Panu. Joskus en voinut olla ajattelematta, että joissakin asioissa hän oli jopa parempi kuin Venni ja se oli paljon se.
– Pitäisikö soittaa vielä Vennille, Timi kysyi. Kielsin.
– Entä Arille?
– No ei ainakaan Arille, jos ei haluta, että hän vie rahat!
Vähänkö meitä nauratti, mutta tottahan se oli.
Ari oli päässyt meistä kaikista suurimpiin rahoihin käsiksi ja ollut mukana aivan pelottavan mahtavissa hankkeissa. Hänellä oli ollut oma bisneskeskus, oma laiva, oma hotelli, jos vaikka mitä. Ja kaikki tarinat olivat lopulta päättyneet samalla lailla. Juuri kun kaikki olisi alkanut sujua, Ari oli nostanut rahat ja kadonnut.
Meistä jokainen tiesi, että hänellä oli nytkin perässä monia hakuja ja useamman maan poliisi etsi häntä rystyset verillä.
Minusta paras hanke oli ollut golfkenttä. Se kuvasti hyvin, kuinka kaikki oli muissakin hankkeissa sujunut.
Eräänä sunnuntaina haimme Arin jotakin tarkoitusta varten hänen kodistaan ja siinä ajomatkan aikana hän sanoi ostaneensa juuri suuren maatilan Espoosta.
Me tietenkin ihmettelemään, että vai niin, millainen se on. Paljonko on maata, onko rakennuksia ja niin edelleen. Miltä siellä näytti?
Ari katsoi meitä kuin vähä-älyisiä.
– No en kai minä sitä ole käynyt katsomassa. Olenhan minä nyt maata ja rakennuksia nähnyt ennenkin!
Ja aina vain parani.
– Mitä sinä sillä maatilalla aiot tehdä?
– Minä rakennan sinne golfkentän, siitä tulee eteläisen Suomen hienoin, vähän niin kuin kentät Espanjassa.
Me hämmästelemään, oliko hän saanut kentälleen luvat ja mitä kaupunki oli sanonut.
– Enhän minä mitään lupia tarvitse, jos rakennan golfkentän omille mailleni, hullujako te olette, Ari sanoi.
Ja golfkenttä tuli – tai ainakin rakentaminen aloitettiin ja osakkeet pantiin myyntiin pankkiin. Ne melkein revittiin käsistä, sillä golfbuumi oli kuumimmillaan.
Sitten pankkiin tuli soitto Espoon kaupungilta.
– Mitä te siellä oikein puuhaatte? kaupungin edustaja kysyi. Pankki vastasi, että golfkentän osakkeita tässä myydään, sinnehän tulee eteläisen Suomen paras kenttä.
– No ei kyllä tule edes minun kuolleen ruumiini yli! Sinne ei ikinä rakenneta golfkenttää, se on varma. Eikä ainakaan tämä porukka, joka sitä nyt rakentaa!
Sen pituinen se ainakin Arin osalta. Hanke oli hänen tavoistaan poikkeava sikäli, että hän ei ehtinyt nostaa rahoja. Hanke pantiin jäihin juuri kun hän oli tiskillä rahoja nostamassa.
Golfkenttä kyllä tuli, mutta sen rakensi lopulta ihan eri porukka. Kuuluu olevan melkein yhtä hyvä kuin pitikin.
Jotenkin golfhanke on jäänyt parhaiten mieleeni Arin sadoista hankkeista ja niin se on tainnut jäädä hänellekin. Hän suuttuu tulisesti, jos joku puhuu jotain golfista. Minun tulkintani on, että häntä harmittaa vietävästi, että hän ei tajunnut mennä pankkiin miljoonia nostamaan vaikka vain puolta tuntia aikaisemmin.
Moni muu Arin hankkeista on onnistunut huomattavasti paremmin. Mutta se yleinen väite, että rahat päätyvät huijareiden taskuihin ei kyllä pidä paikkaansa, jos Arin elämää on seurannut. Hänen rahansa ovat aina menneet seuraavan hankkeen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Ei ole väärin sanoa, että hän on rakentanut yhteiskuntaa omalla erikoisella tavallaan. Kaikki ei ole mennyt ihan laillisuuden riman oikealla puolella mutta kaikki on mennyt ja jälkeä on syntynyt. Se laivakin seilaa edelleen, hotelli on pystyssä, bisneskeskus on hyvässä kunnossa. Ja niin edelleen. Mitalihan Arille pitäisi antaa. Jos hän olisi kaikissa hankkeissaan, paitsi siinä golfhankkeessa, malttanut odottaa vähän pitempään, tiedä millainen arvostettu yhteiskunnan jäsen hän olisi. Mutta kun ei, hän ei vain malta pitää näppejään erossa rahoista.
Niin kuin silloin, kun johtaja antoi hänelle rahalaukun, jossa oli kuusi miljoonaa. Arin piti viedä se heidän yhteiselle tuttavalleen mutta taksissa hän tuli kurkistaneeksi laukkuun.
