Mies istui lukusalin perimmäisessä nurkassa ja odotti. Hänellä ei ollut kiirettä. Hänen katseensa seurasi laiskasti Svenska Dagbladetin kääntyileviä sivuja, joita toinen yhtä kiireetön mies luki.
Oli varhainen arkipäivä, eikä lukusalissa ollut kuin muutama mies. Opiskelijat ja koululaiset olivat vielä kesälomalla, muuten ne olisivat yrittäneet valloittaa tämänkin paikan. Täälläkin saattoi tuoksahtaa vanhalta eltaantuneelta mieheltä, mutta kusi ei haissut, se kuului muihin kirjastoihin.
Töölön kirjaston lukusali oli lukusalien parhaimmistoa ja jo paikka itsessään torjui pahimpia tunkkiksia. Miehen teoria oli, että valoisa ja avara kirjasto ei vetänyt puoleensa pimeän kulkijoita.
Hän katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Kattoa myöten tässä paikassa oli hyvä henki. Korkeat ikkunat toivat puiston sisälle. Hän kuvitteli, että kirjasto oli kasvanut puistikkoon.
Hän oli lukevinaan Expresseniä mutta ei irrottanut katsettaan Svenska Dagbladetin lauantainumerosta.
Useimmat luulivat, että Töölön kirjasto oli Alvar Aallon suunnittelema. Vain harvat tiesivät, että sen oli piirtänyt arkkitehti Aarne Ervi, Aallon oppilas ja seuraaja. Miehenkin silmiin kirjasto näytti Aallon kynästä syntyneeltä, mutta Ervin se oli. Avajaiset olivat olleet 1970.
Silloin hän tosin oli ollut toisaalla, toisessa maassa ja toisissa tehtävissä, eikä häntä olisi kiinnostanut edes näin kauniin kirjaston avaaminen, hän oli…
Svenska Dagbladet vapautui ja mies ravistautui muistoistaan. Vuosien kokemuksesta hän tiesi, että lehdessä ei olisi hänelle mitään, mutta silti hän käänteli sivuja sydän pamppaillen. Hän yritti olla kiirehtimättä. Ainahan olisi voinut sattua, että joku oli seurannut hänen touhujaan. Hän varautui kaikkeen aivan kuten häntä oli opetettu.
Enää hän ei vilkuillut ympärilleen. Hän oletti automaattisesti että häntä tarkkailtiin, niinpä hän luki uutisia sieltä täältä niitä kuitenkaan lukematta. Hänen mieleensä ei jäänyt mistään mitään, vaikka hän näytti tuon tuosta keskittyvän johonkin mielenkiintoiseen lehdessä olevaan kirjoitukseen.
Sivut kääntyivät yksi kerrallaan. Hänen rintaansa kuumotti. Lopulta, ikuisuuden päästä, hän oli oikealla sivulla. ”Kontakt”, sivun yläreunassa luki.
Hän yritti näyttää huolettomalta, aivan kuin olisi sattumalta löytänyt lehdestä henkilökohtaista-palstan. Hän oli varma että myös näytti siltä, olihan hän käynyt tämän saman harjoitellun rituaalin läpi satoja kertoja.
Ja aivan kuten hän oli arvellutkin, mitään ei taaskaan ollut. Ei mitään. Eipä tietenkään, kuinka olisi voinutkaan. Vuosien ja vuosikymmenten päästäkin hänen oli pakotettava itsensä rauhalliseksi. Tunteita ei saanut päästää pintaan, koska hänellä oli tehtävä.
Hän tuhahti tahattomasti. Tehtävä.
Entä jos hänelle olisi ollut viesti? Hän hymyili kuin olisi löytänyt kiinnostavan ilmoituksen.
”Keski-ikäinen nainen etsii nuorehkoa miestä tositarkoituksella. Ystävälliset vastaukset nimimerkille ”Kypsä liitto 36”.
Lopussa oli pitkä numerosarja, vuosikausia sitten tullut koodi.
Hän luki viestin uudestaan.
”Keski-ikäinen nainen etsii nuorehkoa miestä tositarkoituksella. Ystävälliset vastaukset nimimerkille ”Kypsä liitto 36”.
Hänen täytyi kuvitella. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle tepposet. Hän luuli saaneensa viestin!
Hän pakotti itsensä rauhalliseksi. Hän ei ollut saanut viestiä, hänen mielikuvituksensa oli kaiken takana, hänen ikioma hulluutensa. Hän oli odottanut viestiä kaikki nämä vuodet ja nyt hän oli sen muka saanut. Hän tiesi itsekin, että aika oli käymässä vähiin ja siksi hän oli antanut tunteilleen vallan, hän, joka pystyi kytkemään tunteensa pois koska tahansa ja karkottamaan maailman.
Hän käänsi rauhallisin tuskin vapisevin käsin lehden loppuun ja palautti hyllyynsä. Hän poistui lukusalista kiireettömästi laahustaen ja jätti kirjaston taakseen katsomatta. Kirjaston edessä hän pysähtyi Kari Juvan teoksen lähelle muka tarkastelemaan patsasta, joka oli hänelle tuttua tutumpi. Todellisuudessa hän odotteli, seurattiinko häntä.
Kun ketään ei kuulunut, hän kääntyi katsomaan kadulle. Myöskään autoissa ei ollut outoa liikettä, eikä kadulla kävellyt ihmisiä, jotka olisivat edes vilkaisseet häneen.
Hänen teki mieli juosta, mutta hän köntysti rauhallisesti kadulle ja suuntasi määrätietoisen oloisesti kohti Töölön Akatemiaa. Nyt jos koskaan hän tarvitsi paukun.
Hän tiesi kyllä, että se oli vastoin kaikkia ohjeita ja erityisesti vastoin hänen itsensä laatimia sääntöjä, mutta kaikkina näinä vuosina vain alkoholi oli lohduttanut häntä ja antanut hänelle voimaa.
Hän ojensi hiukan nuhraantuneen takkinsa portsarille vähin elein. Muutama pää nousi tervehdyksen tapaiseen hänen työntyessään peremmälle, mutta kukaan ei sanonut mitään, ammattilaisten ei tarvinnut.
Hän sai tuopin eteensä ennen kuin edes oli tilannut mitään.
Olutta särpiessään hän mietti. Hänen täytyi saada yliote itsestään. Hulluudelle ei nyt ollut tilaa, eikä myöskään mielikuvitukselle.
Hän laittoi itsensä töihin.
Jos kaikki oli mielikuvituksen tuotetta, hän alkoi olla vaarallinen. Jos hän alkaisi toimia harhojensa varjolla, hän saattaisi paljastaa kaiken.
