VIIMEINEN VIESTI

Mies istui lukusalin perimmäisessä nurkassa ja odotti. Hänellä ei ollut kiirettä. Hänen katseensa seurasi laiskasti Svenska Dagbladetin kääntyileviä sivuja, joita toinen yhtä kiireetön mies luki.
Oli varhainen arkipäivä, eikä lukusalissa ollut kuin muutama mies. Opiskelijat ja koululaiset olivat vielä kesälomalla, muuten ne olisivat yrittäneet valloittaa tämänkin paikan. Täälläkin saattoi tuoksahtaa vanhalta eltaantuneelta mieheltä, mutta kusi ei haissut, se kuului muihin kirjastoihin.
Töölön kirjaston lukusali oli lukusalien parhaimmistoa ja jo paikka itsessään torjui pahimpia tunkkiksia. Miehen teoria oli, että valoisa ja avara kirjasto ei vetänyt puoleensa pimeän kulkijoita.
Hän katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Kattoa myöten tässä paikassa oli hyvä henki. Korkeat ikkunat toivat puiston sisälle. Hän kuvitteli, että kirjasto oli kasvanut puistikkoon.
Hän oli lukevinaan Expresseniä mutta ei irrottanut katsettaan Svenska Dagbladetin lauantainumerosta.
Useimmat luulivat, että Töölön kirjasto oli Alvar Aallon suunnittelema. Vain harvat tiesivät, että sen oli piirtänyt arkkitehti Aarne Ervi, Aallon oppilas ja seuraaja. Miehenkin silmiin kirjasto näytti Aallon kynästä syntyneeltä, mutta Ervin se oli. Avajaiset olivat olleet 1970.
Silloin hän tosin oli ollut toisaalla, toisessa maassa ja toisissa tehtävissä, eikä häntä olisi kiinnostanut edes näin kauniin kirjaston avaaminen, hän oli…
Svenska Dagbladet vapautui ja mies ravistautui muistoistaan. Vuosien kokemuksesta hän tiesi, että lehdessä ei olisi hänelle mitään, mutta silti hän käänteli sivuja sydän pamppaillen. Hän yritti olla kiirehtimättä. Ainahan olisi voinut sattua, että joku oli seurannut hänen touhujaan. Hän varautui kaikkeen aivan kuten häntä oli opetettu.
Enää hän ei vilkuillut ympärilleen. Hän oletti automaattisesti että häntä tarkkailtiin, niinpä hän luki uutisia sieltä täältä niitä kuitenkaan lukematta. Hänen mieleensä ei jäänyt mistään mitään, vaikka hän näytti tuon tuosta keskittyvän johonkin mielenkiintoiseen lehdessä olevaan kirjoitukseen.
Sivut kääntyivät yksi kerrallaan. Hänen rintaansa kuumotti. Lopulta, ikuisuuden päästä, hän oli oikealla sivulla. ”Kontakt”, sivun yläreunassa luki.
Hän yritti näyttää huolettomalta, aivan kuin olisi sattumalta löytänyt lehdestä henkilökohtaista-palstan. Hän oli varma että myös näytti siltä, olihan hän käynyt tämän saman harjoitellun rituaalin läpi satoja kertoja.
Ja aivan kuten hän oli arvellutkin, mitään ei taaskaan ollut. Ei mitään. Eipä tietenkään, kuinka olisi voinutkaan. Vuosien ja vuosikymmenten päästäkin hänen oli pakotettava itsensä rauhalliseksi. Tunteita ei saanut päästää pintaan, koska hänellä oli tehtävä.
Hän tuhahti tahattomasti. Tehtävä.
Entä jos hänelle olisi ollut viesti? Hän hymyili kuin olisi löytänyt kiinnostavan ilmoituksen.
”Keski-ikäinen nainen etsii nuorehkoa miestä tositarkoituksella. Ystävälliset vastaukset nimimerkille ”Kypsä liitto 36”.
Lopussa oli pitkä numerosarja, vuosikausia sitten tullut koodi.
Hän luki viestin uudestaan.
”Keski-ikäinen nainen etsii nuorehkoa miestä tositarkoituksella. Ystävälliset vastaukset nimimerkille ”Kypsä liitto 36”.
Hänen täytyi kuvitella. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle tepposet. Hän luuli saaneensa viestin!
Hän pakotti itsensä rauhalliseksi. Hän ei ollut saanut viestiä, hänen mielikuvituksensa oli kaiken takana, hänen ikioma hulluutensa. Hän oli odottanut viestiä kaikki nämä vuodet ja nyt hän oli sen muka saanut. Hän tiesi itsekin, että aika oli käymässä vähiin ja siksi hän oli antanut tunteilleen vallan, hän, joka pystyi kytkemään tunteensa pois koska tahansa ja karkottamaan maailman.
Hän käänsi rauhallisin tuskin vapisevin käsin lehden loppuun ja palautti hyllyynsä. Hän poistui lukusalista kiireettömästi laahustaen ja jätti kirjaston taakseen katsomatta. Kirjaston edessä hän pysähtyi Kari Juvan teoksen lähelle muka tarkastelemaan patsasta, joka oli hänelle tuttua tutumpi. Todellisuudessa hän odotteli, seurattiinko häntä.
Kun ketään ei kuulunut, hän kääntyi katsomaan kadulle. Myöskään autoissa ei ollut outoa liikettä, eikä kadulla kävellyt ihmisiä, jotka olisivat edes vilkaisseet häneen.
Hänen teki mieli juosta, mutta hän köntysti rauhallisesti kadulle ja suuntasi määrätietoisen oloisesti kohti Töölön Akatemiaa. Nyt jos koskaan hän tarvitsi paukun.
Hän tiesi kyllä, että se oli vastoin kaikkia ohjeita ja erityisesti vastoin hänen itsensä laatimia sääntöjä, mutta kaikkina näinä vuosina vain alkoholi oli lohduttanut häntä ja antanut hänelle voimaa.
Hän ojensi hiukan nuhraantuneen takkinsa portsarille vähin elein. Muutama pää nousi tervehdyksen tapaiseen hänen työntyessään peremmälle, mutta kukaan ei sanonut mitään, ammattilaisten ei tarvinnut.
Hän sai tuopin eteensä ennen kuin edes oli tilannut mitään.
Olutta särpiessään hän mietti. Hänen täytyi saada yliote itsestään. Hulluudelle ei nyt ollut tilaa, eikä myöskään mielikuvitukselle.
Hän laittoi itsensä töihin.
Jos kaikki oli mielikuvituksen tuotetta, hän alkoi olla vaarallinen. Jos hän alkaisi toimia harhojensa varjolla, hän saattaisi paljastaa kaiken.
Mutta entä jos hän olikin saanut viestin? Entä jos hän oli niin tottunut ajatukseen, että viestiä ei enää koskaan tulisi, että oli ensimmäisellä lukemiskerralla hypännyt ilmoituksen yli – tai vielä pahempaa: torjunut sen mielestään.
Uusi tuoppi ilmestyi tyhjentyneen tilalle kuin taikaiskusta. Hän nyökkäsi mietteissään.
Kummin tahansa, asiaa ei voinut jättää näin. Hänen piti saada asiaan varmuus. Samaan kirjastoon hän ei kuitenkaan enää voisi palata, sillä jos häntä seurattiin, se olisi ollut erittäin epäilyttävää.
Hänen täytyi saada varmuus. Hänen piti mennä toiseen kirjastoon. Hetken hän ajatteli talsivansa nurkan taksiasemalle mutta sitten hän tajusi että hänen piti pysyä omana itsenään, samaisena nukkavieruna vanhana miehenä, johon kaikki olivat näillä kulmilla tottuneet. Hän päätti mennä Kallion kirjastoon ratikalla.
Muutaman nyökkäyksen jälkeen hän lähti matkaan. Portsari kumarsi linkkuun, tämä kun tiesi, että tuolta hieman nukkavierulta mieheltä sai ihme kyllä aina hyvän tipin riippumatta tämän humalan asteesta.

Kallion kirjaston lukusalissa tuoksahti köyhyys. Osa porukasta vietti täällä aikaansa, koska heillä ei ollut muutakaan paikkaa. Täällä sai haista, mutta humalassa ei saanut olla.
Tuiman näköinen täti seisoi päättäväisesti miehen edessä.
– Ettet sinä vain olisi ottanut liikaa? täti tiukkasi.
Mies suuttui mutta pakottautui pysymään niin rauhallisena kuin suinkin. Hänellä oli tehtävä.
– Anteeksi?
Täti mittaili häntä katseellaan.
– Kysyin että et kai sinä ole ottanut liikaa?
Mies oli hölmistyvinään.
– Minä? En tietenkään. Satutko sinä tietämään tuleeko tänne Svenska Dagbladet?
Nainen naurahti. Kyllä hän sattui tietämään, kuten sinäkin. Sinähän käyt lukemassa lauantain lehden joka viikko.
Mies oli ymmällä. Tarkkailtiinko häntä tosiaan?
– Anteeksi, hän sanoi teennäisen rauhallisesti.
Nainen hymyili.
– No minä olen useimmiten töissä Töölön kirjastossa, mutta tänään täällä, hän selitti.
Mieskin hymyili. Jaa-a.
Ilmeisesti hän läpäisi testin, koska sai jatkaa matkaa. Hän oli tuskin ehtinyt istahtaa, kun nainen toi hänelle Dagbladetin, ehkä häntä kadutti että oli ollut niin tuimana.
Nainen olisi kenties jäänyt juttelemaan pitemmäksikin aikaa, mutta mies alkoi lehteillä saalistaan. Nainen toivotti hyviä lukuhetkiä ja poistui kirjaston uumeniin.
Mies hengitti rauhallisesti sisään ja ulos ja pakotti itsensä tyyntymään. Jos lehdessä oli viesti, hän tiesi, miten toimia. Jos lehdessä ei ollut viestiä, hän lukisi kontaktit ensi lauantaina, kuten hänen piti.
Hän lehteili ehkä vähän liian nopeasti oikealle sivulle ja luki sitten ahnaasti. Noin keskivaiheilla oli ilmoitus, johon hänen silmänsä juuttuivat.
”Keski-ikäinen nainen etsii nuorehkoa miestä tositarkoituksella. Ystävälliset vastaukset nimimerkille ”Kypsä liitto 36”.
Hän pani lehden välillä kiinni ja käänsi sitten taas oikealle sivulle. Ilmoitus pysyi paikallaan, siitä ei voinut erehtyä.
Hän ei ollut kuvitellut eikä hänen mielensä ollut tehnyt hänelle tepposia. Hän oli kuin olikin saanut viestin!

