Varoitusvalon syttyessä tajuan, että fiestani voi henkäistä kohta viimeisen kerran. Olen ajanut sen loppuun.
Ajan pois tieltä pienen talon pihaan. Auto sammuu itsestään. On kaunis kesäpäivä. Kaksi naista on talonmaalauspuuhissa. Talon alaosa puoliväliin asti on saanut punamullan.
Nousen autosta. Naiset katsovat minua kummissaan kuin paratiisin uutta käärmettä.
Keräilen vähiä kamojani autosta, pullo tärkeimpänä. Jostakin talon takaa minua kohti syöksyy hurjistunut sakemanni.
– Jali ei! jompikumpi naisista kiljuu, mutta koira ei ole kuulevinaan vaan tulee suoraan päälle. Ihan sama.
Käännän kylkeni koiraa kohti. Se pysähtyy hurjasti haukkuen viereeni. Katson sitä silmiin.
– Missäs sinun keppi on, kysyn muina miehinä.
Koira hämmentyy. Mitä se sanoo.
– Missä sinun keppi on.
Koira alkaa etsiä keppiä katseellaan. Komennan sen sivulle. Se tulee.
– Hyvä poika, sanon. Jali istuu vieressäni ja katselee naisia.
Naiset katsovat minua järkyttyneinä.
– Ja sen piti olla vahtikoira. Mikä vahtikoira tuommoinen on! vanhempi sanoo pettyneenä.
– Jali tänne, nuorempi komentaa.
Jali ei inahdakaan. Kuiskaan sille, että mene. Se lähtee tassuttelemaan naisten luo.
Heitän repun selkään ja otan pullosta tukevamman otteen.
– Anteeksi että minusta oli vaivaa, sanon.
Naisista vanhempi tuijottaa minua, mutta nuorempi tulistuu.
– Siihen sinä et sitä jätä! Vie se romu pois meidän pihasta, kuulitko!
– Ai niinkun miten, vetämälläkö? Te saatte pitää sen, minä en enää autoa tarvitse.
Äkäsäkillä on kädet lanteilla kuin tappelukukolla. Vanhempi nainen vilkaisee häntä lepyttävästi.
– Noo älähän nyt… ei sentään suututa, eihän tässä kuinkaan ole käynyt…
Nuorempi laskee kädet.
– Eikä käykään! Ota se auto mukaasi tai usutan Jalin sinun kimppuusi.
Koira ei näytä ymmärtävän.
En osaa sanoa mitään. Kohautan hartioitani. Tie kutsuu: lähden talsimaan.
Kuulen herjaushuutoja vielä pitkälle. Kääntyessäni kerran katsomaan taakseni näen naisten töniskelevät toisiaan ja jupisevan keskenään.
– Polttakaa se vaikka! karjaisen kaukaa ja jatkan matkaani. Minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa mistään mutta en aio jäädä kenenkään pihaankaan. Minusta on ollut ihmisille ja ihmiskunnalle jo ihan tarpeeksi harmia.
En päätä mitään, en ajattele mitään, en välitä mistään, hiihdän vain hissukseen eteenpäin, ensin toinen jalka, sitten toinen, yks kaks yks kaks. Vain askelten rahina kuuluu hiljaisella metsätiellä.
Mutta sitten kuuluvat toisetkin hiljaiset askeleet. Käännähdän ja näen Jalin takanani. Se seuraa minua rauhallisin tassuin.
Pysähdyn ja odotan että se saavuttaa minut. Kumarrun paijaamaan sen niskaa.
– Hyvä poika. Mutta kuule, sinä et saa seurata minua, sinun pitää mennä kotiin.
Koira hypähtää. Se ei edes aio lähteä mihinkään.
Niinpä istumme ojanpientareelle kaulakkain. Minä kallistan pulloa.
– Se on kuule sitten paha juttu, kun tämä loppuu, tämä on viimeinen, sanon sille. Se ymmärtää.
Kuulen auton syöksyvän takaa. Se vetää meistä ohi tuhatta ja sataa. Katsomme Jalin kanssa sen menoa.