Mutta entä jos hän olikin saanut viestin? Entä jos hän oli niin tottunut ajatukseen, että viestiä ei enää koskaan tulisi, että oli ensimmäisellä lukemiskerralla hypännyt ilmoituksen yli – tai vielä pahempaa: torjunut sen mielestään.
Uusi tuoppi ilmestyi tyhjentyneen tilalle kuin taikaiskusta. Hän nyökkäsi mietteissään.
Kummin tahansa, asiaa ei voinut jättää näin. Hänen piti saada asiaan varmuus. Samaan kirjastoon hän ei kuitenkaan enää voisi palata, sillä jos häntä seurattiin, se olisi ollut erittäin epäilyttävää.
Hänen täytyi saada varmuus. Hänen piti mennä toiseen kirjastoon. Hetken hän ajatteli talsivansa nurkan taksiasemalle mutta sitten hän tajusi että hänen piti pysyä omana itsenään, samaisena nukkavieruna vanhana miehenä, johon kaikki olivat näillä kulmilla tottuneet. Hän päätti mennä Kallion kirjastoon ratikalla.
Muutaman nyökkäyksen jälkeen hän lähti matkaan. Portsari kumarsi linkkuun, tämä kun tiesi, että tuolta hieman nukkavierulta mieheltä sai ihme kyllä aina hyvän tipin riippumatta tämän humalan asteesta.
Kallion kirjaston lukusalissa tuoksahti köyhyys. Osa porukasta vietti täällä aikaansa, koska heillä ei ollut muutakaan paikkaa. Täällä sai haista, mutta humalassa ei saanut olla.
Tuiman näköinen täti seisoi päättäväisesti miehen edessä.
– Ettet sinä vain olisi ottanut liikaa? täti tiukkasi.
Mies suuttui mutta pakottautui pysymään niin rauhallisena kuin suinkin. Hänellä oli tehtävä.
– Anteeksi?
Täti mittaili häntä katseellaan.
– Kysyin että et kai sinä ole ottanut liikaa?
Mies oli hölmistyvinään.
– Minä? En tietenkään. Satutko sinä tietämään tuleeko tänne Svenska Dagbladet?
Nainen naurahti. Kyllä hän sattui tietämään, kuten sinäkin. Sinähän käyt lukemassa lauantain lehden joka viikko.
Mies oli ymmällä. Tarkkailtiinko häntä tosiaan?
– Anteeksi, hän sanoi teennäisen rauhallisesti.
Nainen hymyili.
– No minä olen useimmiten töissä Töölön kirjastossa, mutta tänään täällä, hän selitti.
Mieskin hymyili. Jaa-a.
Ilmeisesti hän läpäisi testin, koska sai jatkaa matkaa. Hän oli tuskin ehtinyt istahtaa, kun nainen toi hänelle Dagbladetin, ehkä häntä kadutti että oli ollut niin tuimana.
Nainen olisi kenties jäänyt juttelemaan pitemmäksikin aikaa, mutta mies alkoi lehteillä saalistaan. Nainen toivotti hyviä lukuhetkiä ja poistui kirjaston uumeniin.
Mies hengitti rauhallisesti sisään ja ulos ja pakotti itsensä tyyntymään. Jos lehdessä oli viesti, hän tiesi, miten toimia. Jos lehdessä ei ollut viestiä, hän lukisi kontaktit ensi lauantaina, kuten hänen piti.
Hän lehteili ehkä vähän liian nopeasti oikealle sivulle ja luki sitten ahnaasti. Noin keskivaiheilla oli ilmoitus, johon hänen silmänsä juuttuivat.
”Keski-ikäinen nainen etsii nuorehkoa miestä tositarkoituksella. Ystävälliset vastaukset nimimerkille ”Kypsä liitto 36”.
Hän pani lehden välillä kiinni ja käänsi sitten taas oikealle sivulle. Ilmoitus pysyi paikallaan, siitä ei voinut erehtyä.
Hän ei ollut kuvitellut eikä hänen mielensä ollut tehnyt hänelle tepposia. Hän oli kuin olikin saanut viestin!
Mies lähti päättäväisin askelin lukusalista. Sitten hän muisti, että lehti jäi pöydälle ja kävi viemässä sen paikoilleen.
Kirjaston edustalla hän pysähtyi korjaamaan kengännauhaansa. Hän erotti askeleet selvästi. Häntä seurattiin.
Kun hän varovasti nosti katseensa, hän näki naisten kengät. Hän kohottautui nopeasti ylös ja huomasi kirjaston naisen. Olikohan hän unohtanut lukusaliin jotakin? Hän tunnusteli huomaamatta taskuaan: kännykkä oli paikallaan, samoin lompakko ja avaimet.
Hän katsoi naista silmiin ja hymyili, kuten oli peilin edessä opetellut.
– Hei, nainen sanoi.
– Hei, hän sanoi hiljaa, mutta mietti samalla, mikä naisen oikea rooli voisi olla. Oliko hän kenties päällystakki? Tai jotain vielä pahempaa?
– Minun vuoroni loppui juuri… ja kun minä näin sinut, ajattelin, että minäpä kävelenkin sinut kiinni… se oli semmoinen hetken päähänpisto, nainen selitti.
Täällä ulkomaailmassa nainen ei näyttänyt yhtään ankaralta, pikemminkin päin vastoin. Mies analysoi naisen salamannopeasti: tämä oli viisissäkymmenissä mutta ryhdissään ja siististi pukeutunut, ei lihava eikä laiha, tummahko mutta ei tummaverinen, ruskeat suuret silmät, pohjoismainen nenä, silmälasit, valkoiset hampaat, ei erityistuntomerkkejä paitsi soikea syntymämerkki vasemman korvan alapuolella.
– Anteeksi, olin ajatuksissani, mies sanoi naista katsellen. Hän mietti edelleen naisen roolia.
Nainen hymyili.
– Älä nyt käsitä väärin mutta minä olen seurannut sinua… kun minulla on sitä aikaa siellä Töölössä, siellähän ei ole juuri häiriöitä. – Sen takia minä tulin juttusille… meillä kun ei käy kovin paljon asiakkaita, joita Ruotsin lehdet kiinnostaisivat…
– Ai niin, mies sanoi.
Nainen katsoi häntä nyt jo melkein nauraen.
– Etkö sinä huomaa tässä mitään erikoista? hän kysyi.
Mies mietti. Hänen joskus kauan sitten harjaantuneet aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Ehkä erikoista oli se, että noinkin nuori ja suhteellisen hyvännäköinen nainen tuli juttelemaan hänenkaltaiseen rahjukselle.