Mies lähti päättäväisin askelin lukusalista. Sitten hän muisti, että lehti jäi pöydälle ja kävi viemässä sen paikoilleen.
Kirjaston edustalla hän pysähtyi korjaamaan kengännauhaansa. Hän erotti askeleet selvästi. Häntä seurattiin.
Kun hän varovasti nosti katseensa, hän näki naisten kengät. Hän kohottautui nopeasti ylös ja huomasi kirjaston naisen. Olikohan hän unohtanut lukusaliin jotakin? Hän tunnusteli huomaamatta taskuaan: kännykkä oli paikallaan, samoin lompakko ja avaimet.
Hän katsoi naista silmiin ja hymyili, kuten oli peilin edessä opetellut.
– Hei, nainen sanoi.
– Hei, hän sanoi hiljaa, mutta mietti samalla, mikä naisen oikea rooli voisi olla. Oliko hän kenties päällystakki? Tai jotain vielä pahempaa?
– Minun vuoroni loppui juuri… ja kun minä näin sinut, ajattelin, että minäpä kävelenkin sinut kiinni… se oli semmoinen hetken päähänpisto, nainen selitti.
Täällä ulkomaailmassa nainen ei näyttänyt yhtään ankaralta, pikemminkin päin vastoin. Mies analysoi naisen salamannopeasti: tämä oli viisissäkymmenissä mutta ryhdissään ja siististi pukeutunut, ei lihava eikä laiha, tummahko mutta ei tummaverinen, ruskeat suuret silmät, pohjoismainen nenä, silmälasit, valkoiset hampaat, ei erityistuntomerkkejä paitsi soikea syntymämerkki vasemman korvan alapuolella.
– Anteeksi, olin ajatuksissani, mies sanoi naista katsellen. Hän mietti edelleen naisen roolia.
Nainen hymyili.
– Älä nyt käsitä väärin mutta minä olen seurannut sinua… kun minulla on sitä aikaa siellä Töölössä, siellähän ei ole juuri häiriöitä. – Sen takia minä tulin juttusille… meillä kun ei käy kovin paljon asiakkaita, joita Ruotsin lehdet kiinnostaisivat…
– Ai niin, mies sanoi.
Nainen katsoi häntä nyt jo melkein nauraen.
– Etkö sinä huomaa tässä mitään erikoista? hän kysyi.
Mies mietti. Hänen joskus kauan sitten harjaantuneet aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Ehkä erikoista oli se, että noinkin nuori ja suhteellisen hyvännäköinen nainen tuli juttelemaan hänenkaltaiseen rahjukselle.
– Me puhumme koko ajan ruotsia – riikinruotsia vieläpä! nainen sanoi.
Niin tietysti. Nyt mieskin huomasi, että kieli oli vaihtunut jo aikaa sitten. Hän oli ollut niin viestin viemä, että ei ollut tajunnut.
Tuommoiseen lipsahdukseen oli helppo suhtautua tyynesti.
– Aika hauskaa, hän sanoi arkisesti.
Se ei tietenkään riittänyt. Hänellä oli oikeastaan jo kiire, mutta hän ei halunnut paljastaa sitä naiselle.
– Hei voisinko ehdottaa, että käväisisimme vaikka kahvilla – tai oluella, ihan miten vain, hän kysyi.
Nainen suostui.
– Mutta vain tämän kerran. Yleensä en lähde tuntemattomien matkaan edes oluelle.
– Emmehän me nyt aivan tuntemattomia olekaan, mies sanoi.
Nainen sanoi asuvansa Töölössä ja ehdotti että he menisivät ratikalla kotikulmille. Mies johdatti hänet pysäkille kuin entisaikojen ritari. Eestaas vellovat ajatukset riivasivat häntä edelleen.
Kaikkein vähiten hän kaipasi seuraa tänä nimenomaisena hetkenä, mutta hän ei halunnut antaa itsestään tylyä mielikuvaa ja suostui naisen ehdotukseen. Hän ei muistanut milloin kukaan nainen olisi ollut hänestä kiinnostunut.
Mies vei naisen Messeniukseen. Se oli kotoisa mutta siisti ja silti rento paikka. Paljastui että nainen asui viereisellä kadulla.
Mies kysyi halusiko nainen syödä mutta tämä kieltäytyi, niinpä he tilasivat ”vain oluet”. Täällä tutussa ravintolassa mies oli muistavinaan, että oli nähnyt naisen joskus aikaisemminkin tässä samaisessa ravintolassa muutamien muiden naisten kanssa. Nainen sanoi käyneensä täällä tyttöporukassa.
– Töistä. Käydään joskus töiden jälkeen vähän rentoutumassa kuten varmaan kaikki.
He puhuivat edelleen ruotsia. Nainen kysyi, missä mies oli oppinut puhumaan noin hyvin riikinruotsia mutta mies vain kohautti harteitaan. Hän oli ollut joskus Ruotsissa.
– Töissäkö? nainen kysyi.
– Tavallaan, mies vastasi mutta jatkoi sitten, että oli ollut tutkimassa uusia mahdollisuuksia. Nainen ei kysellyt enempää.
Sitten hänen katseensa siristyi.
– Anteeksi, että kysyn, mutta olitko sinä äsken vähän huppelissa… siellä kirjastossa… hän sanoi.
Mies nosteli taas hartioitaan, ehkä hän vähän oli.
– Miten sinä sitten nyt olet selvä, nainen sanoi ihmetellen.
Mies vastasi, että se oli ammattisalaisuus eikä selittänyt sen tarkemmin. Kaipa hän sitten vain oli nopeasti selviävää lajia, jos ei juonut lisää.
Hän heilautti lasiaan merkitsevästi. Hän ei viitsinyt eikä voinutkaan kertoa naiselle, että oli saanut viestin ja hänellä oli tehtävä. Silloin hän ei koskaan ollut humalassa.
– Mikä sinun nimesi muuten on?
Mies katsoi häntä vähän kummissaan. Nainenpa oli uteliasta lajia. Tai ehkä ei sittenkään, kaipa se oli tavallista… kysyä edes nimi, jos lähti toisen mukaan.
Mies mietti hetken.
Nainen huomasi viiveen.
– Vai etkö halua sanoa nimeäsi… vai etkö muista, hän kiusoitteli.
Mies ryhdistyi. Tottakai hän nyt nimensä muisti. Eri asia oli mitä nimeä hän milloinkin käytti. Mutta täällä hän oli aina samanniminen.
– Minä olen Kristian.
Nainen tarttui häntä lämpimästi kädestä.
– Minä taas olen Karin… Lamberg.
Vai oikein sukunimet ja kaikki. Mies rykäisi.
– Anteeksi… minä olen Kristian Jokimaa.
He tilasivat toiset. Mies huomasi että hänellä oli sudennälkä ja hän sai naisenkin tilaamaan ruokaa. Nainen valitsi paistettua siikaa ja sienikastiketta, hän syöttökukonrintaa ja viherpippurikastiketta. Ruokajuomasta he tekivät kompromissin: olut sai jäädä. Mies tilasi epäröimättä Chablis Cuvéeta.
He puhuivat ruokailun ajan tutusta aiheesta, Töölön kirjastosta ja sen taideteoksista. Mies tunnusti pitävänsä Kimmo Kaivannon auringonpaisteesta, nainen taas tykkäsi eniten Veikko Nuutisen Suudelmasta.
Mies tunsi lievää haikeutta. Miten sattuikaan että hän tapasi tällaisen mukavan naisen juuri hetkellä, jolloin hänen piti keskittyä kokonaan muuhun asiaan. Mutta eihän tämä toki ollut ensimmäinen kerta näiden vuosien aikana.
He ottivat kahvin kanssa konjakit. Mies pyysi laskun ja maksoi eleettömästi. Nainen vaikutti iloiselta. Heillä oli ollut aika mukavaa.
– Anteeksi, mies sitten sanoi… mutta minun pitää lähteä huomenna matkalle ja kaikki tavarat on vielä pakkaamatta.
Nainen sanoi ymmärtävänsä, vaikka näyttikin vähän siltä että ei oikein ymmärtänyt.
– Matkustatko sinä pitkälle ja kauanko viivyt, hän kysyi.
Mies mietti taas ehkä sekunnin liian kauan. Sitten hän päätti kertoa melkein totuuden.
– Jaa, voin olla poissa jopa kuukausia, siksi tämä onkin vähän kiusallista…
Nainen katsoi häntä silmiin selitystä odottaen.
– Kun sinua olisi ollut mukava tavata toistekin, hän sanoi. Yllättäen hän huomasi myös tarkoittavansa mitä sanoi. Mutta hän ei voinut.
Nainen nyökkäsi. Niinhän se usein kävi. Mutta voisivathan he tavata vaikka sitten kuukausien päästä, hän ei karkaisi.
Mies tiesi, että nainen toivoi saavansa puhelinnumeron, niinpä hän kiirehti sanomaan:
– Tulen sitten kirjastoon, kun palaan matkoilta!
Nainen naurahti.
– Tehdään niin, minä odotan!
Erotessa he halasivat kuten aikuiset halaavat: kevyesti ja lähes huomaamatta. Oli kuin kaksi vanhaa tuttua olisi ollut yhdessä syömässä. Mies lähti etelään, nainen pohjoiseen. Kumpikaan ei katsonut taakseen.
Mies oli saapunut Tukholmaan Turusta Viking Amorellalla kello 19. Sen jälkeen hän oli venytellyt lähistön pubeissa pari tuntia ja ottanut sitten taksin Centralstadionille. Hän liikkui kevyin kantamuksin mukanaan vai reilunkokoinen musta olkalaukku. Näytti siltä kuin hän olisi kiirehtinyt junalle, mutta hänpä kurvasikin vessaan.
Mies pujahti vapaaseen koppiin. Hän riisui takkinsa ja käänsi sen toisin päin, mustasta tuli vaalea. Sitten hän riisui nopeasti kenkänsä ja vaihtoi mustat housut ruskeisiin. Lopuksi hän rullasi ohuen collegen pieneksi mytyksi ja puki takin päälleen.
Vessasta kuului tasaista lorinaa ja rykimistä, muut toimittivat asioitaan. Mitään epäilyttävää ei ollut ilmassa. Mies kaivoi laukusta ruskean peruukin, jossa oli muutamia harmaita raitoja ohimoilla ja veti sen päähänsä. Sitten hän kiinnitti pienet ruotsalaistyyliset viikset nenänsä alle. Lopuksi hän laittoi silmilleen modernit ohutsankaiset hieman tummennetut lasit.
Enää puuttui viime silaus. Hän otti olkalaukusta saksalaistyylisen hatun ja laittoi sen päähänsä. Lopuksi hän otti olkalaukusta muovipussin ja käänsi laukun nurin. Mustasta tuli ruskea. Hän vaihtoi siihen samanvärisen hihnan.
Mies sulloi collegen ja passinsa muovipussiin ja työnsi sinne vielä suomalaisuuden tunnuksen eli laivalta ostetun kossupullon. Sitten hän veti henkeä. Koko operaatioon oli mennyt ehkä viisi minuuttia. Harjoitus teki mestarin.
Hän tunnusteli viiksiään ja avasi oven. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähäisintäkään huomiota, asiakkaat olivat ehtineet vaihtua. Hän poistui kahden vanhan miehen ryhmässä pää alhaalla kuin vähän häpeissään.
Hän suuntasi T-Centraliin päin. Matkalla hän pysähtyi lokerikon eteen ja laittoi muovipussinsa sinne. Kristian Jokimaa saisi viettää yhden yön matkatavaralokerossa. Huomenna tämä sitten pääsisi pankin tallelokeroon.
Hän laittoi avaimen taskuunsa kuin kuka tahansa matkamies, mutta se solahti pienestä reiästä vuoren väliin turvaan.