– Ja niin minä sitten päätinkin ajaa kentälle ja lentää ensimmäisellä lennolla minne tahansa.

Panu puolestaan on välittänyt enemmän rahaa kuin kukaan eli raha-asioista hän ymmärsi omalla erikoisella ja rauhallisella tavallaan varmaan kaiken.
Minun oli aika ruveta tienaamaan ylöspitoani ja ilmaisia juomia.
– Timi, tehdään niin kuin Panu ehdotti. Oletko valmis?
Timi oli, vaikka epäilikin, että työ oli turhaa, paras vain luopua koko hankkeesta, kaipa siitä talosta jotakin saisi tuollaisenaankin.
– Ihan ensimmäiseksi annetaan jonkun luotettavan, huom. luotettavan kiinteistönvälittäjän arvioida se. Se ei saa olla kukaan meidän tuttu, ei myöskään kukaan, joka hoitaa täällä suomalaisten asioita. Eli otetaan joku iso paikallinen toimisto.
Näin sovittiin, se tehtäisiin heti huomenna. Entä sitten?
– Mitä omaisuutta sinulla on Suomessa – ja nyt ole rehellinen!
Timi vilkaisi minua ja nauroi.
– Kyllä sinä sen tiedät, kun olit Kauniaisissakin mukana paperienteossa.
– Ok eli Kauniaisten talo. Sehän on vanha puutalo, mutta tontilla on arvoa, onhan se melkein kaupungin keskustassa. Kauanko se talo on ollut sinulla?
– Kohta kymmenen vuotta. Mutta kai sinä muistat, että Mari omistaa siitä puolet.
Mari oli Timin vaimo tai entinen vaimo tai vaimo tai entinen vaimo, riippui kulloisistakin suhdanteista.
– Oletteko te taas yhdessä vai ette, kysyin.
Olivat he – kai, ainakin he asuivat Kauniaisten talossa.
En ollut kuullut Marista vähään aikaan eikä hän ollut tarvinnut apua minulta. Se tuntui oudolta.
Saattoi olla, että Mari piti minua Timin miehenä eli uskoi, että jos minun pitäisi valita heidän välillään, valitsisin Timin. Molemmat olivat tottuneet hädän hetkellä turvaamaan minuun. Olin tehnyt paperit ja esitteet ja mainoslehdet, kun he avasivat taideliikkeensä ja olin muotoillut Marin hakemukseen semmoisen tarinan, että hänet oli hyväksytty sairaanhoitajaopistoon, vaikka rima oli jäänytkin värisemään. Kun on hyvät paperit, moni ongelma muuttuu mahdollisuudeksi.
Hän oli tuossa vaiheessa niin kyllästynyt Timiin ja kaikkeen ja kaikkiin, että hän oli päättänyt hankkia jonkin pysyvän ammatin, jota ei otettaisi häneltä pois. Kartano, vapaus, kaikki mahdollinen, autoista ja veneistä ja muusta rihkamasta puhumattakaan oli mennyt kuin tuhka tuuleen.
Muistan, kuinka olin kannustanut häntä opiskelemaan.
– Voit sitten perustaa vaikka oman hoivakodin ja alkaa yrittäjäksi.
Viimeksi olin nähnyt Marin, kun hänen valmistumistaan juhlittiin. Sitten he olivat taas eronneet ja pahaksi onneksi olin yrittänyt puolustella tätä pirun ronttia eli Timiä. Nyt kysyin:
– Mitä se Mari muuten nykyään tekee, kun sinun mukana se ei ainakaan ole.
– Ai sinä et tiedä, etkö sinä tosiaan tiedä, tehän olitte niin hyviä kavereita. Välillä jo tuntui, että jos joutuisit valitsemaan, valitsisit hänet.
Tiesin, että Marilla oli kaikki hyvin, kun en ollut saanut edes sanatonta viestiä ja tiesin melko tarkasti jopa sen, missä hän vaikutti, mutta ihan en ollut kartalla, mitä hän oikeasti teki. Arvata saattoi, että se liittyi jollakin tavalla yritystoimintaan, olihan hänellä kokemusta muun muassa ravintolanpidosta.
– Mari perusti hömppäkodin vanhaan varastoon.
– Hömppäkoti? Mikä se on?
Timi selitti. Siellä pidettiin kroonisia skitsofreenikoita ja muita mieleltään sairaita. Kunnat maksoivat ja hyvin maksoivatkin.
Outoa että en ollut kuullut koko hankkeesta. Olisin luullut, että Marikin olisi tarvinnut jonkinlaisia papereita hankkeen aloittamiseen. Ja minulta niitä tavallisesti sai.
Timi arvasi aatokseni.
– Minä olen luullut, että sinä olet salaa auttanut Maria niin kuin tavallista, mutta ilmeisesti et ole.
No en ollut en.
– Mutta hei, keskitytään nyt tähän. Onko siinä Angelin tontilla vielä käyttämätöntä rakennusoikeutta?
Timi kaivoi paperit. Oli kuin olikin.