– Me puhumme koko ajan ruotsia – riikinruotsia vieläpä! nainen sanoi.
Niin tietysti. Nyt mieskin huomasi, että kieli oli vaihtunut jo aikaa sitten. Hän oli ollut niin viestin viemä, että ei ollut tajunnut.
Tuommoiseen lipsahdukseen oli helppo suhtautua tyynesti.
– Aika hauskaa, hän sanoi arkisesti.
Se ei tietenkään riittänyt. Hänellä oli oikeastaan jo kiire, mutta hän ei halunnut paljastaa sitä naiselle.
– Hei voisinko ehdottaa, että käväisisimme vaikka kahvilla – tai oluella, ihan miten vain, hän kysyi.
Nainen suostui.
– Mutta vain tämän kerran. Yleensä en lähde tuntemattomien matkaan edes oluelle.
– Emmehän me nyt aivan tuntemattomia olekaan, mies sanoi.
Nainen sanoi asuvansa Töölössä ja ehdotti että he menisivät ratikalla kotikulmille. Mies johdatti hänet pysäkille kuin entisaikojen ritari. Eestaas vellovat ajatukset riivasivat häntä edelleen.
Kaikkein vähiten hän kaipasi seuraa tänä nimenomaisena hetkenä, mutta hän ei halunnut antaa itsestään tylyä mielikuvaa ja suostui naisen ehdotukseen. Hän ei muistanut milloin kukaan nainen olisi ollut hänestä kiinnostunut.
Mies vei naisen Messeniukseen. Se oli kotoisa mutta siisti ja silti rento paikka. Paljastui että nainen asui viereisellä kadulla.
Mies kysyi halusiko nainen syödä mutta tämä kieltäytyi, niinpä he tilasivat ”vain oluet”. Täällä tutussa ravintolassa mies oli muistavinaan, että oli nähnyt naisen joskus aikaisemminkin tässä samaisessa ravintolassa muutamien muiden naisten kanssa. Nainen sanoi käyneensä täällä tyttöporukassa.
– Töistä. Käydään joskus töiden jälkeen vähän rentoutumassa kuten varmaan kaikki.
He puhuivat edelleen ruotsia. Nainen kysyi, missä mies oli oppinut puhumaan noin hyvin riikinruotsia mutta mies vain kohautti harteitaan. Hän oli ollut joskus Ruotsissa.
– Töissäkö? nainen kysyi.
– Tavallaan, mies vastasi mutta jatkoi sitten, että oli ollut tutkimassa uusia mahdollisuuksia. Nainen ei kysellyt enempää.
Sitten hänen katseensa siristyi.
– Anteeksi, että kysyn, mutta olitko sinä äsken vähän huppelissa… siellä kirjastossa… hän sanoi.
Mies nosteli taas hartioitaan, ehkä hän vähän oli.
– Miten sinä sitten nyt olet selvä, nainen sanoi ihmetellen.
Mies vastasi, että se oli ammattisalaisuus eikä selittänyt sen tarkemmin. Kaipa hän sitten vain oli nopeasti selviävää lajia, jos ei juonut lisää.
Hän heilautti lasiaan merkitsevästi. Hän ei viitsinyt eikä voinutkaan kertoa naiselle, että oli saanut viestin ja hänellä oli tehtävä. Silloin hän ei koskaan ollut humalassa.
– Mikä sinun nimesi muuten on?
Mies katsoi häntä vähän kummissaan. Nainenpa oli uteliasta lajia. Tai ehkä ei sittenkään, kaipa se oli tavallista… kysyä edes nimi, jos lähti toisen mukaan.
Mies mietti hetken.
Nainen huomasi viiveen.
– Vai etkö halua sanoa nimeäsi… vai etkö muista, hän kiusoitteli.
Mies ryhdistyi. Tottakai hän nyt nimensä muisti. Eri asia oli mitä nimeä hän milloinkin käytti. Mutta täällä hän oli aina samanniminen.
– Minä olen Kristian.
Nainen tarttui häntä lämpimästi kädestä.
– Minä taas olen Karin… Lamberg.
Vai oikein sukunimet ja kaikki. Mies rykäisi.
– Anteeksi… minä olen Kristian Jokimaa.
He tilasivat toiset. Mies huomasi että hänellä oli sudennälkä ja hän sai naisenkin tilaamaan ruokaa. Nainen valitsi paistettua siikaa ja sienikastiketta, hän syöttökukonrintaa ja viherpippurikastiketta. Ruokajuomasta he tekivät kompromissin: olut sai jäädä. Mies tilasi epäröimättä Chablis Cuvéeta.
He puhuivat ruokailun ajan tutusta aiheesta, Töölön kirjastosta ja sen taideteoksista. Mies tunnusti pitävänsä Kimmo Kaivannon auringonpaisteesta, nainen taas tykkäsi eniten Veikko Nuutisen Suudelmasta.
Mies tunsi lievää haikeutta. Miten sattuikaan että hän tapasi tällaisen mukavan naisen juuri hetkellä, jolloin hänen piti keskittyä kokonaan muuhun asiaan. Mutta eihän tämä toki ollut ensimmäinen kerta näiden vuosien aikana.
He ottivat kahvin kanssa konjakit. Mies pyysi laskun ja maksoi eleettömästi. Nainen vaikutti iloiselta. Heillä oli ollut aika mukavaa.
– Anteeksi, mies sitten sanoi… mutta minun pitää lähteä huomenna matkalle ja kaikki tavarat on vielä pakkaamatta.
Nainen sanoi ymmärtävänsä, vaikka näyttikin vähän siltä että ei oikein ymmärtänyt.
– Matkustatko sinä pitkälle ja kauanko viivyt, hän kysyi.
Mies mietti taas ehkä sekunnin liian kauan. Sitten hän päätti kertoa melkein totuuden.
– Jaa, voin olla poissa jopa kuukausia, siksi tämä onkin vähän kiusallista…
Nainen katsoi häntä silmiin selitystä odottaen.
– Kun sinua olisi ollut mukava tavata toistekin, hän sanoi. Yllättäen hän huomasi myös tarkoittavansa mitä sanoi. Mutta hän ei voinut.
Nainen nyökkäsi. Niinhän se usein kävi. Mutta voisivathan he tavata vaikka sitten kuukausien päästä, hän ei karkaisi.
Mies tiesi, että nainen toivoi saavansa puhelinnumeron, niinpä hän kiirehti sanomaan:
– Tulen sitten kirjastoon, kun palaan matkoilta!