Mies matkusti tunnelbanalla Mariatorgetin asemalle, kuten tavallista, ja käveli siitä kotiinsa Götgatan 16. Hänen teki mieli piipahtaa johonkin lähistön pubiin, mutta hän tiesi, että ei ollut tarpeeksi huoliteltu. Aseman vessassa häthätää kyhätty asu ei kestäisi kriittistä tarkastelua vaikka menettelikin kadulla.
Sitä paitsi hänellä oli kiire. Hänellehän oli viesti. Hän tiesi, että se odottaisi häntä kotona vain erittäin kiireellisessä tapauksessa, muuten se pitäisi hakea postilokerosta.
Hän seisoi hetken pimeässä eteisessä ja antoi silmiensä tottua hämärään. Kaikki näytti samalta kuin seitsemän kuukautta sitten, jolloin hän oli viimeksi käynyt asunnossa. Hän kiirehti avaamaan vanhan ikkunan. Tässä kadun osassa talot olivat satoja vuosia vanhoja, joten ei ollut ihme, vaikka tuuletus ei toiminutkaan, jos huoneistossa ei asuttu.
Asunto oli ollut hänen nimissään jo montakymmentä vuotta. Kaikki muut talon asukkaat olivat tottuneet siihen, että hän oli suurimman osan vuotta poissa. Hänhän asui pääosin Espanjassa tai Britanniassa. Aikaisemmin hän oli ollut töissä ulkomailla, mutta nyt hän oli jo eläkkeellä.
Hän oli alunperin valinnut huoneiston pitkän harkinnan jälkeen. Sinne voi tulla lähes huomaamatta suoraan kadulta, eikä portaikossa ollut kuin kolme muuta huoneistoa liiketilojen lisäksi. Asunto itsessään oli kolmannessa eli toiseksi ylimmässä kerroksessa.
Hän sytytti valon sydän pamppaillen. Postiluukusta oli putoillut jos jonkinlaista roskaa niin että eteinen oli lappusia ja lippusia puolillaan. Hän lajitteli tottuneesti mainokset ja mainoslehtiset eri pinoihin ja oikean postin erikseen.
Viesti ei ollut erityisen kiireinen, koska se ei ollut tullut postin mukana. Jos kaikki onkin vain… Äh, lopeta, hän komensi itseään. Viesti oli postilokerossa ja hän saisi sen huomenna.
Hän kellahti hetkeksi sohvalle. Se kuten kaikki muutkin kalusteet olivat niin vanhoja että tuntuivat olevan samalta ajalta kuin itse asuntokin. Hän oli halunnut sisustaa huoneiston ajattomasti ja olikin onnistunut erinomaisesti.
Ensimmäisinä vuosina hän ei suinkaan ollut yksin, ja asunnolla oli tärkeä tehtävä, mutta sitten kun… lopeta, hän sanoi itselleen.
Vuodet olivat todistaneet että hän oli ollut oikeassa. Muut olisivat halunneet tukikohdan jostakin Farstasta köyhien ja siirtolaisten parista, mutta hän oli sanonut, että jos he halusivat elää huomaamatonta ruotsalaista elämää, heidän piti pesiytyä rikkaiden luo. Kukaan ei pystyisi edes kuvittelemaan heidän kaltaistensa ihmisten elävät yltäkylläisyyden keskellä.
Hän oli pitänyt huoneiston senkin jälkeen kun oli jäänyt yksin. Sille oli varattu suuri tehtävä ja hän piti sen valmiina.
Hän ja asunto olivat vanhenneet ritirinnan. Kaksi kertaa hän oli teetättänyt huoneistoon remontin, toisen silloin, kun putket oli vaihdettu ja toisen muutama vuosi sitten, kun paikat alkoivat näyttää ränsistyneiltä.
Nyt hän oli harmaampi kuin huoneisto. Se taas johtui siitä, että hän oli yrittänyt ikääntyä samaa tahtia kuin muut ikäisensä. Kylpyhuoneen peilistä häntä katsoi tuon ajatuksen ilmentymä: tyypillinen ruotsalainen mies, joka pukeutui saksalaisittain kestäviin mutta ei ihan uudenaikaisempiin vaatteisiin. Hän asetti peruukin vähän paremmin ja mietti pitäisikö harmaata taas lisätä. Hän kampasi viiksiinsä vähän harmaata väriä, mutta oli muuten tyytyväinen matkamaskiinsa.
Kello oli vasta vähän yli yksitoista illalla. Hän ehtisi vielä…
Kiusaus kävi lopulta liian suureksi ja hän vaihtoi pikaisesti vaatteensa vähän kesäisempiin. Sitten hän lähti kohti lähintä terassia. Hän kuuli takaansa askelia mutta malttoi olla kääntymättä.
– Men herregud! Johan Berg, tuttu ääni sanoi samalla kun hän tunsi toverillisen läimäisyn.
– Hauska nähdä sinua, olet siis palannut! Pitkäksikö aikaa tällä kertaa?
Isännöitsijähän se siinä, Palle Masterton. Hän tervehti Pallea ilahtuneena. Vain muutamaksi päiväksi, hän selitti, vain muutamaksi päiväksi, kuten tavallista.
– Mutta Palle, onpa hauska nähdä, kerro kaikki! Mennään tuonne! hän viittasi ja johdatti kaverinsa lähimpään pubiin, niitähän tällä alueella riitti melkein joka askeleella.

Puhelimen herätyskellon soidessa hän oli hetken vanhassa paremmassa maailmassa mutta tuli pian tolkkuihinsa. Hän pakottautui pystyyn ja suihkuun.
Mennyt veti häntä vieläkin puoleensa: hän muisti kuinka he olivat kietoutuneet toisiinsa ja miten supattaneet salaisuuksia toistensa korvaan. Osa niistä oli ollut elintärkeitä, eikä kenenkään muun korviin tarkoitettuja, osa vain rakastavaisten lepertelyä.
Tuota pikaa hän oli jo aamupalalla ja ahmi tuoretta croisanttia ja kahvia pienen piristävän anisliköörin kera.
Hän tiesi, että olisi päässyt avaimillaan postilokerolleen vaikka yöllä, mutta hän oli jo kauan sitten päättänyt, että kävi postissa vain sen aukioloaikaan. Muutamat ihmiset nyökkäilivät hänelle kuin tutulle ainakin.
Entä jos lokerossakaan ei ole viestiä? Jos tämä kaikki on ollut väärä hälytys? hän mietti.
Äkkiäkös se selviäisi eli oli turha hölmöillä.
Lokerossa oli kolme kirjettä, yksi pankista, yksi salkunhoitajalta ja yksi tavallinen ruskea tunnukseton kirjekuori.
Viesti! Se se oli!
Hän otti kuoret tyyntä näytellen, nyökkäili ystävällisesti kuten kuuluikin, hymyili ja poistui rauhalliseen tyyliinsä.
Hänen teki mieli pistää juoksuksi, mutta hän tiesi että se voisi olla vaarallista. Sen sijaan hän poikkesi katukahvilaan ja tilasi yhden oluen. Vaikka asia olisi miten tärkeä, sitä ei saanut pilata osoittamalla hätääntymisen merkkejä.
Oman huoneistonsa hämärässä päivänvalossa hän repäisi kuoren auki. Sisällä oli vain yksi ainoa paperi – oudontuntuinen lentolippu. Siinä luki, että Johan Bergille, id se ja se, oli varattu Iberian lentolippu Tukholmasta… Caracasiin viikon päähän. Eikä muuta! Ei selitystä, vain yksi lentolippu. Caracashan oli Venezuelassa. Hän katsoi myös lentokentät, Arlanda – Simon Bolivar International.
Hän taiteili lipun lompakkoonsa.
Olkoon sitten niin. Hän oli saanut lähtökäskyn, jota hänen piti noudattaa. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta.
Hän pujahti Götgatanin vilinään.

Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä kiihkeämmin hän sitä odotti. Vaikka hän ei ollut saanutkaan ohjeita, hän tiesi miten toimia. Olihan hän itse ohjeiden takana.
Ulkonäkö- ja pukeutumispuoli oli helppo. Hän olisi Johan Berg kuten passissa sanottiin. Laukkukin oli valmiiksi pakattu, se sisälsi vain välttämättömimmän ja tulisi mukaan kabiiniin.
Mutta entä perillä? Kuka hän olisi siellä? Hän voisi olla Johan tai Kristian tai joku muu. Kaikki olivat olemassa ja hänellä oli heidän kaikkien passit.
Sen jälkeen kun passintarkastus oli siirtynyt tietokonepohjaiseksi, suurin osa hänenkin henkilöllisyyksistään oli lentänyt roskiin. Osa oli toki vielä tallella eri paikoissa lyhytaikaista sisäistä käyttöä varten mutta vain kolme henkilöllisyyttä oli varmalla pohjalla.
Hän luki hieman huvittuneena kuinka yksi jos toinen matkustaja jäi vuoron perään kiinni väärästä passista, eikä enää taitavimpienkaan väärentäjien tuotteisiin ollut luottamista. Toisaalta hän ihmetteli, eikö kukaan toinen ollut keksinyt hänen tapaansa hankkia henkilöllisyyksiä, mutta ilmeisesti ei, se vaati niin paljon aikaa ja vaivaa ja järjestelyjä – ja rahaa tietenkin.
Jos hän olisi Venetzuelassa joku muu, hänellä pitäisi olla mukanaan kaksi passia ja se oli aina riski. Hän ei koskaan matkustanut kahdella passilla.
Nytkin Kristianin passi oli luotettavan pankin tallelokerossa. Kukaan ei ikimaailmassa saisi sitä sieltä, ellei kaikki romahtaisi, ja silloinhan millään ei olisi väliä. Vain hän voi käydä hakemassa passinsa.
Hän puntaroi asiaa päiväkausia kotikadun ja lähiympäristön krouveissa ja kahviloissa. Niissä ei koskaan puuttunut seuraa varsinkaan iltaisin ja niinpä nukkumaanmeno tuppasi viivästymään. Silti hän oli valmis ja aina tehtävän edellyttämässä kunnossa.
Kahta päivää ennen lähtöä hän päätti olla ottamatta riskejä. Hän olisi Johan myös Venetzuelassa. Se oli poikkeuksellista mutta ehkä viisasta. Nykyisten tullitarkastusten aikana ylimääräisen passin löytyminen ei olisi kovinkaan tavatonta, pikemminkin päin vastoin. Eikä sen tarvitsisi merkitä mitään muuta kuin että hänellä olisi käynyt huono onni. Niinkin voi joskus käydä, siksi onnen varaan ei koskaan pitänyt rakentaa.
Hän mietti, miksi lähtö oli niin pian. Olisihan voinut olla mahdollista, että hän ei olisi huomannut viestiä Dagbladetista. Mutta toisaalta silloinhan hän ei olisi tiennyt lipustakaan eli oli sama mille päivälle se oli.
Olisiko ollut mahdollista että hän ei olisi huomannut viestiä? Ei tietenkään.
Hän myönsi että ei ollut heikoimpina aikoina päässyt lukemaan Dagbladetia moniin kuukausiin mutta oli niissä tapauksissa tullut Götgatanin asunnolle heti kun oli päässyt.
Teoriassa oli mahdollista että lippu olisi voinut mennä vanhaksi mutta sitäkin varten oli ohjeet: hän lentäisi kuukauden päästä ensimmäisestä päivästä – tai kahden tai kolmen tai vaikka neljän mutta lentäisi joka tapauksessa.
Hän oletti että häntä oltaisiin vastassa määräpäivänä ja sitten toistuvasti kuukauden välein kunnes hän tulisi.
Caracas vaikutti omituiselta paikalta eikä oikein tuntunut sopivan mihinkään, mutta hänen tehtävänsä ei ollut ihmetellä. Hänen tehtävänsä oli totella ja toteuttaa ja ennen kaikkea suunnitella.
Joku tarvitsi häntä juuri nyt. Joku joka tiesi. Jospa se joku… lopeta! Hän ei silti ollut lakannut toivomasta.
Kaikkina näinä pitkinä vuosina hän oli uskonut, että saa viestin. Ja nyt se oli tullut.