– Tässähän on peräti neljä tonttia, kaksi kummallakin puolella sisääntulotietä ja pellon puolella vielä neljä lisää. Eihän tässä sitten ole hätää!
– Meinaatko? Timi sanoi. Otettiin ”ei mitään hätää” -ajatukselle.

Seuraavana aamuna puhelimeni herätti aikaisin eli jo kahdeksalta. Täytyy myöntää, että se tuntui rankan rentoutumisen jälkeen rangaistukselta. Mutta ei muuta kuin ylös, ulos ja aamupalalle.
Seuraamme lyöttäytyi taas sama teurastamonomistaja jostakin Itä-Suomesta, joka oli häiriköinyt meitä jo monena aamuna.
– Jahas, mihinkäs herrat ovat menossa? Saanko lähteä mukaan, alkaa tämä paikallaanolo jo tympiä ja teillä näkyy olevan auto.
– Lähdetään vaan vähän ajelemaan, Timi sanoi.
– Ai sinne sinun uuteen taidekeskukseen Churrianaan, olisipa mukava päästä käymään siellä jo nyt ennen kuin remontti on ohi, sitten tulen sinne vaimon kanssa ihan varmasti.
Timi oli ollut pörräämässä hotellin baarissa, kun olin hoitanut joitakin muita asioita. Ilmankos hän olikin myöhään yhtenä iltana palatessaan aivan poikkeuksellinen iloinen.
– Jos otetaan ensin aamupalaa, tulee pitkä päivä, sanoin.
Tunsin, kuinka me molemmat Timin kanssa mietimme kuumeisesti, miten voisimme harhauttaa tämän taakan jäämään tänne.
Aamiainen sisälsi kaikki perinteisen breakfastin ainekset, munaa keitettynä, paistettuna ja kokkelina, makkaroita, leikkeleitä, perunapaistosta, jos jonkinlaisia herkkuja ja vähän salaattia ja hedelmiä. Timi julisti kaipaavansa kampasimpukoita, mutta ei kai niitä nyt missään aamupalaksi tarjottu. Oluessa ei säästelty.
Teurastamonomistajalla oli yksi mielenkiintoinen ominaisuus, mikä alkoi jo näkyä. Pari paukkua meni ihan normaalisti, mutta sitten hän sekosi kuin seinäkello. Nytkin hän alkoi jo höpöttää jotain tunnistamatonta siansaksaa. Joko hän ei kestänyt alkoholia tai alkoholi laukaisi jonkin piilevän mielenterveyden häiriön tai sairauden, sama se, mutta sekaisin hän meni. Tai sitten hänellä oli vahvat lääkkeet.
Ehdotin Timille, että tarjotaan hänelle pari anislikööriä ja itselle tietysti myös. Niin tehtiin. Jo ensimmäistä anista juodessaan teurastamonomistaja poistui tästä maailmasta. Toisen aniksen jälkeen hän jäi pöytää puhumaan itsekseen.
Hän ei edes huomannut, kun lähdimme.
Käytimme melkein koko päivän Villa Angelin kuvaamiseen. Otin runsaasti kuvia talosta ulkoapäin, puutarhasta, upeista bambuista, pinjametsästä, uima-altaasta ja tonteista sekä tietenkin pellosta. Timin estelyistä välittämättä otin myös sisäkuvia ja könysin varovaisuutta noudattaen jopa yläkertaan. Kuvasin paljon yksityiskohtia, otoksia vanhoista puuleikkauksin koristelluista kaapeista, seinälle jääneistä maalauksista ja ryijyistä. Ja tokihan minun piti käydä parvekkeellakin, josta avautui aivan uskomattoman hieno näkymä kattojen yli ja toisella puolella Malagan lentokentälle, jolle koneet laskeutuivat. En ollut käsittänytkään, että talo oli melkein kiitoradalla, mutta lentokoneen ääniä ei silti kuulunut, tuulet olivat varmaankin suotuisat. Outoa.
Jossakin kentän takana siinsi meri, joka antoi näkymälle kauniin horisontin.
Hetken mietin, oliko hyvä vai paha, jos kuvissa näkyi lentokoneita, mutta sitten päätin, että totuus ennen mua syntynyt ja niin edelleen. Ehkä merinäköala olisi kenttääkin tärkeämpi.
Kun kuvat oli otettu, voimme rentoutua Hullujenhuoneen reipashenkisessä tunnelmassa, missä aloimme olla jo eläviä legendoja.
Loppuviikon tapoimme aikaa ajelemalla, jos olimme siinä kunnossa, että auto pysyi käsissä. Kävimme Mijaksessa tapaamassa aaseja, tutkimassa ikuisen nuoruuden lähdettä ja jopa Churrianan loputtomiin jatkuvalla uimarannalla. Emme tietenkään uineet, me emme kastele itseämme turhaan, mutta ihailimme meren kuohuja ja melkein alastomia ihmisiä.