Nainen naurahti.
– Tehdään niin, minä odotan!
Erotessa he halasivat kuten aikuiset halaavat: kevyesti ja lähes huomaamatta. Oli kuin kaksi vanhaa tuttua olisi ollut yhdessä syömässä. Mies lähti etelään, nainen pohjoiseen. Kumpikaan ei katsonut taakseen.
Mies oli saapunut Tukholmaan Turusta Viking Amorellalla kello 19. Sen jälkeen hän oli venytellyt lähistön pubeissa pari tuntia ja ottanut sitten taksin Centralstadionille. Hän liikkui kevyin kantamuksin mukanaan vai reilunkokoinen musta olkalaukku. Näytti siltä kuin hän olisi kiirehtinyt junalle, mutta hänpä kurvasikin vessaan.
Mies pujahti vapaaseen koppiin. Hän riisui takkinsa ja käänsi sen toisin päin, mustasta tuli vaalea. Sitten hän riisui nopeasti kenkänsä ja vaihtoi mustat housut ruskeisiin. Lopuksi hän rullasi ohuen collegen pieneksi mytyksi ja puki takin päälleen.
Vessasta kuului tasaista lorinaa ja rykimistä, muut toimittivat asioitaan. Mitään epäilyttävää ei ollut ilmassa. Mies kaivoi laukusta ruskean peruukin, jossa oli muutamia harmaita raitoja ohimoilla ja veti sen päähänsä. Sitten hän kiinnitti pienet ruotsalaistyyliset viikset nenänsä alle. Lopuksi hän laittoi silmilleen modernit ohutsankaiset hieman tummennetut lasit.
Enää puuttui viime silaus. Hän otti olkalaukusta saksalaistyylisen hatun ja laittoi sen päähänsä. Lopuksi hän otti olkalaukusta muovipussin ja käänsi laukun nurin. Mustasta tuli ruskea. Hän vaihtoi siihen samanvärisen hihnan.
Mies sulloi collegen ja passinsa muovipussiin ja työnsi sinne vielä suomalaisuuden tunnuksen eli laivalta ostetun kossupullon. Sitten hän veti henkeä. Koko operaatioon oli mennyt ehkä viisi minuuttia. Harjoitus teki mestarin.
Hän tunnusteli viiksiään ja avasi oven. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähäisintäkään huomiota, asiakkaat olivat ehtineet vaihtua. Hän poistui kahden vanhan miehen ryhmässä pää alhaalla kuin vähän häpeissään.
Hän suuntasi T-Centraliin päin. Matkalla hän pysähtyi lokerikon eteen ja laittoi muovipussinsa sinne. Kristian Jokimaa saisi viettää yhden yön matkatavaralokerossa. Huomenna tämä sitten pääsisi pankin tallelokeroon.
Hän laittoi avaimen taskuunsa kuin kuka tahansa matkamies, mutta se solahti pienestä reiästä vuoren väliin turvaan.
Mies matkusti tunnelbanalla Mariatorgetin asemalle, kuten tavallista, ja käveli siitä kotiinsa Götgatan 16. Hänen teki mieli piipahtaa johonkin lähistön pubiin, mutta hän tiesi, että ei ollut tarpeeksi huoliteltu. Aseman vessassa häthätää kyhätty asu ei kestäisi kriittistä tarkastelua vaikka menettelikin kadulla.
Sitä paitsi hänellä oli kiire. Hänellehän oli viesti. Hän tiesi, että se odottaisi häntä kotona vain erittäin kiireellisessä tapauksessa, muuten se pitäisi hakea postilokerosta.
Hän seisoi hetken pimeässä eteisessä ja antoi silmiensä tottua hämärään. Kaikki näytti samalta kuin seitsemän kuukautta sitten, jolloin hän oli viimeksi käynyt asunnossa. Hän kiirehti avaamaan vanhan ikkunan. Tässä kadun osassa talot olivat satoja vuosia vanhoja, joten ei ollut ihme, vaikka tuuletus ei toiminutkaan, jos huoneistossa ei asuttu.
Asunto oli ollut hänen nimissään jo montakymmentä vuotta. Kaikki muut talon asukkaat olivat tottuneet siihen, että hän oli suurimman osan vuotta poissa. Hänhän asui pääosin Espanjassa tai Britanniassa. Aikaisemmin hän oli ollut töissä ulkomailla, mutta nyt hän oli jo eläkkeellä.
Hän oli alunperin valinnut huoneiston pitkän harkinnan jälkeen. Sinne voi tulla lähes huomaamatta suoraan kadulta, eikä portaikossa ollut kuin kolme muuta huoneistoa liiketilojen lisäksi. Asunto itsessään oli kolmannessa eli toiseksi ylimmässä kerroksessa.
Hän sytytti valon sydän pamppaillen. Postiluukusta oli putoillut jos jonkinlaista roskaa niin että eteinen oli lappusia ja lippusia puolillaan. Hän lajitteli tottuneesti mainokset ja mainoslehtiset eri pinoihin ja oikean postin erikseen.
Viesti ei ollut erityisen kiireinen, koska se ei ollut tullut postin mukana. Jos kaikki onkin vain… Äh, lopeta, hän komensi itseään. Viesti oli postilokerossa ja hän saisi sen huomenna.
Hän kellahti hetkeksi sohvalle. Se kuten kaikki muutkin kalusteet olivat niin vanhoja että tuntuivat olevan samalta ajalta kuin itse asuntokin. Hän oli halunnut sisustaa huoneiston ajattomasti ja olikin onnistunut erinomaisesti.
Ensimmäisinä vuosina hän ei suinkaan ollut yksin, ja asunnolla oli tärkeä tehtävä, mutta sitten kun… lopeta, hän sanoi itselleen.
Vuodet olivat todistaneet että hän oli ollut oikeassa. Muut olisivat halunneet tukikohdan jostakin Farstasta köyhien ja siirtolaisten parista, mutta hän oli sanonut, että jos he halusivat elää huomaamatonta ruotsalaista elämää, heidän piti pesiytyä rikkaiden luo. Kukaan ei pystyisi edes kuvittelemaan heidän kaltaistensa ihmisten elävät yltäkylläisyyden keskellä.
Hän oli pitänyt huoneiston senkin jälkeen kun oli jäänyt yksin. Sille oli varattu suuri tehtävä ja hän piti sen valmiina.
Hän ja asunto olivat vanhenneet ritirinnan. Kaksi kertaa hän oli teetättänyt huoneistoon remontin, toisen silloin, kun putket oli vaihdettu ja toisen muutama vuosi sitten, kun paikat alkoivat näyttää ränsistyneiltä.