Hetken päästä auto kaahaa takaisin. Autosta nousee tulta ja tappuraa syöksevä naispeto.
– Tiedätkö sinä kuinka pitkästi tästä on päätielle?
Kohautan olkapäitäni. Ei mitään väliä.
– Neljä kilometriä! Autoon siitä!
Huomaan vasta nyt että vanhempi nainen istuu autossa. Hän avaa takaoven.
Epäröin. Äkäsäkki ei epäröi. Hän kiertää auton ja tuuppii minua takaapäin.
– Ja meinasit viedä vielä koirankin mukanasi. Autoon nyt vaan molemmat!
Hänellä on voimaa, huomaan. Kolautan pääni ovenkamanaan mutta niinhän tämmöisissä tilanteissa käy. Olen kokenut sen ennenkin.
Nuorempi nainen kanttaa hiekka ropisten takaisin kotipihaan. Hänellä riittää adrenaliinia vaikka muille jakaa, toinen nainen sen sijaan on sovinnollisempi.
– Rauhoitutaan nyt kaikki… Ei tässä tarvitse tehdä mitään viimeisiä ratkaisuja.
Naisen vaistoa. Äkäsäkkikin katsoo minua jo vähän uteliaana. Varmaan näytän aika tuskaiselta.
– Mistä me tiedetään vaikka se vaan feikkaa… jos se on esimerkiksi ajatellut ryöstää meidät…
Lyyhistyn autoni viereen. Koira käy makuulle viereeni. Naiset istuvat puutarhatuolien virkaa tekevien kantojen päälle ja jäävät katselemaan minua.
– Ei nyt hätäillä… vanhempi nainen toistaa, eikä nuorempikaan enää julmistele. – Jospa sinä kerrot meille kaiken ihan omin sanoin – ja minä käyn sillä aikana hakemassa meille jotakin juomista. Voidaan mekin lopettaa tältä päivältä, eikö voidakin.
Minun tarinani on lyhyt. Olen tullut tieni päähän.
Naisten tapaan nämäkään naiset eivät tyydy näin lyhyeen tarinaan vaan alkavat lypsää.
– Onko tapahtunut jotakin erikoista?
– Oletko tehnyt jotain?
– Onko sinulla jokin syy paeta?
– Pitäisikö meidän tietää jotakin?
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Naiset eivät koskaan voi vain antaa olla. Ei heille milloinkaan riitä mikään selitys. Naiset ovat puhumisen mestareita, he ovat harjaantuneet keskusteluihin vuosisatoja, kaiken sen ajan kun miehet ovat olleet metsällä.
Ehkä jo alkumies lähti kotiluolasta koska ei kestänyt ainaista jäkätystä. Tai ehkä hänenkin oli pakko.
– En minä jaksa kertoa, sanon masentuneena ja istun autoani vasten.
Naisista lempeämpi sanoo tarkasti:
– Kuinka voit kuvitella että me ottaisimme sinut tänne luoksemme edes yhdeksi yöksi, jos sinä et kerro meille mitään!
Siihen ei ole paljon sanomista.
Vanhempi nainen heltyy.
– Jos tehdään niin että saat jäädä yhdeksi yöksi, onhan nyt sentään viikonloppukin, mihin sinä menisitkään. Saat nukkua olohuoneessa, mietitään huomenna mitä tehdään.
Nuorempi ei sano mitään enkä minäkään.
Naiset ovat sitä mieltä, että jos kerran jään yöksi, on kai paras esittäytyä. Heillä kun ei ole tapana majoittaa tuntemattomia.
Sanon että olen Ben. Selviää että vanhempi nainen on Karita ja nuorempi Nina. Heidän mielestään vaikutan jotenkin tutulta ja lopulta Karita muistaa, että olen myynyt heille tietokoneen, joka toimii vieläkin. Elämä on näköjään kohdellut minua aika kovalla kädellä.
3.
Herään kauhuun. Täytyy olla jo melkein aamu. Olen jossakin oudossa paikassa hämärässä vanhassa huoneessa epämukavalla sohvalla. On hiirenhiljaista, jostakin kuuluu vain tasainen tuhina.