Mietin samalla muistiontekoa. Vaikka olenkin muistioiden ammattilainen ja kirjoittamisen mestari, kyllä minunkin pitää suunnitella tekemisiäni. Siinä missä huoleton hevoseton poika Timi pörräsi sielunsa kyllyydestä, sain päässäni paperit valmiiksi.
Viimeisenä päivänä ennen kotiinlähtöä istuimme taas kerran Hullujenhuoneella, kun Timi innostui kehumaan minua samasta asiasta kuin ennenkin.
– Sinä olet siitä hieno mies, että et koskaan sano, että en saisi ajaa olutta otettuani etkä arvostele minua muutenkaan.
En pure ruokkivaa kättä. Timin kanssa melkein koko maailma on tullut minulle tutuksi ja joskus on jotakin saatu aikaiseksikin. Ainakin paljon posliini- ja messinkiromua Thaimaasta ”taideliikkeeseen” ja jopa joitakin ihan aitoja tauluja. Sanoin että senkun ajat, minä en aja, jos olen nauttinut.
Päätimme vielä käväistä Villa Angelissa ja eikös siellä sattunutkin olemaan talon puutarhuri jotakin kopsuttelemassa. Timi innostui kehumaan miestä viittomalla eikä Jorge tai mikä lienee voinut muuta kuin hakea kärrystään pullon, jota ryhdyimme innokkaasti nauttimaan.
Kahden viikon reipas elämä alkoi selvästi painaa molempien jäsenissä, sillä päätimme lyödä vähäksi aikaa pitkäkseen alakerran pölyisille mutta muuten kelvollisille sängyille.
Heräsin siihen kauheaan tunteeseen, että meidän ei olisi pitänyt nukkua ollenkaan. Lentokenttäbussi oli varmaan jo lähdössä hotellilta ja autokin piti vielä palauttaa.
Joskus harvoin sattui, että Timi meni vetämättömiin ja niin kävi nyt. Hän ei tajunnut tästä maailmasta yhtään mitään eikä tahtonut pysyä jaloillaan. Rupesi näyttämään pahasti siltä, että hänestä ei olisi kuskiksi. Entä minusta? Ei varmaan, koska olin juonut yhtä paljon.
Kone ei kuitenkaan odottaisi. Ei auttanut muu kuin ottaa Timistä tukeva ote ja lähteä raahaamaan häntä Hullujenhuoneen parkkipaikalle, jossa ylväs ja urhoollinen fiestamme odotti. Onneksi puutarhuri ilmestyi nauraen nurkan takaa ja auttoi minua raahaaman melkein elottoman kumppanini autolle.
Saimme hänet jotenkuten autoon. Avaimetkin löytyivät ja auto käynnistyi mutta minne minun piti ajaa. Minulla ei ollut mitään käsitystä, miten täältä pääsi Fuengirolaan vievälle tielle, koska olin vain istunut tyytyväisenä vieressä näillä reissuillamme.
– Hei sano nyt saatana, mihin minun pitää ajaa! ärhentelin Timille, joka vastavuoroisesti murahteli, että kyllä sinä nyt kotiin osaat.
Olisinpa edes nähnyt mutta kun en nähnyt ennen kuin tajusin panna toisen silmän kiinni.
– Mitä sä meinaat, takapenkiltä kuului.
– Neuvo, mihin minun pitää ajaa! karjuin.
Pitkän harhailun jälkeen minusta alkoi näyttää, että yksisilmäinen oli oikealla tiellä ja painelin nopeusrajoitusten mukaan liikennevirrassa.
– Heiii! aja kotiin! Sori että tässä kävi näin!
En sanonut mitään, päätin kylläkin, että jos tästä selvitään, palaan aivan varmasti asiaan.
Yhtäkkiä tunsin paikat ja siitä riemusta olin vähällä törmätä poliisiauton perään. Onneksi en.
Luotsasin yhdellä silmällä meidät hotellin eteen parkkiin ja huokaisin raskaasti. Sitten tajusin, että auton avaimet piti palauttaa. Miltähän mahtaisi vaikuttaa, kun kaksi humalaista palauttaisi avaimet. Jeesus!
Mutta pakkohan se oli. Ei muuta kuin toinen etupenkki nurin ja Timiin käsiksi. Ihme oli tapahtunut, hän pääsi autosta ulos ihan itse, mutta tarvitsi tukea kulkemiseen. Viina haisi kilometrin päähän, mitähän myrkkyä se puutarhuri oli meille juottanut.
Toinen toistamme tukien pääsimme vuokraamon ovesta ja sain sanotuksi melkein selvänkuuloisella äänellä englanniksi, että veli tässä on vähän nauttinut mutta auto on kunnossa ja tässä on avaimet.
Timi mölähteli pahaenteisesti, mutta ei sanonut mitään.
Vuokraamon edustaja otti avaimen ja antoi minulle paperin auton palautuksesta. Onnistuimme horjumaan kättäkaulaa ovelle ja siitä ulos.
Olimme pelastuneet!