Nyt hän oli harmaampi kuin huoneisto. Se taas johtui siitä, että hän oli yrittänyt ikääntyä samaa tahtia kuin muut ikäisensä. Kylpyhuoneen peilistä häntä katsoi tuon ajatuksen ilmentymä: tyypillinen ruotsalainen mies, joka pukeutui saksalaisittain kestäviin mutta ei ihan uudenaikaisempiin vaatteisiin. Hän asetti peruukin vähän paremmin ja mietti pitäisikö harmaata taas lisätä. Hän kampasi viiksiinsä vähän harmaata väriä, mutta oli muuten tyytyväinen matkamaskiinsa.
Kello oli vasta vähän yli yksitoista illalla. Hän ehtisi vielä…
Kiusaus kävi lopulta liian suureksi ja hän vaihtoi pikaisesti vaatteensa vähän kesäisempiin. Sitten hän lähti kohti lähintä terassia. Hän kuuli takaansa askelia mutta malttoi olla kääntymättä.
– Men herregud! Johan Berg, tuttu ääni sanoi samalla kun hän tunsi toverillisen läimäisyn.
– Hauska nähdä sinua, olet siis palannut! Pitkäksikö aikaa tällä kertaa?
Isännöitsijähän se siinä, Palle Masterton. Hän tervehti Pallea ilahtuneena. Vain muutamaksi päiväksi, hän selitti, vain muutamaksi päiväksi, kuten tavallista.
– Mutta Palle, onpa hauska nähdä, kerro kaikki! Mennään tuonne! hän viittasi ja johdatti kaverinsa lähimpään pubiin, niitähän tällä alueella riitti melkein joka askeleella.
Puhelimen herätyskellon soidessa hän oli hetken vanhassa paremmassa maailmassa mutta tuli pian tolkkuihinsa. Hän pakottautui pystyyn ja suihkuun.
Mennyt veti häntä vieläkin puoleensa: hän muisti kuinka he olivat kietoutuneet toisiinsa ja miten supattaneet salaisuuksia toistensa korvaan. Osa niistä oli ollut elintärkeitä, eikä kenenkään muun korviin tarkoitettuja, osa vain rakastavaisten lepertelyä.
Tuota pikaa hän oli jo aamupalalla ja ahmi tuoretta croisanttia ja kahvia pienen piristävän anisliköörin kera.
Hän tiesi, että olisi päässyt avaimillaan postilokerolleen vaikka yöllä, mutta hän oli jo kauan sitten päättänyt, että kävi postissa vain sen aukioloaikaan. Muutamat ihmiset nyökkäilivät hänelle kuin tutulle ainakin.
Entä jos lokerossakaan ei ole viestiä? Jos tämä kaikki on ollut väärä hälytys? hän mietti.
Äkkiäkös se selviäisi eli oli turha hölmöillä.
Lokerossa oli kolme kirjettä, yksi pankista, yksi salkunhoitajalta ja yksi tavallinen ruskea tunnukseton kirjekuori.
Viesti! Se se oli!
Hän otti kuoret tyyntä näytellen, nyökkäili ystävällisesti kuten kuuluikin, hymyili ja poistui rauhalliseen tyyliinsä.
Hänen teki mieli pistää juoksuksi, mutta hän tiesi että se voisi olla vaarallista. Sen sijaan hän poikkesi katukahvilaan ja tilasi yhden oluen. Vaikka asia olisi miten tärkeä, sitä ei saanut pilata osoittamalla hätääntymisen merkkejä.
Oman huoneistonsa hämärässä päivänvalossa hän repäisi kuoren auki. Sisällä oli vain yksi ainoa paperi – oudontuntuinen lentolippu. Siinä luki, että Johan Bergille, id se ja se, oli varattu Iberian lentolippu Tukholmasta… Caracasiin viikon päähän. Eikä muuta! Ei selitystä, vain yksi lentolippu. Caracashan oli Venezuelassa. Hän katsoi myös lentokentät, Arlanda – Simon Bolivar International.
Hän taiteili lipun lompakkoonsa.
Olkoon sitten niin. Hän oli saanut lähtökäskyn, jota hänen piti noudattaa. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta.
Hän pujahti Götgatanin vilinään.
Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä kiihkeämmin hän sitä odotti. Vaikka hän ei ollut saanutkaan ohjeita, hän tiesi miten toimia. Olihan hän itse ohjeiden takana.
Ulkonäkö- ja pukeutumispuoli oli helppo. Hän olisi Johan Berg kuten passissa sanottiin. Laukkukin oli valmiiksi pakattu, se sisälsi vain välttämättömimmän ja tulisi mukaan kabiiniin.
Mutta entä perillä? Kuka hän olisi siellä? Hän voisi olla Johan tai Kristian tai joku muu. Kaikki olivat olemassa ja hänellä oli heidän kaikkien passit.
Sen jälkeen kun passintarkastus oli siirtynyt tietokonepohjaiseksi, suurin osa hänenkin henkilöllisyyksistään oli lentänyt roskiin. Osa oli toki vielä tallella eri paikoissa lyhytaikaista sisäistä käyttöä varten mutta vain kolme henkilöllisyyttä oli varmalla pohjalla.
Hän luki hieman huvittuneena kuinka yksi jos toinen matkustaja jäi vuoron perään kiinni väärästä passista, eikä enää taitavimpienkaan väärentäjien tuotteisiin ollut luottamista. Toisaalta hän ihmetteli, eikö kukaan toinen ollut keksinyt hänen tapaansa hankkia henkilöllisyyksiä, mutta ilmeisesti ei, se vaati niin paljon aikaa ja vaivaa ja järjestelyjä – ja rahaa tietenkin.
Jos hän olisi Venetzuelassa joku muu, hänellä pitäisi olla mukanaan kaksi passia ja se oli aina riski. Hän ei koskaan matkustanut kahdella passilla.
Nytkin Kristianin passi oli luotettavan pankin tallelokerossa. Kukaan ei ikimaailmassa saisi sitä sieltä, ellei kaikki romahtaisi, ja silloinhan millään ei olisi väliä. Vain hän voi käydä hakemassa passinsa.
Hän puntaroi asiaa päiväkausia kotikadun ja lähiympäristön krouveissa ja kahviloissa. Niissä ei koskaan puuttunut seuraa varsinkaan iltaisin ja niinpä nukkumaanmeno tuppasi viivästymään. Silti hän oli valmis ja aina tehtävän edellyttämässä kunnossa.