Turvamies tarkisti näytöllä hänen passiaan jo toista kertaa. Hän näytti huolestuneelta. Mies sen sijaan katsoi touhua luottavaisena vaikka ajattelikin että tässä vaiheessa teetetty passi paljastuisi.
Turvamies palautti passin.
– Onko tämä työ- vai lomamatka?
– Lomamatka, mies vastasi.
Hän tiesi että rajatarkastuksessa ei kannattanut puhua yhtään sanaa ylimääräistä.
– Missä hotellissa te asutte?
Oikea vastaus ei ollut mitä se sinulle kuuluu.
– Ystävien luona, mies sanoi.
– Ja ketähän he ovat?
– Ystäviä vain, haluatteko heidän nimensä.
Turvamies katsoi häntä halveksuen.
– En halua. Kannattaa varoa taskuvarkaita perillä! Seuraava!
Ja nyt oltiin vasta Ruotsissa. Miestä melkein nauratti. Jos oli virkaintoinen, oli virkaintoinen.
Ihme kyllä Iberian kone lähti ajallaan. Mies nukahti melkein heti. Hän näki unta menneistä ajoista. Herätessään hän huomasi olevansa omituisen levoton ja kiihkoissaan. Hän mietti herkeämättä, voisiko häntä perillä odottaa hänen toiveidensa täyttymys ja kaikkien aikojen yllätys.
Syömisen jälkeen hän nukahti ja näki unta. He olivat yhdessä leirillä. Hän rakasti niin että sattui.
– Anteeksi, haluatteko te jotain juotavaa, lentoemäntä kysyi.
Hän oli kivahtamaisillaan että tuonko takia sinä herätit minut, mutta pyysi sitten gintonicin tuplana.
Jostakin syystä häntä tarvittiin. Syy ei voinut olla vähäpätöinen. Hän oli odottanut montakymmentä vuotta, eikä häneen oltu otettu yhteyttä.
Kuka olisi voinut ottaa häneen yhteyttä? Todennäköisesti kukaan jäljellejääneistä ei tiennyt hänestä mitään. Vain hän pystyi todistamaan muille, kuka oli, mutta hänellä ei ollut turvallista keinoa ottaa yhteyttä kehenkään. Kaikki olivat kuolleet. Ja ne jotka eivät olleet kuolleet eivät tienneet hänestä mitään.
Kerran oli näyttänyt siltä, että kaikki alkaisi uudestaan, mutta juuri kun hän oli ollut vähällä ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, toiminta oli loppunut yhtä nopeasti kun oli ollut aikeissa alkaakin.
Hän oli yksin. Hän oli ollut yksin kaikki nämä vuodet.
Hän oli saanut vain yhden määräyksen. Mitä tahansa tapahtuukin, ole valmis äläkä tee mitään, toistan, älä tee mitään ennen kuin sinuun otetaan yhteyttä.
Sitä hän oli miettinyt miettimästä päästyäänkin.
Hänen päässään kuhisi. Hän tilasi lisää juotavaa ja pakotti sen jälkeen itsensä uneen. Tehtävää suorittaessaan hän pystyi mihin vain. Kuten nukkumaan silloin kun katsoi sen tarpeelliseksi.
Hän heräsi omaan painajaiseensa ja mietti oliko huutanut. Kone oli melkein tyhjä. Hän tilasi uuden tuplagintonikin ja ummisti silmänsä vaikka ei nukkunutkaan.
Kaikki nämä vuodet… Miksi hän oli saanut viestin juuri nyt? Miksei kukaan ollut ottanut yhteyttä häneen kertaakaan aikaisemmin? Kenties kukaan ei tosiaan tiennyt hänen olemassaolostaan. Mutta kuka tiesi hänestä nyt?
Kun juomat tulivat, hän nyökkäili ja näytteli ystävällistä, kuten koneessa kuului. Molemmat paukut juotuaan hän käveli vessaan. Lentoemäntä hymyili takaisin. Hän viittasi itseään ja paikkaansa.
Palatessa uudet juomat jo odottivat häntä.
Voiko tämä olla ansa? Mutta mitä järkeä oli järjestää ansa toiselle puolelle maailmaa?
Ei yhtään mitään.
Hän oli ideologi ja tiesi, että kaikissa toimissa täytyi olla jokin järki, vaikka siltä ei olisi näyttänytkään.
Lopeta! Kaikki selviää kyllä. Muista mitä itse olet aina sanonut: on tilanteita, joista pääsee vain ottamalla selvää mistä on kysymys. Kaikkea ei voi ratkaista ajattelemalla.
– Sinun tehtäväsi on suunnitella. Pidäkin huolta, että suunnitelmat toimivat! hänelle oli sanottu.
Muut olivat aina toteuttaneet hänen suunnitelmansa mukisematta. Paitsi lopussa. Jos muut eivät olisi yhden ainoan kerran tehneet toisin kuin hän sanoi, näin ei olisi käynyt, ei ikimaailmassa.
Mutta kukaan ei ollut uskonut häntä silloin, ei edes A. He eivät olleet piitanneet hänen varoituksistaan vaan syyttäneet häntä petturuudesta.
Pikakokouksessa päädyttiin siihen, että hän oli ollut liian kauan ideologina! Niinpä hänet vapautettiin tehtävistään toistaiseksi ja hän sai mennä Ruotsiin valmistelemaan syksyn neljättä vaihetta.
Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan selittää, että mistään väsymisestä ei ollut kysymys. He eivät voisi jatkaa samalla tavalla, heidän pitäisi hajaantua ja kokoontua uudestaan syksyllä. Kaikki hänen laskelmansa ja tietonsa näyttivät punaista.
– Uskokaa nyt vaan minua! Milloin minä muka olisin johtanut teitä harhaan, sanokaa yksikin esimerkki. Eivätkö kaikki minun laatimani suunnitelmat ole toimineet?
Eivät he uskoneet.
– Sinä menet nyt Ruotsiin ja teet mitä sanotaan, onko selvä!
Tottakai se oli selvä.
Koneessa alkoi olla kuuma, ilmeisesti he lähestyivät lämpimämpää vyöhykettä.
Kapteeni kuuluttikin että Caracasissa oli 31 astetta lämmintä ja kosteuden takia se tuntui vielä lämpimämmältä.
Hän viikkasi ohuen pikkutakkinsa olkalaukkuunsa. Hänelle tuo lämpötila ei ollut lämpö eikä mikään, hän oli tottunut aavikolla yli 50 asteen keleihin. Mutta hän ei halunnut erottua paikallisista asukkaista, jotka oletettavasti olisivat paitasillaan.
Hän oli käynyt Caracasissa yhden ainoan kerran mutta olisi pystynyt luettelemaan pitkän rimpsun faktoja ulkomuistista kuin vettä vain. Erikoisinta mitä hän muisti olivat mustat oravat, joita ei ollut missään muualla maailmassa. Ehkäpä hän näkisi niitä tälläkin reissulla.

Miehestä tuntui hassulta, että hän voi olla oma itsensä. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka tullimies oli tutkivinaan hänen passiaan huolellisesti ja vaikka tämä kyseli tuttua litaniaansa työ- vai lomamatkasta.
Ainoa pieni riski, mikä voisi kiinnittää huomiota, oli että hänellä ei ollut matkatavaroita, vain olkalaukku, mutta moni muukin liikkui lentoasemalla pelkän laukun kanssa.
Hän oli ostanut Arlandasta tuliaisiksi konjakkia ja suklaata, kuten matkustavaiset tekivät. Hetken mielijohteesta hän oli ostanut myös pienen kultaisen riipuksen.
Peilistä häntä katsoi tyypillinen turisti, jolle reissaaminen oli mennyt veriin. Eikä hän ollutkaan asialla ensimmäistä kertaa. Hän tiesi että häntä oltaisiin vastassa. Vaikka kenttä olikin muuttunut ja laajentunut sitten edellisvierailun, hän tiesi missä häntä odotettaisiin. Perimmäisessä nurkassa ulostulosta katsoen vasemmalla.
Sellaisen suunnitelman hän oli aikoinaan laatinut ja sitä oli noudatettu kaikilla lentomatkoilla. Perimmäisessä nurkassa vasemmalla, olipa nurkka sitten vaikka lentoaseman toisessa päässä.
Systeemi oli sikäli takuuvarma, että ei ollut väliä, vaikka ulostulo olisi siirretty toiseen paikkaan.
Toinen sääntö oli, että jos kukaan ei olisi häntä vastassa, seuraavat treffit olisivat kolmen tunnin kuluttua samassa nurkassa. Jos kukaan ei tulisi silloinkaan, seuraava tapaaminen olisi seuraavana päivänä samaan aikaan kuin alkuperäinen lento tuli ja sitten taas kolmen tunnin kuluttua ja niin edelleen.
Mies näki jo kaukaa, että nurkassa seisoskeli toimettomana yksi ainoa ihminen – nuori nunna.
Nunna!
Miten nunna voi liittyä mihinkään?
Kerrankin hänkin yllättyi. Hän oli jo melkein valmis ajattelemaan, että nunna oli väärä hälytys, mutta hänet huomattuaan tämä lähti vaivihkaa liikkeelle kohti ulko-ovea, kuten ohjeissa sanottiin.
Mies seurasi nunnaa huomaamattoman matkan päässä. Hänellä ei ollut kiirettä, tärkeintä oli varmistaa että kukaan ei seuraisi heitä. Hän tiesi, että opas pysähtyisi odottamaan seuraavaan kulmaukseen, jos häntä ei rupeaisi kuulumaan.
Nunna jatkoi määrätietoisin askelin suoraan bussiin ja mies seurasi häntä kuin sattumalta. Nunna istui keskivaiheille, mies muutamaa penkkiriviä kauemmaksi. Hän maksoi oman matkansa pienimmällä setelillä, jonka oli saanut rahanvaihdossa.
Hän tiesi vanhastaan että matka Caracasin keskustaan oli 21 kilometriä, mutta nyt se tuntui iäisyydeltä.
Nunna oli herättänyt hänen uteliaisuutensa. Miksi joku nunna opasti häntä, hänen oppaakseen olisi sopinut pikemminkin ihan joku muu.
Vähältä piti että hän ei olisi älynnyt nousta autosta, kun nunna lähti, niin varma hän oli että he ajaisivat keskustaan asti. Mutta nunna jättäytyi autosta pois keskelle ei mitään. Hän ylitti tien keskeltä hiljaista katua ja alkoi seurata korkeaa muuria.
Muuri kaartoi loivasti oikealle.
Yhtäkkiä nunna katosi seinään.
Kun mies tuli paikalle, seinästä aukeni pieni ovi ja sieltä ojentui nuoren naisen käsi. Mies pujahti ovesta, joka sulkeutui saman tien.
He tulivat hämärään käytävään, jota pitkin nunna retuutti miestä syvemmälle paksujen muurien sisään.
Tämän täytyi olla luostari.
Ja siitä hän ei taas voinut päätellä kuin yhden asian: hän oli nunnaluostarissa. Hän olisi ymmärtänyt olla hiirenhiljaa, vaikka nunna ei koko ajan olisikaan näyttänyt vaikenemisen kansainvälistä merkkiä.
He vaelsivat puolipimeitä käytäviä ties kuinka kauan. Jos tarkoitus oli eksyttää mies, tehtävä oli tuomittu epäonnistumaan, sillä hän löysi aina takaisin sinne mistä oli lähtenyt. Mutta ilmeisesti tarkoitus oli jokin muu, koska yhtäkkiä nunna pysähtyi niin että mies törmäsi häneen takaapäin.
Nunna veti hänet kammioon, jossa oli vain tuoli, pöytä ja kapea sänky. Varmaankin tämä oli jonkun nunnan luostariasunto. Pöydällä oli annos lihaa, leipä ja vesimuki.
Nunna näytti ruokaa ja nyökkäsi. Sitten hän pyysi kehnohkolla englannilla miestä odottamaan, häntä tultaisiin hakemaan ja katosi ovesta.
Mies söi niukan mutta maittavan aterian ja jäi sitten rauhallisesti istumaan tuolille. Kun ketään ei kuulunut, hän kellahti sängylle.
Hän epäili, ettei ollut kovin hyvä juttu, jos hänet löydettäisiin nunnaluostarista jonkun nunnan pyhimmästä, mutta koska hänen oli käsketty odottaa, hän antoi itselleen luvan nukahtaa.
Ei pidä huolehtia asioista, joista ei pidä huolehtia, hän ajatteli.
Hän heräsi oven rapsahdukseen ja hypähti ylös.