Nousen ylös. Tajuan että olen naisten talossa. Jali tulee luokseni, se on pitänyt vahtia ovella. Tunnen tukehtuvani ja vetäisen shortsit jalkaani ja paidan päälleni ja hiivin hiljaa ulos. Varon ovea avatessani että ripsaustakaan ei kuulu ja jätän oven vähän raolleen. Annan naisten nukkua. Jali seuraa minua kuin varjo korvat pystyssä.
Istahdan kannolle. Linnut laulavat. Tunnistan ainakin peipon, ehkä siksi että olen huomannut, että sillä on pesä pihakoivussa.
Harhakuvat eivät tahdo hävitä. Suljen silmäni. Makaan taas mustassa arkussa, joka liikkuu hiljaa eteenpäin. Tunnen kuumuudesta että tuli alkaa nuolla arkun seinämää ja savua tunkeutuu sisäpuolelle. Jalkopää palaa jo, nautin liekeistä, vapahduksesta, ikuisesta kadotuksesta, kaikesta siitä mistä olen haaveillut.
Ovi rapsahtaa ja ravistaudun tähän maailmaan. Pihalle ilmestyy Karita yökauhtanassaan.
– Huomenta! Ilmeisesti et nukkunut hyvin, kun olet jo jalkeilla, hän sanoo iloisesti.
Hän näyttää uudestisyntyneeltä.
Nina marssii pihalle vain pikkuhousut päällään. Hänkin säteilee.
– Huomenta, hän sanoo. Karita tuijottaa häntä toruvan näköisenä.
– Nina, sinulla ei ole mitään päällä, hän huokaisee. Ninakin huomaa vähäpukeisuutensa mutta ei tee elettäkään peittääkseen itseään.
– Höh, tuonko takia minun pitäisi pukeutua, hän kivahtaa ja katsoo minua. – Jos tuo aikoo oppia talon tavoille, sen on paras tottua tähän!
Sanon että nou hätä, olen minä alastomia naisia nähnyt. Nina heittää minua kävyllä!
– Mene hakemaan meille kahvia, minä laitoin sen tippumaan. Minulle mustana, Karrelle maidolla, ei sokeria, pari keksiä, jos löydät, itsellesi mitä haluat!
Kun tulen kahvitarjotinta kantaen, näin kuinka naiset ovat siirtyneet pihakeinuun. Karita nojaa Ninan kainaloon. Hän supattaa Ninalle kannustavasti.
– Yksi juttu, Nina sanoo. – Me ei välitetä sinusta tuon taivaallista, me ollaan lepakoita, jos et satu tietämään. Tajuatko mitä se tarkoittaa?
Tottakai tajuan. He ovat lesboja.
– Tajuatko? Jos tajuat, sano se ääneen! Nina hoputtaa.
– Tajuan, te rakastatte toisianne!
Vastaus näyttää miellyttävän molempia, koska he suukottavat toisiaan. Katson heitä ujosti hymyillen.
Nina haluaa tietää miksi hymyilen. Sanon että tuo näytti oikeastaan aika suloiselta.
Kahvia juodessani yritän muistella mitä oikein olemme eilen puhuneet. Muistan että kuulustelu jatkui pitkin iltaa. Turvaudun Jaliin, joka vinkaisee hyväksyvästi.
He ovat kysyneet, ajaako joku minua takaa. Ei aja. Entä onko minulla esimerkiksi poliisi perässäni. Ei ole. Voimmeko odottaa tänne esimerkiksi mustasukkaista vaimoa tai tyttöystävää. Ette. Pitääkö meidän pelätä jotakin? Ei minua ainakaan.
Ja niin edelleen niin pitkälle kuin muistan.
– No oletko sinä jo miettinyt, Karita kysyy yllättäen.
Olenko miettinyt? Mitä?
– No sitä mitä sinä voisit täällä tehdä, jos saat jäädä tänne! Nina sanoo topakasti.
Ai niin sitä.