Kahta päivää ennen lähtöä hän päätti olla ottamatta riskejä. Hän olisi Johan myös Venetzuelassa. Se oli poikkeuksellista mutta ehkä viisasta. Nykyisten tullitarkastusten aikana ylimääräisen passin löytyminen ei olisi kovinkaan tavatonta, pikemminkin päin vastoin. Eikä sen tarvitsisi merkitä mitään muuta kuin että hänellä olisi käynyt huono onni. Niinkin voi joskus käydä, siksi onnen varaan ei koskaan pitänyt rakentaa.
Hän mietti, miksi lähtö oli niin pian. Olisihan voinut olla mahdollista, että hän ei olisi huomannut viestiä Dagbladetista. Mutta toisaalta silloinhan hän ei olisi tiennyt lipustakaan eli oli sama mille päivälle se oli.
Olisiko ollut mahdollista että hän ei olisi huomannut viestiä? Ei tietenkään.
Hän myönsi että ei ollut heikoimpina aikoina päässyt lukemaan Dagbladetia moniin kuukausiin mutta oli niissä tapauksissa tullut Götgatanin asunnolle heti kun oli päässyt.
Teoriassa oli mahdollista että lippu olisi voinut mennä vanhaksi mutta sitäkin varten oli ohjeet: hän lentäisi kuukauden päästä ensimmäisestä päivästä – tai kahden tai kolmen tai vaikka neljän mutta lentäisi joka tapauksessa.
Hän oletti että häntä oltaisiin vastassa määräpäivänä ja sitten toistuvasti kuukauden välein kunnes hän tulisi.
Caracas vaikutti omituiselta paikalta eikä oikein tuntunut sopivan mihinkään, mutta hänen tehtävänsä ei ollut ihmetellä. Hänen tehtävänsä oli totella ja toteuttaa ja ennen kaikkea suunnitella.
Joku tarvitsi häntä juuri nyt. Joku joka tiesi. Jospa se joku… lopeta! Hän ei silti ollut lakannut toivomasta.
Kaikkina näinä pitkinä vuosina hän oli uskonut, että saa viestin. Ja nyt se oli tullut.
Turvamies tarkisti näytöllä hänen passiaan jo toista kertaa. Hän näytti huolestuneelta. Mies sen sijaan katsoi touhua luottavaisena vaikka ajattelikin että tässä vaiheessa teetetty passi paljastuisi.
Turvamies palautti passin.
– Onko tämä työ- vai lomamatka?
– Lomamatka, mies vastasi.
Hän tiesi että rajatarkastuksessa ei kannattanut puhua yhtään sanaa ylimääräistä.
– Missä hotellissa te asutte?
Oikea vastaus ei ollut mitä se sinulle kuuluu.
– Ystävien luona, mies sanoi.
– Ja ketähän he ovat?
– Ystäviä vain, haluatteko heidän nimensä.
Turvamies katsoi häntä halveksuen.
– En halua. Kannattaa varoa taskuvarkaita perillä! Seuraava!
Ja nyt oltiin vasta Ruotsissa. Miestä melkein nauratti. Jos oli virkaintoinen, oli virkaintoinen.
Ihme kyllä Iberian kone lähti ajallaan. Mies nukahti melkein heti. Hän näki unta menneistä ajoista. Herätessään hän huomasi olevansa omituisen levoton ja kiihkoissaan. Hän mietti herkeämättä, voisiko häntä perillä odottaa hänen toiveidensa täyttymys ja kaikkien aikojen yllätys.
Syömisen jälkeen hän nukahti ja näki unta. He olivat yhdessä leirillä. Hän rakasti niin että sattui.
– Anteeksi, haluatteko te jotain juotavaa, lentoemäntä kysyi.
Hän oli kivahtamaisillaan että tuonko takia sinä herätit minut, mutta pyysi sitten gintonicin tuplana.
Jostakin syystä häntä tarvittiin. Syy ei voinut olla vähäpätöinen. Hän oli odottanut montakymmentä vuotta, eikä häneen oltu otettu yhteyttä.
Kuka olisi voinut ottaa häneen yhteyttä? Todennäköisesti kukaan jäljellejääneistä ei tiennyt hänestä mitään. Vain hän pystyi todistamaan muille, kuka oli, mutta hänellä ei ollut turvallista keinoa ottaa yhteyttä kehenkään. Kaikki olivat kuolleet. Ja ne jotka eivät olleet kuolleet eivät tienneet hänestä mitään.
Kerran oli näyttänyt siltä, että kaikki alkaisi uudestaan, mutta juuri kun hän oli ollut vähällä ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, toiminta oli loppunut yhtä nopeasti kun oli ollut aikeissa alkaakin.
Hän oli yksin. Hän oli ollut yksin kaikki nämä vuodet.
Hän oli saanut vain yhden määräyksen. Mitä tahansa tapahtuukin, ole valmis äläkä tee mitään, toistan, älä tee mitään ennen kuin sinuun otetaan yhteyttä.
Sitä hän oli miettinyt miettimästä päästyäänkin.
Hänen päässään kuhisi. Hän tilasi lisää juotavaa ja pakotti sen jälkeen itsensä uneen. Tehtävää suorittaessaan hän pystyi mihin vain. Kuten nukkumaan silloin kun katsoi sen tarpeelliseksi.
Hän heräsi omaan painajaiseensa ja mietti oliko huutanut. Kone oli melkein tyhjä. Hän tilasi uuden tuplagintonikin ja ummisti silmänsä vaikka ei nukkunutkaan.
Kaikki nämä vuodet… Miksi hän oli saanut viestin juuri nyt? Miksei kukaan ollut ottanut yhteyttä häneen kertaakaan aikaisemmin? Kenties kukaan ei tosiaan tiennyt hänen olemassaolostaan. Mutta kuka tiesi hänestä nyt?
Kun juomat tulivat, hän nyökkäili ja näytteli ystävällistä, kuten koneessa kuului. Molemmat paukut juotuaan hän käveli vessaan. Lentoemäntä hymyili takaisin. Hän viittasi itseään ja paikkaansa.
Palatessa uudet juomat jo odottivat häntä.
Voiko tämä olla ansa? Mutta mitä järkeä oli järjestää ansa toiselle puolelle maailmaa?
Ei yhtään mitään.
Hän oli ideologi ja tiesi, että kaikissa toimissa täytyi olla jokin järki, vaikka siltä ei olisi näyttänytkään.
Lopeta! Kaikki selviää kyllä. Muista mitä itse olet aina sanonut: on tilanteita, joista pääsee vain ottamalla selvää mistä on kysymys. Kaikkea ei voi ratkaista ajattelemalla.