Koko seurueemme odotti meitä hotellin aulassa ja katsoi meitä paheksuvasti. Kukaan ei onneksi sanonut mitään.
Opas tuli luoksemme ja selosti samalla kuuluvalla äänellä kaikille muillekin:
– Valitettavasti lento on jouduttu siirtämään, koska Helsinki-Vantaalla on sankka sumu eikä sinne voi laskeutua. Olemme sopineet hotellin kanssa, että voitte pitää entiset huoneenne, koska uudetkaan asukkaat eivät ole päässeet Suomesta matkaan! Eli voitte palata huoneisiinne, saatte avaimet respasta. Lähdemme huomeniltana samaan aikaan!

Oli vaikea uskoa, että Helsinki-Vantaalle ei olisi voinut laskeutua, mutta totta se oli. Vaimo vahvisti puhelimessa että ”täällä on aivan läpinäkymätön sumu, tämmöistä en ole nähnyt koskaan”.
Läheltä liippasi. Olisihan me tosin ehditty koneeseen.
Timi oli senverran selvinnyt, että suuntasi baariin. Yritin ehdotella, että jos mentäisiin jatkamaan sitä mikä Churrianassa jäi kesken, mutta hänkö nyt sellaista olisi ottanut kuuleviin korviinsa.
Siis baariin, jossa soivat hienot sävelet. Laulelijamiehet selvittelivät kurkkuaan. He kuuluivat kuoroon, joka oli ollut rannikolla esiintymässä. Varsinkin kaksi heistä lauleli kuuluvasti ja melkein aina.
Menimme istumaan heidän pöytäänsä ja esittäydyimme kuten tapoihin kuuluu. Toinen heistä heläytti iloisesti että hän on Suen Tassu… ja tuo taas.
– Anna olla, minä olen… nimi hukkui yleiseen kohinaan. Opas oli luvannut tarjota kaikille baarissa ilmaisen drinkin.
Timi oli jo käsi pystyssä, mutta minua jäi vaivaamaan, kuka toinen mies oli, jos toinen oli Suen Tassu.
– Ettet sinä vai ole, aloitin mutta Suen Tassu keskeytti innokkaasti nyökyttelemällä.
– On se, mutta siitä ei saa puhua. Me ollaan vain kaksi tämmöistä laulelijamiestä.
Hän oli ehkä nauttinut lentomatkaa varten, mikä selvästi hämmensi toista laulelijamiestä.
– No joo, olen minä, mutta nyt otetaan ne yömyssyt ja mennään nukkumaan Tassu.
Kun ilmaiset drinkit oli juotu, Timi nosti miehekkäästi kätensä ja lupasi tarjota kierroksen. Seuraamme tuppautui myös lääkäriksi esittäytynyt Riku, joka tapansa mukaan rupesi keskustelemaan vilkkaasti kanssani. Ja eipä aikaakaan, kun toinenkin lomaileva lääkäri istui pöytäämme. Heillä oli hauskaa omasta takaa. Kun Timi kysyi viimeksi tulleelta, mikä hänen kädessään mahtoi olla vikana, kun se tuntui aralta, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään, lääkärit vastasivat kuorona: ”Menkää lääkäriin!”
He nauroivat katketakseen ja Timi sai aiheen sättiä heitä piittaamattomuudesta. Kun olin hiljaa, Riku-nimisen mielenkiinto lopahti ja lääkärit päättivät lähteä Fuengirolan yöhön.
Timille jäi paha tuuli. Ehkä lääkärien räkätys oli saanut hänet kimpaantumaan tai sitten hän oli väsynyt. Ehkä hän oli päässyt vessareissulla juomaan viskiä, mikä sai hänet äreäksi. Olin ottanut omaksi tehtäväkseni pitää Timin erossa viskistä, pääsimme paljon helpommalla.
Satuin tietämään, että Timi oli hyvin perillä sotiemme sankareista ja kunnioitti heidän uhrauksiaan aivan aidosti. Niinpä pudotin melkein silmät päästäni, kun Timi karautti:
– Te siis olitte niitä, jotka ampuivat syyttömiä ihmisiä!
Yritin saada hänet hiljaiseksi mutta turhaan.
– No sitähän te teitte! Ja nyt teitä pidetään sankareina!
”Rokka” jyrähti:
– Älä sinä poika ala meille puhumaan tuollaisia! Häpeäisit!
Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta, Timi hätkähti ja tuli toisiin ajatuksiin.
– No anteeksi! … Tiedä mikä minuun meni. Antakaa minä tilaan edes lisää alkoholia.
Lieneekö se ollut syynä vai mikä, mutta joka tapauksessa tilanne rauhoittui. Kun kupit oli juotu tyhjiksi, Timi ilmoitti suurieleisesti lähtevänsä nukkumaan ja meni niine hyvineen. Kun hän näytti selviävän ihan hyvin, annoin hänen mennä ja jäin vielä hetkeksi lepyttelemään sotasankareita. Eihän noin pitäisi sanoa kenellekään, eikä varsinkaan näille miehille.