Naiset odottavat minulta vastausta. Ehkäpä hyvinkin olen miettinyt asiaa, koska vastaus tulee kuin automaatista, heti kun vähän nappia painaa.
– Minä voin maalata talon yläosat!
Naiset supisevat keskenään.
– Luuletko sinä että me tarvitaan apua johonkin niin yksinkertaiseen kuin talon maalaamiseen? Nina kysyy.
Ai luulenko? Senhän näkee.
– Ettekö muka tarvitse? Kai te tiedätte että maalaus pitää aina aloittaa ylhäältäpäin? Te olette muuten vain ja ihan tarkoituksella aloittaneet alhaalta, niinkö? Teitäkö ei yhtään pelota korkeat paikat, mitä!
Karita melkein parahtaa että kyllä he tietävät. Yhden tutun kaverinsa kanssa oli pitänyt maalata yläosa, mutta heille oli tullut este.
– Mistä me tiedetään että sinä edes osaat maalata, Nina sanoo.
Hah: minä olen maalta.
Ninakin on maalta, Karita ei ole.
Kaikki maalaistalossa kasvaneet osaavat maalata ja tehdä käsillään melkein mitä tahansa, siitä olemme yksimielisiä. Mutta edes kaikki maalaistalossa kasvaneet eivät uskalla nousta tikkaille.
– Minä olen remontoinut elämässäni kaksikin omakotitaloa, maalaaminen nyt on pikkujuttu.
He kysyvät kauanko maalaamiseen menee. Sanon varovasti että noin viikko. Saan kaksi viikkoa, mikä on jo ajan tuhlausta.
He katsovat minua hyväksyvästi. Olkoon niin. Vaikka ei se ihan niin pelkästään ole.
Juttelemme niitä näitä. Puhkun intoa ja sanon että voin aloittaa maalaamisen vaikka heti, mutta he estelevät. Heillä ei kuulemma tehdä töitä sunnuntaisin! Niinpä jatkamme rauhallista kesäpäivän viettoa.
Saan sytyttää grillin. En malta olla sanomatta, että senkin voisi tehdä uudestaan muuraamalla, nyt se on lähinnä tiililäjä, jossa on ritilä. He taputtavat ajatukselle.
Syömme lounaaksi grillattuja lihanpaloja ja makkaraa. Jälkiruokaviinin jälkeen he haluavat vielä vahvistaa, että saan olla heillä toistaiseksi niin kauan kuin maalausurakka kestää eli kaksi viikkoa.
4.
Heti arkena naiset rupesivat ottamaan asioista selvää. Ninan mielestä heidän täytyi saada tietää. Karita harasi vastaan. Hän oli sitä mieltä, että ihmiseen pitää luottaa.
– Ihmiseen ehkä mutta ei sentään mieheen, Nina motkotti.
He istuivat Länsiväylän jonossa kuten joka aamu. Heiltä oli kaupunkiin alle 25 kilometriä mutta viimeistään Tapiolan jälkeen töihin meno oli yhtä istumista.
Heille oli tullut tavaksi käydä tärkeitä asioita läpi autossa aamuisin ja iltaisin. Joskus väittely muuttui tappeluksi kuten nytkin oli käymässä.
Nina kertasi tapahtunutta:
– Meille tuli mies. Me mentiin retkuun. Nyt hän asuu meillä eikä me tiedetä hänestä mitään!
Karita väitti, että tiedetäänpäs. Me on ostettu mieheltä hyvä tietokone edullisesti.
– Ja pyydän saada huomauttaa, että kone toimii edelleenkin mainiosti, se on vieläkin parempi kuin esimerkiksi minun työkoneeni!
Nina myönsi että mies ei ole aivan outo, heillä on hänestä jonkinlainen tuntuma, hehän jopa tiesivät osapuilleen missä mies asui ennen heille tuloaan. Mutta silti.
– Mistä me oikeasti tiedetään vaikka se olisi minkälainen murhamies tai jokin muu roisto. Siitä koneenostostakin on jo yli kaksi vuotta. Se on voinut tehdä tässä välissä vaikka mitä.
Jono nytkähti.