– Sinun tehtäväsi on suunnitella. Pidäkin huolta, että suunnitelmat toimivat! hänelle oli sanottu.
Muut olivat aina toteuttaneet hänen suunnitelmansa mukisematta. Paitsi lopussa. Jos muut eivät olisi yhden ainoan kerran tehneet toisin kuin hän sanoi, näin ei olisi käynyt, ei ikimaailmassa.
Mutta kukaan ei ollut uskonut häntä silloin, ei edes A. He eivät olleet piitanneet hänen varoituksistaan vaan syyttäneet häntä petturuudesta.
Pikakokouksessa päädyttiin siihen, että hän oli ollut liian kauan ideologina! Niinpä hänet vapautettiin tehtävistään toistaiseksi ja hän sai mennä Ruotsiin valmistelemaan syksyn neljättä vaihetta.
Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan selittää, että mistään väsymisestä ei ollut kysymys. He eivät voisi jatkaa samalla tavalla, heidän pitäisi hajaantua ja kokoontua uudestaan syksyllä. Kaikki hänen laskelmansa ja tietonsa näyttivät punaista.
– Uskokaa nyt vaan minua! Milloin minä muka olisin johtanut teitä harhaan, sanokaa yksikin esimerkki. Eivätkö kaikki minun laatimani suunnitelmat ole toimineet?
Eivät he uskoneet.
– Sinä menet nyt Ruotsiin ja teet mitä sanotaan, onko selvä!
Tottakai se oli selvä.
Koneessa alkoi olla kuuma, ilmeisesti he lähestyivät lämpimämpää vyöhykettä.
Kapteeni kuuluttikin että Caracasissa oli 31 astetta lämmintä ja kosteuden takia se tuntui vielä lämpimämmältä.
Hän viikkasi ohuen pikkutakkinsa olkalaukkuunsa. Hänelle tuo lämpötila ei ollut lämpö eikä mikään, hän oli tottunut aavikolla yli 50 asteen keleihin. Mutta hän ei halunnut erottua paikallisista asukkaista, jotka oletettavasti olisivat paitasillaan.
Hän oli käynyt Caracasissa yhden ainoan kerran mutta olisi pystynyt luettelemaan pitkän rimpsun faktoja ulkomuistista kuin vettä vain. Erikoisinta mitä hän muisti olivat mustat oravat, joita ei ollut missään muualla maailmassa. Ehkäpä hän näkisi niitä tälläkin reissulla.
Miehestä tuntui hassulta, että hän voi olla oma itsensä. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka tullimies oli tutkivinaan hänen passiaan huolellisesti ja vaikka tämä kyseli tuttua litaniaansa työ- vai lomamatkasta.
Ainoa pieni riski, mikä voisi kiinnittää huomiota, oli että hänellä ei ollut matkatavaroita, vain olkalaukku, mutta moni muukin liikkui lentoasemalla pelkän laukun kanssa.
Hän oli ostanut Arlandasta tuliaisiksi konjakkia ja suklaata, kuten matkustavaiset tekivät. Hetken mielijohteesta hän oli ostanut myös pienen kultaisen riipuksen.
Peilistä häntä katsoi tyypillinen turisti, jolle reissaaminen oli mennyt veriin. Eikä hän ollutkaan asialla ensimmäistä kertaa. Hän tiesi että häntä oltaisiin vastassa. Vaikka kenttä olikin muuttunut ja laajentunut sitten edellisvierailun, hän tiesi missä häntä odotettaisiin. Perimmäisessä nurkassa ulostulosta katsoen vasemmalla.
Sellaisen suunnitelman hän oli aikoinaan laatinut ja sitä oli noudatettu kaikilla lentomatkoilla. Perimmäisessä nurkassa vasemmalla, olipa nurkka sitten vaikka lentoaseman toisessa päässä.
Systeemi oli sikäli takuuvarma, että ei ollut väliä, vaikka ulostulo olisi siirretty toiseen paikkaan.
Toinen sääntö oli, että jos kukaan ei olisi häntä vastassa, seuraavat treffit olisivat kolmen tunnin kuluttua samassa nurkassa. Jos kukaan ei tulisi silloinkaan, seuraava tapaaminen olisi seuraavana päivänä samaan aikaan kuin alkuperäinen lento tuli ja sitten taas kolmen tunnin kuluttua ja niin edelleen.
Mies näki jo kaukaa, että nurkassa seisoskeli toimettomana yksi ainoa ihminen – nuori nunna.
Nunna!
Miten nunna voi liittyä mihinkään?
Kerrankin hänkin yllättyi. Hän oli jo melkein valmis ajattelemaan, että nunna oli väärä hälytys, mutta hänet huomattuaan tämä lähti vaivihkaa liikkeelle kohti ulko-ovea, kuten ohjeissa sanottiin.
Mies seurasi nunnaa huomaamattoman matkan päässä. Hänellä ei ollut kiirettä, tärkeintä oli varmistaa että kukaan ei seuraisi heitä. Hän tiesi, että opas pysähtyisi odottamaan seuraavaan kulmaukseen, jos häntä ei rupeaisi kuulumaan.
Nunna jatkoi määrätietoisin askelin suoraan bussiin ja mies seurasi häntä kuin sattumalta. Nunna istui keskivaiheille, mies muutamaa penkkiriviä kauemmaksi. Hän maksoi oman matkansa pienimmällä setelillä, jonka oli saanut rahanvaihdossa.
Hän tiesi vanhastaan että matka Caracasin keskustaan oli 21 kilometriä, mutta nyt se tuntui iäisyydeltä.
Nunna oli herättänyt hänen uteliaisuutensa. Miksi joku nunna opasti häntä, hänen oppaakseen olisi sopinut pikemminkin ihan joku muu.
Vähältä piti että hän ei olisi älynnyt nousta autosta, kun nunna lähti, niin varma hän oli että he ajaisivat keskustaan asti. Mutta nunna jättäytyi autosta pois keskelle ei mitään. Hän ylitti tien keskeltä hiljaista katua ja alkoi seurata korkeaa muuria.
Muuri kaartoi loivasti oikealle.
Yhtäkkiä nunna katosi seinään.
Kun mies tuli paikalle, seinästä aukeni pieni ovi ja sieltä ojentui nuoren naisen käsi. Mies pujahti ovesta, joka sulkeutui saman tien.
He tulivat hämärään käytävään, jota pitkin nunna retuutti miestä syvemmälle paksujen muurien sisään.
Tämän täytyi olla luostari.