Suen Tassu kertoi, että ”Rokka” ei juuri kerro sota-asioista ulkopuoliselle, joskus keskenään he kyllä puhelivat menneisyydestä. Mutta ei siinä mitään hävettävää ollut! Se oli sitä aikaa ja silloin piti tehdä niin kuin he tekivät.
Illan viime tunteina huomasin, että Rokan esikuvalla saattaisi olla jotain sanomista ja kysyin miltä se oikein tuntui ja miten semmoisesta selvisi.
Hän katsoi minua silmiin ja lausui sitten sanat, jotka jäivät ikuisesti mieleeni.
– Aina niitä vuoan tull ja niitä tulloo vieläkin joka yö!

Kotimatkalla kävimme lyhyesti läpi, mitä meidän piti tehdä ja heti kotona ryhdyin hommiin. Minun tekemissäni papereissa on aina lukuja ja laskelmia, mutta tärkeimpiä ovat tulevaisuudennäkymät, kehitys ja niihin liittyvät kuvat.
Aivan kuten olin arvellutkin, kuvat olivat onnistuneet hyvin, mikä ei tietenkään ollut kovinkaan suuri ihme. Iso Canon on aina iso canon ja ammattilaisen kamera ammattilaisen kamera.
Hauskinta oli, että kuvissa näytti kuin talo olisi hyväkuntoinen ja tontti suorastaan kutsui rakentamaan lisärakennuksia.
Korostin mahdollisuuksia. Itse talo oli helppo kunnostaa taidekeskukseksi ja ravintolaksi ja vapaille tonteille voisi rakentaa keskusta tukevia asuntoja ja tiloja myös henkilökunnalle.
En sanonut, että talon käyttö oli vähän vaiheessa, koska papereihin ei koskaan saa liittyä epävarmuutta. Jos on monia mahdollisuuksia, ne on hyvä nimetä, mutta jokin mahdollisuus pitää valita kehityksen johtotähdeksi.
Olin löytänyt piirustuksista hienon kuvion, jonka olin ominut hankkeelle logoksi. Tulostin muistion vihertävälle paperille, koska siinä piirrokset pääsivät oikeuksiin ja valokuvat näyttivät vielä paremmilta. Olin ylpeä itsestäni.
Löysin Timin ”taidegalleriastaan”, jossa hän järjesteli seinälle ripustettuja tauluja uuteen uskoon. Hän kiitti, kun annoin hänelle muistion! Kiitti!
– Perehdy rauhassa lukuihin sun muihin ja vala itseesi uskoa kehitykseen. Nyt kaikki riippuu sinusta!
Hän katsoi minua.
– Olen ajatellut, että sinä tulet mukaan. Enemmänhän sinä näistä papereista tiedät kuin minä.
– Ja mikä minä olen, sinun lakeijasiko, juoksupoika, wingman.
– Saat ihan itse valita! Olet mikä olet.
Päätin olla markkinointipäällikkö. Johtaja olisi saattanut harhauttaa pankin ajattelemaan, että tässä oli tarkoitus viedä rahat ja hassata ne autoihin ja titteleihin.
– Mikäs minä sitten olen? Timi kysyi.
– Sinä olet tietenkin toimitusjohtaja, ehdin jo sanoa ennen kuin tajusin.
– Tai et ehkä sittenkään, kun sinulla on se yliopistotausta.
Päätettiin tehdä kuten aina. Jos meillä oli pulmia, mentiin ravintolaan. Iltaan mennessä asia varmaankin saisi ratkaisunsa.
Ei mennyt kauankaan, kun selvisi että Timi ei voinut olla toimitusjohtaja, hyvä jos hän voi olla mukana ollenkaan, ei ainakaan muuten kuin omistajana. Minullakin saattoi olla tulossa joitakin vielä laukeamattomia vaikeuksia, joten minäkään en voinut olla toimari, jos ihan tarkkoja oltiin. Panu, Venni, Ari, ei kukaan heistä, heilläkin oli syynsä. Eikä Aria edes ollut olemassa.
Oli vain yksi mahdollisuus: Mari!
Timi meinasi pudota penkiltä, kun ehdotin että hänen vaimostaan tai ei vaimostaan tai vaimostaan pitäisi tehdä toimitusjohtaja.
Kysymys kuului, kumpi soitti.
– Soita sinä, molemmat sanoivat melkein yhtä aikaa.
Minä soitin. Meidän ei tarvinnut vaihtaa kuulumisia tai mitään sellaisia, pelkkä asia riitti.
– Timi on hankkinut talon Churrianasta ja nyt sille mietitään toimintaa, että saadaan remonttirahaa. Alatko sinä toimitusjohtajaksi?
– Vai on hän hankkinut talon Churrianasta. Ilmankos häntä ei olekaan näkynyt parina viime viikkona. Ei hän sitten saanut tuota sanotuksi esimerkiksi eilen, kun nähtiin, oltiin molemmat yötä kotona.
Kerroin Timille.