Nina huomasi että Karita alkaisi kohta mököttää ja se raivostutti häntä suunnattomasti.
Edellinen auto tökkäsi paikoilleen niin äkkiä että Nina meinasi ajaa perään. Hän syyti solvauksia käsimerkkejä näytellen. Hemmetin äijä, ei osaa edes pysähtyä jonoon! Homo!
Karita katsoi häntä rauhoittavasti. Eteen pysähtynyt auto oli tietenkin vain tekosyy, kohta Nina alkaisi huutaa hänelle.
Karita huokaisi.
– Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?
Nina oli miettinyt asiaa.
– Minä haluan että me mennään tapaamaan Paulaa!
Karita kauhistui, ei kai nyt sentään. Hän tiesi kyllä että Paula oli luvannut auttaa heitä, mutta hän tiesi myös, että siitä piti maksaa. Heidän pitäisi olla Paulan kanssa ja se ei tuntunut hyvältä ajatukselta.
– Hän on ainoa joka saa siitä miehestä kaiken selville, mitä muuta me voidaan tehdä! Nina perusteli.
Karita puolestaan kysyi, ikävöikö Nina Paulaa niin paljon, että halusi välttämättä tavata tämän.
Riita oli valmis. He sättivät toisiaan koko automatkan, syyttivät, piinasivat, kiusasivat ja yrittivät repiä kappaleiksi.
Onneksi ruuhka laukesi Mechelininkadun alussa ja he pääsivät töihinsä. Kun Karita jäi pois autosta, hän sähähti ovenkolosta, että puhutaan tästä vielä kun tullaan töistä, ei tehdä mitään hätiköityä.
Iltaruuhkassa riitely jatkui siitä mihin se oli aamulla jäänyt. Oli kuin työpäivää ei olisi ollutkaan.
Nina sanoi olevansa melko varma, että mies oli jo häipynyt heidän kaikkien rakkaiden tavaroidensa kanssa. Karita taas huusi, että noin pahanilkisen ihmisen ei pitäisi asua toisten ihmisten kanssa.
Jono tökki.
– Mitä sinulla oikeastaan on sitä Paulaa vastaan, Nina kysyi.
Karita puolestaan halusi tietää, eikö Nina nähnyt, kuinka paljon Paula häntä himoitsi, ehkä tämä suorastaan rakasti Ninaa.
Toinen nauroi pilkallisesti. Aina toinen oli mustasukkainen.
– Mustasukkainen! Karita parahti. Oliko viimekertainenkin muka vain mustasukkaisuutta. Ja siihenkö ei muka ollut aihetta, Paulahan melkein jäi meille. Edes viikonlopun peuhaaminen ei riittänyt!
– Sinä olet lapsellinen!
Karita pillahti itkuun. Jono lähti vetämään.
Nina seisahtui kotitielle linja-autopysäkille ja veti Karitaa itseään vasten.
– Ei kulta riidellä enää eihän. Mitä se mieskin siihen sanoo, kuulitko. Eikä sinun tarvitse olla mustasukkainen. En minä halua Paulaa, ajattelin vain että hän on meidän tutuista ainoa, joka pystyy selvittämään miehen taustat.
Karita painoi päänsä Ninan rintaa vasten.
Kyllä hän sen tiesi. Paula oli sentään poliisi, eikä edes mikä tahansa poliisi, vaan poliisi, joka pääsi kaikkiin tiedostoihin.
– Ehkä minä ylireagoin. Ehkä minä olen vähän mustasukkainen. Ehkä meidän kannattaisi ottaa yhteyttä Paulaan. Ei enää riidellä.
Näin he myös päättivät.
– Sillä miehellä on muuten nimikin, Karita sanoi kun Nina survaisi matkaan.
– Niin on, Ben! Nina sanoi.
Kotipihaan tullessa riita unohtui lopullisesti, kun he näkivät ihmeen: talon toinen pääty oli jo kokonaan maalattu. Mies heilutti heille kättään jostakin korkealta ja jatkoi sitten viimeisiä vetoja punamaalia. Sen jälkeen hän alkoi kavuta alas kuin oranki maalipönttö toisessa kädessään.