Ja siitä hän ei taas voinut päätellä kuin yhden asian: hän oli nunnaluostarissa. Hän olisi ymmärtänyt olla hiirenhiljaa, vaikka nunna ei koko ajan olisikaan näyttänyt vaikenemisen kansainvälistä merkkiä.
He vaelsivat puolipimeitä käytäviä ties kuinka kauan. Jos tarkoitus oli eksyttää mies, tehtävä oli tuomittu epäonnistumaan, sillä hän löysi aina takaisin sinne mistä oli lähtenyt. Mutta ilmeisesti tarkoitus oli jokin muu, koska yhtäkkiä nunna pysähtyi niin että mies törmäsi häneen takaapäin.
Nunna veti hänet kammioon, jossa oli vain tuoli, pöytä ja kapea sänky. Varmaankin tämä oli jonkun nunnan luostariasunto. Pöydällä oli annos lihaa, leipä ja vesimuki.
Nunna näytti ruokaa ja nyökkäsi. Sitten hän pyysi kehnohkolla englannilla miestä odottamaan, häntä tultaisiin hakemaan ja katosi ovesta.
Mies söi niukan mutta maittavan aterian ja jäi sitten rauhallisesti istumaan tuolille. Kun ketään ei kuulunut, hän kellahti sängylle.
Hän epäili, ettei ollut kovin hyvä juttu, jos hänet löydettäisiin nunnaluostarista jonkun nunnan pyhimmästä, mutta koska hänen oli käsketty odottaa, hän antoi itselleen luvan nukahtaa.
Ei pidä huolehtia asioista, joista ei pidä huolehtia, hän ajatteli.
Hän heräsi oven rapsahdukseen ja hypähti ylös.
– Shhhh, nunna näytti etusormi huuliensa edessä ja rupesi sitten vetämään miestä perässään. – Anteeksi, että tämä vähän kesti, vanhempi nunna sanoi saksaksi, – mutta meidän täytyi odottaa, että luostari hiljenee.
Mies nyökkäsi. Hän ei edes ihmetellyt, että hänelle puhuttiin saksaa, se oli ehkä hänen toiseksi luontevin kielensä.
– Ei se mitään, hän tyytyi sanomaan.
– Oliko ruoka hyvää, nunna kysyi hymyillen. Mies kiitti ruuasta samalla lailla hymyillen. Nunna vakavoitui.
– Tämä on hieman erikoista… en oikein tiedä, miten tämän selittäisi, tämä on niin tavatonta.
Hän oli selvästi punehtunut. Näki että jonkin selittäminen oli kiusallista.
– Sanokaa vain niin kuin asia on, mies sanoi tyynesti, – olen tottunut sellaiseen.
– Niin varmaankin…
Silti nunnan oli vaikea jatkaa. Hän punehtui lisää.
– Minuun te voitte luottaa, mies sanoi, – minä en paljasta tietojani kenellekään.
Nunna nyökkäsi.
– Minä tiedän sen mutta silti…
Hän kokosi itseään. Mies antoi hänelle aikaa.
– Kaikessa rauhassa vain.
– Tämä voi olla teille jopa aikalailla järkyttävää… en oikein tiedä mistä aloittaisin ja miten tämän kertoisin, mutta ehkäpä minun ei tarvitsekaan…
Mies nyökkäili, hän kannusti nunnaa jatkamaan. Lopulta tämä sai sanotuksi:
– Meidän abbedissa on hirveän sairas… tämä on hänen viimeinen toiveensa… ja hän on aina ollut niin hyvä…
Sitten hän puhkesi lohduttomaan itkuun.
Mies nousi paikaltaan ja rutisti nunnan itseään vasten.
– Rauhallisesti vain, ei ole mitään kiirettä…
… ja minusta tulee seuraava abbedissa, nunna sanoi yhä itkien.
– Niin niin, mies lohdutti.
… niin minä sitten suostuin tähän järjestelyyn, jumala antakoon minulle anteeksi, ajattelin, että voin tehdä rakastetulle ja kunnioitetulle abbedissalle tämän viimeisen palveluksen, vaikka se tuntuikin minusta aivan käsittämättömältä.
– Aivan, aivan…
Mielessään mies mietti, että mikähän ihmeen palvelus oikein mahtoi olla kyseessä.
– Eikä minua kaduta… mutta tiedän, että minä en olisi saanut antaa lupaa salakuljettaa teitä tänne. Minä rukoilen koko loppuelämäni, että saisin tämän teon anteeksi, kunpa jumala vain voisi antaa sen minulle anteeksi…
Mies oli vähällä sanoa että tottakai hän voi, kaikki on anteeksi annettu, mutta sitten hän tajusi, että eihän hän ollut jumala. Hänen teki mieli läpsiä nunnaa poskille, kuten hän olisi tehnyt jos joku heistä olisi ruvennut hysteeriseksi, mutta tätä vanhaa ja jo nyt haurasta nunnaa hän jotenkin sääli ja yritti läpsimisen sijasta vain tyynnytellä.
– Tehän että vielä ole abbedissa… jospa minun tuomiseni synti menee sen edellisen abbedissan tiliin, hän yritti.
Nunna ulvaisi, ilmeisesti se oli hänen mielestään vielä pahempaa.
Mies silitti nunnan poskea, kaikkeen sitä joutui.
– Kyllä jumala näkee tämän teon hyvän tarkoituksen, ei teidän tarvitse olla huolissaan, kaikki on jo varmaan anteeksi annettu…
Nunna rauhoittui kuin jumala itse olisi luvannut hänelle anteeksiannon. Miehessä oli yhä karismaa. Hän osasi olla ideologi, vaikka liike olikin hänen näkökulmastaan toisen ääripään liike.
– Luuletteko tosiaan, nunna kysyi.
– Tottakai, minä tiedän!
– No sitten! nunna sanoi ja lateli heti perään litanian avemariaa.
– Meidän rakastettu ja kunnioitettu abbedissamme halusi viimeiseksi teokseen tavata teidät ja niin me sitten ryhdyimme tähän tekoon, seuratkaa siis minua. Mutta minä varoitan, että hän on hyvin hauras, eikä häntä saa rasittaa. Te voitte olla hänen luonaan aamuun asti, sitten teidät viedään luostarista pois kuten tuotiinkin.
Mies sanoi ymmärtävänsä ja lähti seuramaan vanhaa nunnaa hämärää käytävää pitkin.
Painava ovi avautui ja nunna viittasi miehen sisään. Sitten ovi sulkeutui. Vanha nunna jäi oven ulkopuolelle – kuten kaikki mennyt!