– No se nyt ei vain tullut mieleen, tämä on vielä niin uusi juttu!
– Niin varmaan! Eli se meinasi pimittää minulta koko jutun, koska se aikoo sittenkin erota!
Kerroin taas terveiset Timille. Hän otti luurin.
– Voi pupuliini, mistä sinä puhut. Enhän minä mitään semmoista suunnittele. Mutta kun tämä hanke on vielä niin kesken, en edes tiedä tuleeko tästä mitään vai myynkö koko roskan pois.
– Millainen se talo on? Mari kysyi ja Timi antoi taas luurin minulle.
Kuvailin ummet ja lammet. Se on iso ja siitä tulee hieno. Tule tänne niin näet paperit.
– Mihin tänne?
– No liikkeeseen! Tai eikä kun tähän viereiseen ravintolaan, ollaan siellä.
– Niin varmaan, Mari sanoi ja sulki luurin.
– Tuleeko se, Timi kysyi.
– Tottakai se tulee!

Mari kiherteli kuten ennenkin.
– No moi, hän sanoi ja halasi minua. Timille hän ei sanonut mitään, mitäs sitä turhia, vanha aviopari – ei aviopari – aviopari.
Tilasimme lisää neuvonantajaa ja näytin Marille muistion.
– Tämä on kyllä hieno, mutta ei tämä millään käy. Eihän siitä talosta voida tehdä taidekeskusta Timin taustalla, sehän on kuin lupaisi jatkaa samaa mistä hänet tunnetaan.
Tarkka havainto.
– No me on mietitty, mitä siitä voisi tehdä mutta se on vielä vaiheessa, Timi sanoi.
Mari leyhytteli papereita.
– Toimintakeskus, Suomikeskus, se siitä pitää tehdä. Ja siihen voi laittaa, että sinne tulee myös näyttelytila paikallisten suomalaisten käsitöille ja sensellaisille! Ravintola kuuluu tietenkin asiaan mutta voisi siellä tehdä jotakin muutakin, mikä tukee rannikon suomalaisten yhteisöllisyyttä. Sen voi varmaan jättää avoimeksi.
Voi Mari, minulla oli ollut ikävä. Mari katsoi minua mustilla silmillään hymyillen ja vaaleaa tukkaansa heilutellen.
– Minulla on ollut sinua ikävä, hän sanoi. Minäkin tarvitsisin papereita eli voisitko sinä tulla käymään hömppäkodissa.
– Voiko sinne tulla noin vain?
– Tottakai, milloin vain, mutta soita ensin.
Sitten ei oikeastaan ollutkaan jäljellä kuin vaikein osuus.
– Voisitko sinä lähteä meidän kanssa pankkiin tätä asiaa hoitamaan? kysyin.
Mari katsoi meitä kuin halpaa makkaraa.
– Miksi ihmeessä.
– No, tuota noin, sinä olisit toimitusjohtaja, minä markkinointipäällikkö ja Timi talon omistaja. Hän panisi talonsa lainan vakuudeksi.
Mari arvio tilannetta.
– Kaipa minä voisin. Sopikaa asia ja tulkaa sitten hakemaan minua, kyllä minulle varmaankin käy.
Lupasin korjata paperit valmiiksi heti huomenna ja sitten mentäisiin pankkiin, kun pankille sopisi.
Muistutin vielä, että päälle kunnon rytkyt eikä mitään farkkuja tai markettivaatteita.

Pankinjohtaja soitti minulle heti tapaamista seuraavana päivänä.
– Ei tämä nyt mennyt niin kuin odotettiin. Ei me voida lähteä rahoittamaan ulkomailla olevaa hanketta ulkomaisilla vakuuksilla, muuten tämä olisi käynyt.
Tämä selvä. Näin olin ajatellutkin. Ulkomaisia vakuuksia voisi olla vaikea realisoida, jos huonosti kävisi. Mutta minulla oli vastaus valmiina.
– Laitetaan sitten lisäksi suomalaisia vakuuksia, eihän se sen monimutkaisempaa ole.
Pankinjohtaja ilahtui. Hän oli ollut sitä mieltä, että Suomikeskusta varmaankin tarvittaisiin, koska hän oli hyvin perillä rannikon asioista. Siellä asui vähintään 25 000 suomalaista, satunnaisesti ehkä enemmän.
Lisäsin vettä myllyyn edes tajuamatta, mistä ammensin ajatuksia, mutta niitä tuntui vain tulevan.
– Me laitetaan suomalaisista vakuuksista yhteenveto parin päivän sisällä. Ja siihen muistioon pitää vielä lisätä, että sinne tulee myös kriisitoimintaa eli meidän kautta saa esimerkiksi psykologin ja psykiatrin palveluja ja myös kaikki paikallisten viranomaisten hyväksymät paperityöt onnistuvat. Saimme nimittäin juuri tietää, että siellä on yksi meidän entuudestaan tuntema psykologi, joka on halukas auttamaan muita ja monenlaista muutakin apua on saatavilla siellä olevilta suomalaisilta eläkeläisiltä.