– Mitäs tytöt tykkäävät, hän kysyi alhaalla.
Tytöt!
Ninalta tuli jo savu korvista, mutta sitten hän tajusi, että mies ei varmaankaan halunnut aloittaa sukupuolten sotaa, vaan käytti vain huomaamattaan vanhaa ilmausta. Hänkin oli kai niin innoissaan, että ei ajatellut nenäänsä pitemmälle.
Nenäkin oli maalista punainen.
– Hieno! he huokaisivat kuin yhdestä suusta.
Muutamat taidot ja opitut asiat seuraavat läpi elämän – kuten maalaaminen.
Muistan lapsuudestani kuinka punamultaa keitettiin isossa tynnyrissä ja joukkoon lisättiin mustaa jäteöljyä. Tehtiin ”öljymaalia”. Jos suhde oli oikea, maali oli punaista eikä mustaa.
Saimme jäteöljyä naapurin huoltamolta. Siihen aikaan öljyn käsittely oli paljon yksinkertaisempaa kuin nykyään, ei ollut niin väliä, vaikka öljyä välillä vähän lorahti maahankin.
Olen ollut maalaamassa ulkorakennuksia ehkä nelivuotiaana eli ensimmäisestä maalauskerrasta on jo neljäkymmentä vuotta. En muista lapsuudestani paljonkaan, mutta aina silloin tällöin jokin palanen loksahtaa kohdalleen, muistan vieläkin kuinka ensimmäinen koemaalaus jätti seinän sieltä täältä mustaksi.
– Siihen pitää panna lisää punamultaa, isä sanoi ja moni oli sitä mieltä, että koko maali on pilalla, öljyä oli liikaa.
Hetken keittämisen ja punamullan lisäämisen jälkeen maali näytti ihan siltä miltä pitikin. Olen nähnyt aitan jälkeenkin päin, seinä on vuosikymmenten kuluttuakin melkein kuin uusi. Vain yhdeltä sivulta aurinko on päässyt haalistamaan sitä.
En uskaltanut tunnustaa naisille että minäkin arastelen korkeita paikkoja. Onneksi raja kulkee suurinpiirtein kaksikerroksisen talon räystään kohdalla eli ainoastaan naisten talon päädyt pelottivat etukäteen.
Naisilla oli runsaasti puutavaraa tontillaan huolellisesti pinottuna, joten tein kunnon tellimet. Moni keikkuu huterilla portailla kun ei tiedä miten yksinkertaista telineiden teko on.
Oikean työn tekeminen vetää kuitiksi, mutta onneksi saan hetken hengähtää sekoittaessani maalia ohuemmaksi. Aloitan tietenkin ylhäältä. En ulotu seisoviltani päätykolmion yläosaan mutta käytän omatekoista jatkovartta kun kukaan ei ole näkemässä. Maalia valuu vartta pitkin käsilleni mutta hällä väliä, jatkon ansiosta minun ei tarvitse nousta yhtä ylös.
Olen saanut päätyseinän kokonaan maalatuksi kun naiset palaavat töistään.
Seuraavana aamuna kättäni särkee mutta mieli on reipas. Vanha taika tuntuu toimivan. Olen raatanut lapsena ja nuorena niin paljon raskaissa maalaistalon töissä, että lihakseni ja soluni suorastaan huutavat työtä. Olen raatajien jälkeläinen monennessa polvessa, aina välillä olen vain unohtanut sen. Näytön ääressä nököttäessä surkastun muutamassa viikossa mutta palaudun äkkiä rehkiessä.
Jos minua katsoo, ei uskoisi, että minussa asuu kova työmies. Näytän plösöltä, tyypilliseltä kaupunkilaismieheltä, joka ei ole koskaan tehnyt mitään kunnollista.
Ja sehän minä tietysti myös olen. Täytyy tunnustaa, että tellimillä könyäminen on kova rasitus, onneksi sentään tiedän että ne kestävät.