– Shhhh, nunna näytti etusormi huuliensa edessä ja rupesi sitten vetämään miestä perässään. – Anteeksi, että tämä vähän kesti, vanhempi nunna sanoi saksaksi, – mutta meidän täytyi odottaa, että luostari hiljenee.
Mies nyökkäsi. Hän ei edes ihmetellyt, että hänelle puhuttiin saksaa, se oli ehkä hänen toiseksi luontevin kielensä.
– Ei se mitään, hän tyytyi sanomaan.
– Oliko ruoka hyvää, nunna kysyi hymyillen. Mies kiitti ruuasta samalla lailla hymyillen. Nunna vakavoitui.
– Tämä on hieman erikoista… en oikein tiedä, miten tämän selittäisi, tämä on niin tavatonta.
Hän oli selvästi punehtunut. Näki että jonkin selittäminen oli kiusallista.
– Sanokaa vain niin kuin asia on, mies sanoi tyynesti, – olen tottunut sellaiseen.
– Niin varmaankin…
Silti nunnan oli vaikea jatkaa. Hän punehtui lisää.
– Minuun te voitte luottaa, mies sanoi, – minä en paljasta tietojani kenellekään.
Nunna nyökkäsi.
– Minä tiedän sen mutta silti…
Hän kokosi itseään. Mies antoi hänelle aikaa.
– Kaikessa rauhassa vain.
– Tämä voi olla teille jopa aikalailla järkyttävää… en oikein tiedä mistä aloittaisin ja miten tämän kertoisin, mutta ehkäpä minun ei tarvitsekaan…
Mies nyökkäili, hän kannusti nunnaa jatkamaan. Lopulta tämä sai sanotuksi:
– Meidän abbedissa on hirveän sairas… tämä on hänen viimeinen toiveensa… ja hän on aina ollut niin hyvä…
Sitten hän puhkesi lohduttomaan itkuun.
Mies nousi paikaltaan ja rutisti nunnan itseään vasten.
– Rauhallisesti vain, ei ole mitään kiirettä…
… ja minusta tulee seuraava abbedissa, nunna sanoi yhä itkien.
– Niin niin, mies lohdutti.
… niin minä sitten suostuin tähän järjestelyyn, jumala antakoon minulle anteeksi, ajattelin, että voin tehdä rakastetulle ja kunnioitetulle abbedissalle tämän viimeisen palveluksen, vaikka se tuntuikin minusta aivan käsittämättömältä.
– Aivan, aivan…
Mielessään mies mietti, että mikähän ihmeen palvelus oikein mahtoi olla kyseessä.
– Eikä minua kaduta… mutta tiedän, että minä en olisi saanut antaa lupaa salakuljettaa teitä tänne. Minä rukoilen koko loppuelämäni, että saisin tämän teon anteeksi, kunpa jumala vain voisi antaa sen minulle anteeksi…
Mies oli vähällä sanoa että tottakai hän voi, kaikki on anteeksi annettu, mutta sitten hän tajusi, että eihän hän ollut jumala. Hänen teki mieli läpsiä nunnaa poskille, kuten hän olisi tehnyt jos joku heistä olisi ruvennut hysteeriseksi, mutta tätä vanhaa ja jo nyt haurasta nunnaa hän jotenkin sääli ja yritti läpsimisen sijasta vain tyynnytellä.
– Tehän että vielä ole abbedissa… jospa minun tuomiseni synti menee sen edellisen abbedissan tiliin, hän yritti.
Nunna ulvaisi, ilmeisesti se oli hänen mielestään vielä pahempaa.
Mies silitti nunnan poskea, kaikkeen sitä joutui.
– Kyllä jumala näkee tämän teon hyvän tarkoituksen, ei teidän tarvitse olla huolissaan, kaikki on jo varmaan anteeksi annettu…
Nunna rauhoittui kuin jumala itse olisi luvannut hänelle anteeksiannon. Miehessä oli yhä karismaa. Hän osasi olla ideologi, vaikka liike olikin hänen näkökulmastaan toisen ääripään liike.
– Luuletteko tosiaan, nunna kysyi.
– Tottakai, minä tiedän!
– No sitten! nunna sanoi ja lateli heti perään litanian avemariaa.
– Meidän rakastettu ja kunnioitettu abbedissamme halusi viimeiseksi teokseen tavata teidät ja niin me sitten ryhdyimme tähän tekoon, seuratkaa siis minua. Mutta minä varoitan, että hän on hyvin hauras, eikä häntä saa rasittaa. Te voitte olla hänen luonaan aamuun asti, sitten teidät viedään luostarista pois kuten tuotiinkin.
Mies sanoi ymmärtävänsä ja lähti seuramaan vanhaa nunnaa hämärää käytävää pitkin.
Painava ovi avautui ja nunna viittasi miehen sisään. Sitten ovi sulkeutui. Vanha nunna jäi oven ulkopuolelle – kuten kaikki mennyt!

 

NAISTEN TALO

Varoitusvalon syttyessä tajuan, että fiestani voi henkäistä kohta viimeisen kerran. Olen ajanut sen loppuun.
Ajan pois tieltä pienen talon pihaan. Auto sammuu itsestään. On kaunis kesäpäivä. Kaksi naista on talonmaalauspuuhissa. Talon alaosa puoliväliin asti on saanut punamullan.
Nousen autosta. Naiset katsovat minua kummissaan kuin paratiisin uutta käärmettä.
Keräilen vähiä kamojani autosta, pullo tärkeimpänä. Jostakin talon takaa minua kohti syöksyy hurjistunut sakemanni.
– Jali ei! jompikumpi naisista kiljuu, mutta koira ei ole kuulevinaan vaan tulee suoraan päälle. Ihan sama.
Käännän kylkeni koiraa kohti. Se pysähtyy hurjasti haukkuen viereeni. Katson sitä silmiin.
– Missäs sinun keppi on, kysyn muina miehinä.
Koira hämmentyy. Mitä se sanoo.
– Missä sinun keppi on.
Koira alkaa etsiä keppiä katseellaan. Komennan sen sivulle. Se tulee.
– Hyvä poika, sanon. Jali istuu vieressäni ja katselee naisia.
Naiset katsovat minua järkyttyneinä.
– Ja sen piti olla vahtikoira. Mikä vahtikoira tuommoinen on! vanhempi sanoo pettyneenä.
– Jali tänne, nuorempi komentaa.
Jali ei inahdakaan. Kuiskaan sille, että mene. Se lähtee tassuttelemaan naisten luo.
Heitän repun selkään ja otan pullosta tukevamman otteen.
– Anteeksi että minusta oli vaivaa, sanon.
Naisista vanhempi tuijottaa minua, mutta nuorempi tulistuu.
– Siihen sinä et sitä jätä! Vie se romu pois meidän pihasta, kuulitko!
– Ai niinkun miten, vetämälläkö? Te saatte pitää sen, minä en enää autoa tarvitse.
Äkäsäkillä on kädet lanteilla kuin tappelukukolla. Vanhempi nainen vilkaisee häntä lepyttävästi.
– Noo älähän nyt… ei sentään suututa, eihän tässä kuinkaan ole käynyt…
Nuorempi laskee kädet.
– Eikä käykään! Ota se auto mukaasi tai usutan Jalin sinun kimppuusi.
Koira ei näytä ymmärtävän.

En osaa sanoa mitään. Kohautan hartioitani. Tie kutsuu: lähden talsimaan.
Kuulen herjaushuutoja vielä pitkälle. Kääntyessäni kerran katsomaan taakseni näen naisten töniskelevät toisiaan ja jupisevan keskenään.
– Polttakaa se vaikka! karjaisen kaukaa ja jatkan matkaani. Minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa mistään mutta en aio jäädä kenenkään pihaankaan. Minusta on ollut ihmisille ja ihmiskunnalle jo ihan tarpeeksi harmia.
En päätä mitään, en ajattele mitään, en välitä mistään, hiihdän vain hissukseen eteenpäin, ensin toinen jalka, sitten toinen, yks kaks yks kaks. Vain askelten rahina kuuluu hiljaisella metsätiellä.
Mutta sitten kuuluvat toisetkin hiljaiset askeleet. Käännähdän ja näen Jalin takanani. Se seuraa minua rauhallisin tassuin.
Pysähdyn ja odotan että se saavuttaa minut. Kumarrun paijaamaan sen niskaa.
– Hyvä poika. Mutta kuule, sinä et saa seurata minua, sinun pitää mennä kotiin.
Koira hypähtää. Se ei edes aio lähteä mihinkään.
Niinpä istumme ojanpientareelle kaulakkain. Minä kallistan pulloa.
– Se on kuule sitten paha juttu, kun tämä loppuu, tämä on viimeinen, sanon sille. Se ymmärtää.
Kuulen auton syöksyvän takaa. Se vetää meistä ohi tuhatta ja sataa. Katsomme Jalin kanssa sen menoa.
Hetken päästä auto kaahaa takaisin. Autosta nousee tulta ja tappuraa syöksevä naispeto.
– Tiedätkö sinä kuinka pitkästi tästä on päätielle?
Kohautan olkapäitäni. Ei mitään väliä.
– Neljä kilometriä! Autoon siitä!
Huomaan vasta nyt että vanhempi nainen istuu autossa. Hän avaa takaoven.
Epäröin. Äkäsäkki ei epäröi. Hän kiertää auton ja tuuppii minua takaapäin.
– Ja meinasit viedä vielä koirankin mukanasi. Autoon nyt vaan molemmat!
Hänellä on voimaa, huomaan. Kolautan pääni ovenkamanaan mutta niinhän tämmöisissä tilanteissa käy. Olen kokenut sen ennenkin.
Nuorempi nainen kanttaa hiekka ropisten takaisin kotipihaan. Hänellä riittää adrenaliinia vaikka muille jakaa, toinen nainen sen sijaan on sovinnollisempi.
– Rauhoitutaan nyt kaikki… Ei tässä tarvitse tehdä mitään viimeisiä ratkaisuja.
Naisen vaistoa. Äkäsäkkikin katsoo minua jo vähän uteliaana. Varmaan näytän aika tuskaiselta.
– Mistä me tiedetään vaikka se vaan feikkaa… jos se on esimerkiksi ajatellut ryöstää meidät…
Lyyhistyn autoni viereen. Koira käy makuulle viereeni. Naiset istuvat puutarhatuolien virkaa tekevien kantojen päälle ja jäävät katselemaan minua.
– Ei nyt hätäillä… vanhempi nainen toistaa, eikä nuorempikaan enää julmistele. – Jospa sinä kerrot meille kaiken ihan omin sanoin – ja minä käyn sillä aikana hakemassa meille jotakin juomista. Voidaan mekin lopettaa tältä päivältä, eikö voidakin.

Minun tarinani on lyhyt. Olen tullut tieni päähän.
Naisten tapaan nämäkään naiset eivät tyydy näin lyhyeen tarinaan vaan alkavat lypsää.
– Onko tapahtunut jotakin erikoista?
– Oletko tehnyt jotain?
– Onko sinulla jokin syy paeta?
– Pitäisikö meidän tietää jotakin?
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Naiset eivät koskaan voi vain antaa olla. Ei heille milloinkaan riitä mikään selitys. Naiset ovat puhumisen mestareita, he ovat harjaantuneet keskusteluihin vuosisatoja, kaiken sen ajan kun miehet ovat olleet metsällä.
Ehkä jo alkumies lähti kotiluolasta koska ei kestänyt ainaista jäkätystä. Tai ehkä hänenkin oli pakko.
– En minä jaksa kertoa, sanon masentuneena ja istun autoani vasten.
Naisista lempeämpi sanoo tarkasti:
– Kuinka voit kuvitella että me ottaisimme sinut tänne luoksemme edes yhdeksi yöksi, jos sinä et kerro meille mitään!
Siihen ei ole paljon sanomista.
Vanhempi nainen heltyy.
– Jos tehdään niin että saat jäädä yhdeksi yöksi, onhan nyt sentään viikonloppukin, mihin sinä menisitkään. Saat nukkua olohuoneessa, mietitään huomenna mitä tehdään.
Nuorempi ei sano mitään enkä minäkään.
Naiset ovat sitä mieltä, että jos kerran jään yöksi, on kai paras esittäytyä. Heillä kun ei ole tapana majoittaa tuntemattomia.
Sanon että olen Ben. Selviää että vanhempi nainen on Karita ja nuorempi Nina. Heidän mielestään vaikutan jotenkin tutulta ja lopulta Karita muistaa, että olen myynyt heille tietokoneen, joka toimii vieläkin. Elämä on näköjään kohdellut minua aika kovalla kädellä.