Pankinjohtaja ilahtui.
– Hienoa, noin se varmaan onnistuu. Ei muuta kuin lisäpapereita tulemaan!

Timin ja Marin Kauniaisten talon hinta-arvio ei alunperin ollut kummoinen, mutta onneksi meillä oli tuttavia kiinteistönvälittäjinä. Pitkien ja osin kosteiden neuvottelujen jälkeen talosta saatiin oikea ja meille sopiva arvio.
– Minä en sitten halua olla tekemisissä tämän kanssa missään tapauksessa, Marja pahkui. – Ei tästä talosta ikinä näin paljon saa, mutta jos tätä ei tarvitse kenenkään myydä, olkoon näin!
Ei olisi tullut mieleenkään. Tätä taloa ei myyty, se oli varmaa. Jos huonosti kävisi, se menisi pankille ja jos kävisi niin kuin toivottiin se saisi seisoa Suomen tukikohtana aikojen loppuun.
– Älä pelkää, kaikki menee niin kuin on sovittu. Ja tässä tulee vähän kipurahaa, ei tarvitse sinunkaan ihan tyhjän takia surra, Timi sanoi ja antoi Marjalle kirjekuoren.
Tämä homma me osattiin, mutta arviokin oli hyvä. Mehän tietenkin oletettiin, ettei kukaan pankista kävisi katsomassa taloa, eikä ainakaan pyrkisi sisälle. Ulkoapäin talo näytti aivan siltä kuin Marjan kuvauksessa, jota hän tosin ei ollut itse kirjoittanut.
Muotoilin myös muistiota hieman ja sitten paperit olivat valmiit. Jos olisin ollut pankinjohtaja, olisin ilman muuta antanut rahaa – tai no, minähän en ollut. En ollut mitään, korkeintaan kummisetä. Se minä kyllä olin, nimittäin Timin ja Marin tyttären kummisetä.
Vietimme seuraavat päivät hermoilemalla, edes viina ei maistunut. Kolmantena päivänä pankinjohtaja soitti.
– Hakemus on hyväksytty, saatte 800 000, 400 000 heti, loput myöhemmin, kun rakennushanke on pitemmällä. Eli ei muuta kuin eteenpäin!
Kerrankin myös Timi oli tyytyväinen ja Mari kihersi hurmaavaan tapaansa. Raha ei enää ollut este eikä hidaste, tästä oli helppo jatkaa. Vai oliko? Miten jatkettaisiin ja mitä oikeasti tehtäisiin? Sitä piti vähän tuumia.
Onneksi ensimmäinen vaihe oli helppo. Turelle piti kertoa, että hän pääsee tekemään remonttia ja varmaan hänen kanssaan pitäisi tehdä myös jonkinlainen sopimus. Minun olisi kuitenkin tehnyt mieli mennä kotiin, koska minuahan ei Turen luona tarvittu.
– Jos sinä ja Mari menisitte, ehdotin Timille.
Hän katsoi minua harmistuneena mutta kun Mari ilmoitti haluavansa hänkin nähdä mitä tässä oikein oltiin remontoimassa, hän antoi periksi.
– Minua ei tarvita pankissakaan eli te voitte käydä allekirjoittamassa paperit, minä olen vapaa!

Vein Timin ja Marin kentälle.
– Olkaa sitten kiltisti älkääkä tapelko, varoittelin.
– Tottakai, isi, Mari kihersi.
He olivat lähtiessään hyvällä päällä ja näyttivät ihan avioparilta.
Hain heidät viikon päästä kentältä ja he näyttivät ehkä vieläkin enemmän avioparilta. Viikko lienee ollut onnistunut.
– Nyt kaikki on kunnossa, Timi ilmoitti hieman humalaisella äänellä.
– Ja enemmänkin, Mari sanoi. – Nyt tiedetään mikä siitä talosta tehdään!
Sepä oli uutinen!
– Se selvisi minulle heti kun pääsin sinne sisälle, Mari jatkoi. – Siitä tehdään hömppäkoti!
Vilkaisin Timiä. Hänkin nyökytteli.
– On siinä ideaa!
Mari sanoi laskeneensa, että Villa Angelissa olisi tilat vähintään 12 hömpälle ja jos kaikki menisi hyvin, lisätilojakin voitaisiin rakentaa, kun rakennusoikeutta kerran oli jäljellä.
– Mietipä tätä, 12 kertaa 12000 on 144 000 euroa kuussa, kyllä sillä jo lainoja maksaa, Timi sanoi.
Oli siinä kieltämättä järkeä.
Ture aloittaisi remontin huomenna, valmista pitäisi olla muutaman kuukauden, viimeistään vajaan vuoden päästä. Minulla kuulemma olisi hyvin aikaa tehdä paperit hömppäkodin ulkomaisesta toimipisteestä.
Ja jo sitä ennen voisin harjoittelumielessä tehdä paperit Marin Suomessa olevalle hömppäkodille, pysyisin vireessä.