Toisena päivänä kapuaminen alkaa kuitenkin sujua yhä kepeämmin ja käsikin tottelee paljon paremmin: sudin maalia seinään kuin vanha tekijä.
Ja vanhahan minä olenkin, ei siitä mihinkään pääse. Mutta sen enempää en elämääni pohdi. Olen päättänyt että maalaan päivän kerrallaan, enkä ajattele kurjuuttani niin kauan kuin seinää riittää.
– Herttileijaa, Karita huokaisee kun näkee toisenkin päädyn maalattuna.
Talon sivut ovat iisibiitti. En viitsi edes pystyttää telineitä sivuseinille vaan maalaan tikkailta. Räystäskorkeushan ei minua vielä huimaa.
Innostun niin, että neljän päivän päästä koko talo on punainen. Perjantaina kun naiset tulevat, myös kaikki nurkkapielet ja räystäät ovat valkoiset eli urakka on ohi.
Vasta silloin huomaan yhden kauhean asian, jota en ole ajatellut ollenkaan. Tie kutsuu?
Olen maalannut itseni pussiin!
Perjantai-iltana naiset kiertelevät taloa innoissaan. He menevät jopa kauemmaksi mäelle ihailemaan näkemäänsä. Minunkin on mentävä portille asti.
– Eikö meidän talo näytäkin hyvälle, Karita sanoo.
– Se näyttää paljon isommalta, nyt kun se on maalattu, Nina säestää.
Sitten he kinastelevat hetken, kenen idea talon maalaus oikein oli, eivätkä pääse yksimielisyyteen. Katselen kätteni töitä ylpeänä.
Talo on alunperin vuosisadan alusta mutta siihen on laitettu lautavuori joskus 1950-luvulla. Nykymittapuun mukaan talo on oikeastaan aika pieni, vain iso sali, keittiö, yksi makuuhuone ja vessa- ja eteistilat alhaalla.
Yllätän itseni suunnittelemasta jo seuraavaa projektia, vaikka talo ei edes ole minun.
Olen aina pitänyt käsillä tekemisestä. Siihen nähden on kummallista, että olen viettänyt suurimman osan elämääni kirjoituspöydän takana.
Punamulta valkoisin nurkin sopii tähän taloon erinomaisesti, se näyttää ihan talolta, eikä miltään mummonmökiltä.
Olen aina inhonnut mummonmökkejä.
Katselen ympärilleni. Olen melkein paratiisissa, ketään ei näy, jos naisia ei lasketa, yhtään taloa ei ole edes lähellä. Naiset ovat osanneet valita pesänsä melkein erämaasta, vaikka täältä ei ole kuin kivenheitto Helsinkiin. Tai puolen tunnin ajo, jos nykytermein lasketaan.
Naisilla tuntuu olevan perisuomalaisia tapoja – kuten perjantaipullo ja saunominen. Nina tunnustaa olevansa saunahullu, Karita kuulemma saunoo harvemmin. Paha vain että pihan perällä lymyävä puulämmitteinen sauna vetää kuulemma viimeisiään, eikä sitä ole kovin mukava käyttää talvella.
Karita on selvästi kaupungista, hän käyttää saunaa! Ninassa on havaittavissa maalaisnaisen käytännöllisyyttä, hän tarttuu toimeen eikä valita.
– Jospa maalarimestari lämmittäisi meille vielä saunan ennen lähtöään, Nina ehdottaa. En tiedä, onko hän tosissaan vai kiusoitteleeko vain minua. Lähden talsimaan saunalle ja naiset kirmaavat perässäni viinipullot kilisten.
En ole koskaan käynyt saunalla asti, olen maalannut niin innokkaasti että en ole edes tutustunut ympäristööni – tai heidän ympäristöönsä.
Sauna on synkkä kuin yö mutta mustuuden lisäksi siinä ei ole muita hyviä ominaisuuksia. Se on joskus historian saatossa muutettu savusaunasta jatkuvalämmitteiseksi eli oletettavasti löylytkin ovat mitä ovat. Kiuas on sentään puukiuas.
– Jaahas, no tämä kyllä odottaa purkutuomiota! totean heti ovella.