3.

Herään kauhuun. Täytyy olla jo melkein aamu. Olen jossakin oudossa paikassa hämärässä vanhassa huoneessa epämukavalla sohvalla. On hiirenhiljaista, jostakin kuuluu vain tasainen tuhina.
Nousen ylös. Tajuan että olen naisten talossa. Jali tulee luokseni, se on pitänyt vahtia ovella. Tunnen tukehtuvani ja vetäisen shortsit jalkaani ja paidan päälleni ja hiivin hiljaa ulos. Varon ovea avatessani että ripsaustakaan ei kuulu ja jätän oven vähän raolleen. Annan naisten nukkua. Jali seuraa minua kuin varjo korvat pystyssä.
Istahdan kannolle. Linnut laulavat. Tunnistan ainakin peipon, ehkä siksi että olen huomannut, että sillä on pesä pihakoivussa.
Harhakuvat eivät tahdo hävitä. Suljen silmäni. Makaan taas mustassa arkussa, joka liikkuu hiljaa eteenpäin. Tunnen kuumuudesta että tuli alkaa nuolla arkun seinämää ja savua tunkeutuu sisäpuolelle. Jalkopää palaa jo, nautin liekeistä, vapahduksesta, ikuisesta kadotuksesta, kaikesta siitä mistä olen haaveillut.
Ovi rapsahtaa ja ravistaudun tähän maailmaan. Pihalle ilmestyy Karita yökauhtanassaan.
– Huomenta! Ilmeisesti et nukkunut hyvin, kun olet jo jalkeilla, hän sanoo iloisesti.
Hän näyttää uudestisyntyneeltä.
Nina marssii pihalle vain pikkuhousut päällään. Hänkin säteilee.
– Huomenta, hän sanoo. Karita tuijottaa häntä toruvan näköisenä.
– Nina, sinulla ei ole mitään päällä, hän huokaisee. Ninakin huomaa vähäpukeisuutensa mutta ei tee elettäkään peittääkseen itseään.
– Höh, tuonko takia minun pitäisi pukeutua, hän kivahtaa ja katsoo minua. – Jos tuo aikoo oppia talon tavoille, sen on paras tottua tähän!
Sanon että nou hätä, olen minä alastomia naisia nähnyt. Nina heittää minua kävyllä!
– Mene hakemaan meille kahvia, minä laitoin sen tippumaan. Minulle mustana, Karrelle maidolla, ei sokeria, pari keksiä, jos löydät, itsellesi mitä haluat!
Kun tulen kahvitarjotinta kantaen, näin kuinka naiset ovat siirtyneet pihakeinuun. Karita nojaa Ninan kainaloon. Hän supattaa Ninalle kannustavasti.
– Yksi juttu, Nina sanoo. – Me ei välitetä sinusta tuon taivaallista, me ollaan lepakoita, jos et satu tietämään. Tajuatko mitä se tarkoittaa?
Tottakai tajuan. He ovat lesboja.
– Tajuatko? Jos tajuat, sano se ääneen! Nina hoputtaa.
– Tajuan, te rakastatte toisianne!
Vastaus näyttää miellyttävän molempia, koska he suukottavat toisiaan. Katson heitä ujosti hymyillen.
Nina haluaa tietää miksi hymyilen. Sanon että tuo näytti oikeastaan aika suloiselta.
Kahvia juodessani yritän muistella mitä oikein olemme eilen puhuneet. Muistan että kuulustelu jatkui pitkin iltaa. Turvaudun Jaliin, joka vinkaisee hyväksyvästi.
He ovat kysyneet, ajaako joku minua takaa. Ei aja. Entä onko minulla esimerkiksi poliisi perässäni. Ei ole. Voimmeko odottaa tänne esimerkiksi mustasukkaista vaimoa tai tyttöystävää. Ette. Pitääkö meidän pelätä jotakin? Ei minua ainakaan.
Ja niin edelleen niin pitkälle kuin muistan.
– No oletko sinä jo miettinyt, Karita kysyy yllättäen.
Olenko miettinyt? Mitä?
– No sitä mitä sinä voisit täällä tehdä, jos saat jäädä tänne! Nina sanoo topakasti.
Ai niin sitä.
Naiset odottavat minulta vastausta. Ehkäpä hyvinkin olen miettinyt asiaa, koska vastaus tulee kuin automaatista, heti kun vähän nappia painaa.
– Minä voin maalata talon yläosat!
Naiset supisevat keskenään.
– Luuletko sinä että me tarvitaan apua johonkin niin yksinkertaiseen kuin talon maalaamiseen? Nina kysyy.
Ai luulenko? Senhän näkee.
– Ettekö muka tarvitse? Kai te tiedätte että maalaus pitää aina aloittaa ylhäältäpäin? Te olette muuten vain ja ihan tarkoituksella aloittaneet alhaalta, niinkö? Teitäkö ei yhtään pelota korkeat paikat, mitä!
Karita melkein parahtaa että kyllä he tietävät. Yhden tutun kaverinsa kanssa oli pitänyt maalata yläosa, mutta heille oli tullut este.
– Mistä me tiedetään että sinä edes osaat maalata, Nina sanoo.
Hah: minä olen maalta.
Ninakin on maalta, Karita ei ole.
Kaikki maalaistalossa kasvaneet osaavat maalata ja tehdä käsillään melkein mitä tahansa, siitä olemme yksimielisiä. Mutta edes kaikki maalaistalossa kasvaneet eivät uskalla nousta tikkaille.
– Minä olen remontoinut elämässäni kaksikin omakotitaloa, maalaaminen nyt on pikkujuttu.
He kysyvät kauanko maalaamiseen menee. Sanon varovasti että noin viikko. Saan kaksi viikkoa, mikä on jo ajan tuhlausta.
He katsovat minua hyväksyvästi. Olkoon niin. Vaikka ei se ihan niin pelkästään ole.
Juttelemme niitä näitä. Puhkun intoa ja sanon että voin aloittaa maalaamisen vaikka heti, mutta he estelevät. Heillä ei kuulemma tehdä töitä sunnuntaisin! Niinpä jatkamme rauhallista kesäpäivän viettoa.
Saan sytyttää grillin. En malta olla sanomatta, että senkin voisi tehdä uudestaan muuraamalla, nyt se on lähinnä tiililäjä, jossa on ritilä. He taputtavat ajatukselle.
Syömme lounaaksi grillattuja lihanpaloja ja makkaraa. Jälkiruokaviinin jälkeen he haluavat vielä vahvistaa, että saan olla heillä toistaiseksi niin kauan kuin maalausurakka kestää eli kaksi viikkoa.
4.

Heti arkena naiset rupesivat ottamaan asioista selvää. Ninan mielestä heidän täytyi saada tietää. Karita harasi vastaan. Hän oli sitä mieltä, että ihmiseen pitää luottaa.
– Ihmiseen ehkä mutta ei sentään mieheen, Nina motkotti.
He istuivat Länsiväylän jonossa kuten joka aamu. Heiltä oli kaupunkiin alle 25 kilometriä mutta viimeistään Tapiolan jälkeen töihin meno oli yhtä istumista.
Heille oli tullut tavaksi käydä tärkeitä asioita läpi autossa aamuisin ja iltaisin. Joskus väittely muuttui tappeluksi kuten nytkin oli käymässä.
Nina kertasi tapahtunutta:
– Meille tuli mies. Me mentiin retkuun. Nyt hän asuu meillä eikä me tiedetä hänestä mitään!
Karita väitti, että tiedetäänpäs. Me on ostettu mieheltä hyvä tietokone edullisesti.
– Ja pyydän saada huomauttaa, että kone toimii edelleenkin mainiosti, se on vieläkin parempi kuin esimerkiksi minun työkoneeni!
Nina myönsi että mies ei ole aivan outo, heillä on hänestä jonkinlainen tuntuma, hehän jopa tiesivät osapuilleen missä mies asui ennen heille tuloaan. Mutta silti.
– Mistä me oikeasti tiedetään vaikka se olisi minkälainen murhamies tai jokin muu roisto. Siitä koneenostostakin on jo yli kaksi vuotta. Se on voinut tehdä tässä välissä vaikka mitä.
Jono nytkähti.
Nina huomasi että Karita alkaisi kohta mököttää ja se raivostutti häntä suunnattomasti.
Edellinen auto tökkäsi paikoilleen niin äkkiä että Nina meinasi ajaa perään. Hän syyti solvauksia käsimerkkejä näytellen. Hemmetin äijä, ei osaa edes pysähtyä jonoon! Homo!
Karita katsoi häntä rauhoittavasti. Eteen pysähtynyt auto oli tietenkin vain tekosyy, kohta Nina alkaisi huutaa hänelle.
Karita huokaisi.
– Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?
Nina oli miettinyt asiaa.
– Minä haluan että me mennään tapaamaan Paulaa!
Karita kauhistui, ei kai nyt sentään. Hän tiesi kyllä että Paula oli luvannut auttaa heitä, mutta hän tiesi myös, että siitä piti maksaa. Heidän pitäisi olla Paulan kanssa ja se ei tuntunut hyvältä ajatukselta.
– Hän on ainoa joka saa siitä miehestä kaiken selville, mitä muuta me voidaan tehdä! Nina perusteli.
Karita puolestaan kysyi, ikävöikö Nina Paulaa niin paljon, että halusi välttämättä tavata tämän.
Riita oli valmis. He sättivät toisiaan koko automatkan, syyttivät, piinasivat, kiusasivat ja yrittivät repiä kappaleiksi.
Onneksi ruuhka laukesi Mechelininkadun alussa ja he pääsivät töihinsä. Kun Karita jäi pois autosta, hän sähähti ovenkolosta, että puhutaan tästä vielä kun tullaan töistä, ei tehdä mitään hätiköityä.

Iltaruuhkassa riitely jatkui siitä mihin se oli aamulla jäänyt. Oli kuin työpäivää ei olisi ollutkaan.
Nina sanoi olevansa melko varma, että mies oli jo häipynyt heidän kaikkien rakkaiden tavaroidensa kanssa. Karita taas huusi, että noin pahanilkisen ihmisen ei pitäisi asua toisten ihmisten kanssa.
Jono tökki.
– Mitä sinulla oikeastaan on sitä Paulaa vastaan, Nina kysyi.
Karita puolestaan halusi tietää, eikö Nina nähnyt, kuinka paljon Paula häntä himoitsi, ehkä tämä suorastaan rakasti Ninaa.
Toinen nauroi pilkallisesti. Aina toinen oli mustasukkainen.
– Mustasukkainen! Karita parahti. Oliko viimekertainenkin muka vain mustasukkaisuutta. Ja siihenkö ei muka ollut aihetta, Paulahan melkein jäi meille. Edes viikonlopun peuhaaminen ei riittänyt!
– Sinä olet lapsellinen!
Karita pillahti itkuun. Jono lähti vetämään.
Nina seisahtui kotitielle linja-autopysäkille ja veti Karitaa itseään vasten.
– Ei kulta riidellä enää eihän. Mitä se mieskin siihen sanoo, kuulitko. Eikä sinun tarvitse olla mustasukkainen. En minä halua Paulaa, ajattelin vain että hän on meidän tutuista ainoa, joka pystyy selvittämään miehen taustat.
Karita painoi päänsä Ninan rintaa vasten.
Kyllä hän sen tiesi. Paula oli sentään poliisi, eikä edes mikä tahansa poliisi, vaan poliisi, joka pääsi kaikkiin tiedostoihin.
– Ehkä minä ylireagoin. Ehkä minä olen vähän mustasukkainen. Ehkä meidän kannattaisi ottaa yhteyttä Paulaan. Ei enää riidellä.
Näin he myös päättivät.
– Sillä miehellä on muuten nimikin, Karita sanoi kun Nina survaisi matkaan.
– Niin on, Ben! Nina sanoi.
Kotipihaan tullessa riita unohtui lopullisesti, kun he näkivät ihmeen: talon toinen pääty oli jo kokonaan maalattu. Mies heilutti heille kättään jostakin korkealta ja jatkoi sitten viimeisiä vetoja punamaalia. Sen jälkeen hän alkoi kavuta alas kuin oranki maalipönttö toisessa kädessään.
– Mitäs tytöt tykkäävät, hän kysyi alhaalla.
Tytöt!
Ninalta tuli jo savu korvista, mutta sitten hän tajusi, että mies ei varmaankaan halunnut aloittaa sukupuolten sotaa, vaan käytti vain huomaamattaan vanhaa ilmausta. Hänkin oli kai niin innoissaan, että ei ajatellut nenäänsä pitemmälle.
Nenäkin oli maalista punainen.
– Hieno! he huokaisivat kuin yhdestä suusta.

Muutamat taidot ja opitut asiat seuraavat läpi elämän – kuten maalaaminen.
Muistan lapsuudestani kuinka punamultaa keitettiin isossa tynnyrissä ja joukkoon lisättiin mustaa jäteöljyä. Tehtiin ”öljymaalia”. Jos suhde oli oikea, maali oli punaista eikä mustaa.
Saimme jäteöljyä naapurin huoltamolta. Siihen aikaan öljyn käsittely oli paljon yksinkertaisempaa kuin nykyään, ei ollut niin väliä, vaikka öljyä välillä vähän lorahti maahankin.
Olen ollut maalaamassa ulkorakennuksia ehkä nelivuotiaana eli ensimmäisestä maalauskerrasta on jo neljäkymmentä vuotta. En muista lapsuudestani paljonkaan, mutta aina silloin tällöin jokin palanen loksahtaa kohdalleen, muistan vieläkin kuinka ensimmäinen koemaalaus jätti seinän sieltä täältä mustaksi.
– Siihen pitää panna lisää punamultaa, isä sanoi ja moni oli sitä mieltä, että koko maali on pilalla, öljyä oli liikaa.
Hetken keittämisen ja punamullan lisäämisen jälkeen maali näytti ihan siltä miltä pitikin. Olen nähnyt aitan jälkeenkin päin, seinä on vuosikymmenten kuluttuakin melkein kuin uusi. Vain yhdeltä sivulta aurinko on päässyt haalistamaan sitä.
En uskaltanut tunnustaa naisille että minäkin arastelen korkeita paikkoja. Onneksi raja kulkee suurinpiirtein kaksikerroksisen talon räystään kohdalla eli ainoastaan naisten talon päädyt pelottivat etukäteen.
Naisilla oli runsaasti puutavaraa tontillaan huolellisesti pinottuna, joten tein kunnon tellimet. Moni keikkuu huterilla portailla kun ei tiedä miten yksinkertaista telineiden teko on.
Oikean työn tekeminen vetää kuitiksi, mutta onneksi saan hetken hengähtää sekoittaessani maalia ohuemmaksi. Aloitan tietenkin ylhäältä. En ulotu seisoviltani päätykolmion yläosaan mutta käytän omatekoista jatkovartta kun kukaan ei ole näkemässä. Maalia valuu vartta pitkin käsilleni mutta hällä väliä, jatkon ansiosta minun ei tarvitse nousta yhtä ylös.
Olen saanut päätyseinän kokonaan maalatuksi kun naiset palaavat töistään.

Seuraavana aamuna kättäni särkee mutta mieli on reipas. Vanha taika tuntuu toimivan. Olen raatanut lapsena ja nuorena niin paljon raskaissa maalaistalon töissä, että lihakseni ja soluni suorastaan huutavat työtä. Olen raatajien jälkeläinen monennessa polvessa, aina välillä olen vain unohtanut sen. Näytön ääressä nököttäessä surkastun muutamassa viikossa mutta palaudun äkkiä rehkiessä.
Jos minua katsoo, ei uskoisi, että minussa asuu kova työmies. Näytän plösöltä, tyypilliseltä kaupunkilaismieheltä, joka ei ole koskaan tehnyt mitään kunnollista.
Ja sehän minä tietysti myös olen. Täytyy tunnustaa, että tellimillä könyäminen on kova rasitus, onneksi sentään tiedän että ne kestävät.
Toisena päivänä kapuaminen alkaa kuitenkin sujua yhä kepeämmin ja käsikin tottelee paljon paremmin: sudin maalia seinään kuin vanha tekijä.
Ja vanhahan minä olenkin, ei siitä mihinkään pääse. Mutta sen enempää en elämääni pohdi. Olen päättänyt että maalaan päivän kerrallaan, enkä ajattele kurjuuttani niin kauan kuin seinää riittää.
– Herttileijaa, Karita huokaisee kun näkee toisenkin päädyn maalattuna.
Talon sivut ovat iisibiitti. En viitsi edes pystyttää telineitä sivuseinille vaan maalaan tikkailta. Räystäskorkeushan ei minua vielä huimaa.
Innostun niin, että neljän päivän päästä koko talo on punainen. Perjantaina kun naiset tulevat, myös kaikki nurkkapielet ja räystäät ovat valkoiset eli urakka on ohi.
Vasta silloin huomaan yhden kauhean asian, jota en ole ajatellut ollenkaan. Tie kutsuu?
Olen maalannut itseni pussiin!

Perjantai-iltana naiset kiertelevät taloa innoissaan. He menevät jopa kauemmaksi mäelle ihailemaan näkemäänsä. Minunkin on mentävä portille asti.
– Eikö meidän talo näytäkin hyvälle, Karita sanoo.
– Se näyttää paljon isommalta, nyt kun se on maalattu, Nina säestää.
Sitten he kinastelevat hetken, kenen idea talon maalaus oikein oli, eivätkä pääse yksimielisyyteen. Katselen kätteni töitä ylpeänä.
Talo on alunperin vuosisadan alusta mutta siihen on laitettu lautavuori joskus 1950-luvulla. Nykymittapuun mukaan talo on oikeastaan aika pieni, vain iso sali, keittiö, yksi makuuhuone ja vessa- ja eteistilat alhaalla.
Yllätän itseni suunnittelemasta jo seuraavaa projektia, vaikka talo ei edes ole minun.
Olen aina pitänyt käsillä tekemisestä. Siihen nähden on kummallista, että olen viettänyt suurimman osan elämääni kirjoituspöydän takana.
Punamulta valkoisin nurkin sopii tähän taloon erinomaisesti, se näyttää ihan talolta, eikä miltään mummonmökiltä.
Olen aina inhonnut mummonmökkejä.
Katselen ympärilleni. Olen melkein paratiisissa, ketään ei näy, jos naisia ei lasketa, yhtään taloa ei ole edes lähellä. Naiset ovat osanneet valita pesänsä melkein erämaasta, vaikka täältä ei ole kuin kivenheitto Helsinkiin. Tai puolen tunnin ajo, jos nykytermein lasketaan.
Naisilla tuntuu olevan perisuomalaisia tapoja – kuten perjantaipullo ja saunominen. Nina tunnustaa olevansa saunahullu, Karita kuulemma saunoo harvemmin. Paha vain että pihan perällä lymyävä puulämmitteinen sauna vetää kuulemma viimeisiään, eikä sitä ole kovin mukava käyttää talvella.
Karita on selvästi kaupungista, hän käyttää saunaa! Ninassa on havaittavissa maalaisnaisen käytännöllisyyttä, hän tarttuu toimeen eikä valita.
– Jospa maalarimestari lämmittäisi meille vielä saunan ennen lähtöään, Nina ehdottaa. En tiedä, onko hän tosissaan vai kiusoitteleeko vain minua. Lähden talsimaan saunalle ja naiset kirmaavat perässäni viinipullot kilisten.
En ole koskaan käynyt saunalla asti, olen maalannut niin innokkaasti että en ole edes tutustunut ympäristööni – tai heidän ympäristöönsä.
Sauna on synkkä kuin yö mutta mustuuden lisäksi siinä ei ole muita hyviä ominaisuuksia. Se on joskus historian saatossa muutettu savusaunasta jatkuvalämmitteiseksi eli oletettavasti löylytkin ovat mitä ovat. Kiuas on sentään puukiuas.
– Jaahas, no tämä kyllä odottaa purkutuomiota! totean heti ovella.
Saunankin edessä on kantoja, joille naiset istahtavat pullojaan avaamaan. Minäkin saan lasin käteeni.
– Maalarimestarille! Karita ehdottaa ja me kilistämme.
– Sitten vain lähtösauna lämpiämään, Nina sanoo tylysti.
Jupisen että minunhan piti saada olla kaksi viikkoa, mutta Nina muistuttaa aivan oikein, että maalaukset on maalattu, puhe oli että saan olla niin kauan kuin maalaus kestää.
Yritän ottaa hetkestä kiinni ja tyhjennän viininlitkun yhdellä kuotaisulla. Kummallista, että kumpikaan ei edes nalkuta, vaan Karita kaataa lisää.
Kuulen ylistystä ”on se kaunis” ja ”ei uskoisi että se tosiaan on noin hyvännäköinen”. Tiedän että he ihailevat taloa vielä silloinkin, kun lähden etsimään puita saunan nurkalta.
Puoliksi pilkottuja puita on hujan hajan tannerta kuin talvisodan pommin jäljiltä. Tuntuu kuin täällä tarvittaisiin miestä muuhunkin kuin maalauksen.
Pilkon muutaman pölkyn, kerään sylyksen tuohineen ja kannan puut kiukaan eteen.
Kiuas on mökkimallia, siinä on ympärillä vesitila eli vesi lämpenee samalla tulella. Vettä näyttää olevan tarpeeksi eli voin tehdä kiukaan alle tulet. Vanhat ajat palaavat kuin eilispäivä, kilpailen itseni kanssa, monelleko tikulla puut syttyvät. Ensimmäisellä. Noo, kesällä on helppo saada syttymään melkein mitä tahansa.
– Onko siellä vettä, Nina huutelee. Vastaan että onon!
Lisään puita, pienennän vetoa ja lähden ulos vetäen savua sieraimiini. Tulee mieleen lapsuus ja elämäni maalla. Huokaan! Niihin aikoihin minulla ei ole enää paluuta.
Päättelen aivan oikein, että vettä pitää hakea talon nurkalla olevasta ulkohanasta ja lähden tyhjiä sankoja roikottaen.
Matkaa on vain reilu sata metriä, mutta ennen kuin olen saanut kiukaan vesisäiliön ja saunassa olevat saavit täytetyiksi, voinkin jo lisätä kiukaaseen toisen pesällisen puita.
Naiset ovat hilpeällä tuulella työviikon jälkeen ja arvostelevat suoritustani kuin olisivat vedonlyöntikilpailussa.
Kolme viinipulloa myöhemmin sauna on valmis.
Naiset saavat kylpeä ensin, sitten minä käyn pikaisesti peseytymässä. Mieltäni kalvaa se jäähyväissaunajuttu.
– Tuota noin… kaikesta huomaa, että tarvitsisitte täällä miehen pysyvämminkin… ja minä tiedän mistä te semmoisen saisitte.
– Älä yritä, Nina varoittaa mutta Karita tuntuu vähän kiinnostuvan.
– Miksi?
– Tekemään kaikenlaista! Vaikka uuden saunan!
He selittävät, että voivathan he palkata ammattimiehenkin jos siltä tuntuu, he ovat tyytyväisiä näin, tässä on semmoista romantiikantuntua.
– Talvella varmaan onkin… jupisen.
He ovat kuin eivät kuulisi. Näen että Karita katsoo Ninaa melkein kuin kissanpentu.
– Mitä sinä sitten tekisit? Nina kysyy.
– Mitä tahansa! Ihan mitä tahansa! lupaan heti. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni, nyt on pakko panna kaikki yhden kortin varaan.
– Kuten mitä? Karita kysyy.
– No onhan täällä vaikka kuinka paljon tehtävää. Minä voin purkaa tämän saunan ja tehdä uuden vaikka talon yh-teyteen, olisihan se kätevämpää talvella.
Kaikesta näkee että olisihan se.
– Mutta kaiken pitää tapahtua meidän ehdoilla, muuten joudut lähtemään ilman varoitusaikaa, Nina sanoo.