Saunankin edessä on kantoja, joille naiset istahtavat pullojaan avaamaan. Minäkin saan lasin käteeni.
– Maalarimestarille! Karita ehdottaa ja me kilistämme.
– Sitten vain lähtösauna lämpiämään, Nina sanoo tylysti.
Jupisen että minunhan piti saada olla kaksi viikkoa, mutta Nina muistuttaa aivan oikein, että maalaukset on maalattu, puhe oli että saan olla niin kauan kuin maalaus kestää.
Yritän ottaa hetkestä kiinni ja tyhjennän viininlitkun yhdellä kuotaisulla. Kummallista, että kumpikaan ei edes nalkuta, vaan Karita kaataa lisää.
Kuulen ylistystä ”on se kaunis” ja ”ei uskoisi että se tosiaan on noin hyvännäköinen”. Tiedän että he ihailevat taloa vielä silloinkin, kun lähden etsimään puita saunan nurkalta.
Puoliksi pilkottuja puita on hujan hajan tannerta kuin talvisodan pommin jäljiltä. Tuntuu kuin täällä tarvittaisiin miestä muuhunkin kuin maalauksen.
Pilkon muutaman pölkyn, kerään sylyksen tuohineen ja kannan puut kiukaan eteen.
Kiuas on mökkimallia, siinä on ympärillä vesitila eli vesi lämpenee samalla tulella. Vettä näyttää olevan tarpeeksi eli voin tehdä kiukaan alle tulet. Vanhat ajat palaavat kuin eilispäivä, kilpailen itseni kanssa, monelleko tikulla puut syttyvät. Ensimmäisellä. Noo, kesällä on helppo saada syttymään melkein mitä tahansa.
– Onko siellä vettä, Nina huutelee. Vastaan että onon!
Lisään puita, pienennän vetoa ja lähden ulos vetäen savua sieraimiini. Tulee mieleen lapsuus ja elämäni maalla. Huokaan! Niihin aikoihin minulla ei ole enää paluuta.
Päättelen aivan oikein, että vettä pitää hakea talon nurkalla olevasta ulkohanasta ja lähden tyhjiä sankoja roikottaen.
Matkaa on vain reilu sata metriä, mutta ennen kuin olen saanut kiukaan vesisäiliön ja saunassa olevat saavit täytetyiksi, voinkin jo lisätä kiukaaseen toisen pesällisen puita.
Naiset ovat hilpeällä tuulella työviikon jälkeen ja arvostelevat suoritustani kuin olisivat vedonlyöntikilpailussa.
Kolme viinipulloa myöhemmin sauna on valmis.
Naiset saavat kylpeä ensin, sitten minä käyn pikaisesti peseytymässä. Mieltäni kalvaa se jäähyväissaunajuttu.
– Tuota noin… kaikesta huomaa, että tarvitsisitte täällä miehen pysyvämminkin… ja minä tiedän mistä te semmoisen saisitte.
– Älä yritä, Nina varoittaa mutta Karita tuntuu vähän kiinnostuvan.
– Miksi?
– Tekemään kaikenlaista! Vaikka uuden saunan!
He selittävät, että voivathan he palkata ammattimiehenkin jos siltä tuntuu, he ovat tyytyväisiä näin, tässä on semmoista romantiikantuntua.
– Talvella varmaan onkin… jupisen.
He ovat kuin eivät kuulisi. Näen että Karita katsoo Ninaa melkein kuin kissanpentu.
– Mitä sinä sitten tekisit? Nina kysyy.
– Mitä tahansa! Ihan mitä tahansa! lupaan heti. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni, nyt on pakko panna kaikki yhden kortin varaan.
– Kuten mitä? Karita kysyy.
– No onhan täällä vaikka kuinka paljon tehtävää. Minä voin purkaa tämän saunan ja tehdä uuden vaikka talon yh-teyteen, olisihan se kätevämpää talvella.
Kaikesta näkee että olisihan se.
– Mutta kaiken pitää tapahtua meidän ehdoilla, muuten joudut lähtemään ilman varoitusaikaa, Nina sanoo.