ENKELTEN TALO

ENKELTEN TALO
Vanha mies istui laiturin päässä kahden pojanpoikansa kanssa ja katseli ongenkohoa. Kala ei vielä ollut syönnillään, mutta he olivat valmiina. Aurinko paistoi täydeltä terältä.
– Pappa, sinä kerroit eilen Veljeskunnasta. Mikä se oikein oli ja miten sen kävi? pojista nuorempi, seitsemänvuotias Aapo kysyi.
Vanha mies mietti. Ehkä vanhojen asioiden pitäisi vain antaa olla. Oliko edes varmaa, että hän muistaisi menneitä?
– No se nyt vain oli semmoinen… nimi.
– Kerro, pojista vanhempi, yhdeksänvuotias Kaapo kehotti malttamattomana.
– Tämä tarina voi olla vähän pitkästyttävä, vanha mies yritti mutta pojat eivät antaneet periksi.
– Isi sanoi kerran, että jos aloittaa jotakin, pitää jatkaa. Mikä se Veljeskunta oli ja mitä se teki ja miten sen kävi?
Vanha mies nyökkäsi…
– Ehkä minä sitten kerron!

Veljeskunta

Joukko miehiä seisoi tyhjän uima-altaan reunalla.
– Tervetuloa Villa Angeliin, yksi miehistä sanoi. Muut katsoivat häntä hölmistyneinä ja pudistelivat päätään.
– Mitä me täällä tehdään? toinen kysyi. – Miksi sinä meidät tänne kutsuit? On me ennenkin uima-altaita ja taloja nähty.
Epäilevä tuomas oli Ari, liikemies. Hänen vieressään seisoivat Panu, pankin puhemies ja Venni, kaikkien epäonnisten apu. Ja sitten olin vielä minä, yksi Vennin asiakkaista, entinen yrittäjä, entinen toimittaja, entinen kaikkea. Ja tietenkin kutsuja, taulukauppias Timi.
Koko veljeskunta oli koolla. Sen varsinaiset jäsenet olivat Timi, Panu ja minä, ulkojäsenet Venni ja Ari.
Panulla oli aina vähän vaikeuksia, kun olimme kaikki koolla, nytkin hän seisoi nyreissään vähän sivummalla. Ari oli kerran onnistunut huijaamaan häntä korttipelissä pahemman kerran, eikä semmoista voinut unohtaa.
Veljeskunta kokoontui satunnaisesti keskustelemaan ja viettämään aikaa hyvän ruuan ja ennen kaikkea hyvän juoman parissa. Yhteisestä kortinpeluusta oli luovuttu jokin aika sitten, vaikka se olikin kaikkien rakas harrastus. Mutta kaveruus oli korttiakin tärkeämpää.
Veljeskunnalla ei ollut sääntöjä eikä virallista nimeä, se oli vain Veljeskunta. Nimen oli keksinyt Panu, joka tavallisesti ei juurikaan puuttunut yleisiin asioihin.
– Ai että olisi veljeskunnan kokous, hän oli sanonut, kun olin soittanut ja sanonut että Timi haluaisi tavata. Jos minulta olisi kysytty, en olisi uskonut, että koko ryhmä saadaan Churrianaan millään ilveellä, mutta tällä kertaa kutsu oli ollut mieluinen. Timi oli luvannut maksaa kaikkien matkat!
Nyt Timi katsoi muita närkästyneenä.
– Ajattelin, että te osaisitte antaa vihjeitä, mitä tällä talolla voisi tehdä.
Panu katsoi häntä.
– Onko se siis sinun? Ja nyt sinä sen vasta saat sanotuksi?
– Tietenkin tämä on minun, en kai minä muuten teitä olisi tänne rahdannut! Timi kivahti.
Hän alkoi kiihtyä, nämä pässit eivät ymmärtäneet.
– Millä helvetillä sinä tämän olet hankkinut, Ari kysyi.
Timi kohautti olkapäitään.
– Vaihdoin tämän tauluihin!
– Ai niihin scherfbekkeihin ja westerholmeihin!
Enempää ei tarvittu, homma muuttui mylläkäksi, kaikki halusivat sanoa sanottavansa. Joku loihti lopulta taskustaan pullon brandyä ja miehet vetäytyivät ränsistyneille puutarhatuoleille nauttimaan ehtoollista.
Hetken päästä kaikki oli taas hyvin.
Ei mennyt kauankaan, kun päästiin vauhtiin. Tämä joukko jos mikä keksi talolle käyttöä alle aikayksikön.
– Tänne voisi perustaa yksityisen pankin, Panu ehdotti. Hän oli ikänsä haaveillut omasta pankista ja oli päässyt aika lähelle unelmaansa: hän oli välittänyt yrityksille rahaa tiskin alta silloin kun lainananto oli kielletty.
– Minä ajattelin lähinnä jotain taidegalleriaa tai jotain sellaista, Timi sanoi. Hänellä olisi ollut melkein tämänkokoisen gallerian verran tauluja jo valmiina, tosin niiden alkuperä ei ihan aina kestänyt tarkastelua. Häneltä löytyivät kaikki suomalaiset suuruudet ja aika paljon ulkomaalaisiakin.
Venni epäröi, tämmöinen suunnittelu ei oikein ollut hänen alaansa, hän oli enemmän jalat maassa ja pää pilvissä tyyppiä.
– Tähän voisi perustaa yrityskeskuksen, kun täällä rannikollahan on suomalaisia aina vain enemmän, nyt jo vissiin yli 25 000.
Toinenkin pullo löytyi. Ideointi nousi uusiin sfääreihin.
Minusta näytti, että taloon voisi perustaa suomalaisen mediatalon, joka julkaisisi lehteä, toimittaisi omaa radiokanavaa ja tekisi tv-ohjelmia lähitarpeiksi ja Suomeen.
Entä Ari? Tapojensa vastaisesti hän oli ollut melkein hiljaa.
– Mitäs Ari tekisi, Timi kysyikin.
– Minä perustaisin tähän oman valtion. Olen aina halunnut perustaa oman valtion! Ja kunhan päästäisiin alkuun, maita voitaisiin varmaan ostaa lisää tai ehkä jopa pakkolunastaa.
Rahoitus ei tulisi olemaan ongelma. Ari oli vetänyt monia suuria hankkeita, jotka tosin olivat useimmiten päättyneet siihen, että hän oli tyhjentänyt kassan, mutta semmoisesta ei tässä seurassa tarvinnut puhua.
Timi ja Panu olivat juuri päässeet yliopistosta, kuten he sanoivat. Timi oli istunut reilun vuoden taideväärennöksistä, Panu laittomasta rahoitustoiminnasta ja jostakin muusta. Tämä oli heidän paremman elämänsä alku.

Kun ilta edistyi, talo rupesi kiinnostamaan enemmän. Villa Angel oli suuri, melkein valtava rakennus, eikä ollenkaan huonossa kunnossa ainakaan ulkoisesti. Suuresta puutarhasta ei voinut sanoa samaa. Uima-allas, jonka reunalle miehet olivat leiriytyneet, oli sekin iso, mutta selvästi tiensä päässä halkeamista päätellen. Pitkän puutarhan perällä näytti kasvavan onkivapoja, jotka kurottivat aidan yli. Takapiha oli täynnä pinjoja, joita ei monen talon pihassa ollutkaan.
– Niin kuin näkyy, koko tontti on aidattu, Timi esitteli.
– Onko tuo peltokin sinun? Panu entisenä maanviljelijänä kysyi.
Oli se, tosin nyt vuokralla kylän viljelijällä, joka näytti kasvattavan pellolla kaikenlaista, jopa tomaatteja.
– Outoja nuo bambut, sanoin. – En ole koskaan nähnyt noin korkeita bambuja täälläpäinkään.
Totta se olikin, Villa Angelin bambut olivat rauhoitettuja, tosin kukaan ei tiennyt mitä se tarkoitti.
– Ei sillä ole mitään merkitystä täällä Espanjassa, täällä saa tehdä mitä haluaa, Ari tiesi. Mahtoikohan olla niin? Ja mitkä säännöt Aria olivat koskaan pidätelleet missään maassa.
Timi uteli, eikö teitä kiinnosta nähdä millaista sisäpuolella on. Ari vastasi, että ovathan he nyt taloja nähneet sisältäkin ja kaikki paikat on kuitenkin remontoitava niin että mitä niitä katsomaan.
Muut olivat kuitenkin valmiita menemään sisälle ja lopulta Arikin saatiin mukaan.
Talo näytti sisältä vielä isommalta kuin ulkoa. Seinustat olivat täynnä kauniita puuleikkauksin koristeltuja hyllyjä ja lipastoja ja upeat kuvioidut laatat antoivat sisustukselle virettä. Tuntui siltä kuin olisi tultu johonkin maurilaiseen pyhättöön, ehkä siitä tuli talon nimikin.
Timi esitteli vaihdokkiaan isännän elkein.
– Tämä vaatii vaan vähän pintaremonttia, ei mitään sen kummempaa. Maalia seiniin ja paikka on valmis mihin vain.
Hän lähti menemään yläkertaan.
– Minäkään en ole vielä käynyt yläkerrassa mutta nythän me voidaan porukalla katsastaa sekin.
Hän oli juuri ottamaisillaan askelen, kun tartuin häneen takaapäin.
– Älä helvetissä! Lattiahan on aivan laho, putoat vielä.
– No enkä putoa, Timi jänkäsi ja yritti astua eteenpäin. Sitten hänkin katsoi jalkoihinsa ja kauhistui.
– Tässähän on ihan selvä reikä! Tämä koko paikkahan on hengenvaarallinen.
Järkytys kuvastui hänen kasvoiltaan.
– Tällä pintaremontilla on nimikin: peruskorjaus, Panu sanoi vakaaseen tyyliinsä.
Pullo kiersi ringissä. Ei tässä varmaan näin pitänyt käydä.

Kun pullot olivat tyhjentyneet, Timi ehdotti, että lähdetään hullujenhuoneelle, jonka hän ja Panu tunsivat entuudestaan. Hullujenhuone oli heidän antamansa nimitys jonkinlaiselle pubin ja ravintolan yhdistelmälle, joka sijaitsi aivan Churrianan kylän keskustassa.
Tuota pikaa remuava joukko purjehti sisään baarin ovesta ja sekottui alkuperäisjuojien joukkoon.
Kohta myös Arille, Vennille ja minulle selvisi, mistä nimi oli tullut. Meno oli tosiaan kuin hullujenhuoneella. Kenenkään puheesta ei saanut selvää ja tuon tuosta joku lyödä mojautti toista nyrkillä mutta edes se ei saanut aikaan minkäänlaista katkoa yleiseen menoon.
Melkein kaikki baaritiskillä tungeksivat asiakkaat olivat keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, mutta oli joukossa pari parhaat vuotensa nähnyttä baariruusuakin.
Yksi heistä lähestyi suomalaisia selvästi ilahtuneena.
– Timii!
Hän kapsahti miehen kaulaan ja hukutti tämän suudelmiin. Timi puolestaan yritti torjua lähentelyä parhaansa mukaan. Muilla oli hauskaa. Timi se vain oli Timi, naisia joka baarissa!
Timi ja Panu olivat korkanneet Hullujenhuoneen pari viikkoa sitten, jolloin he olivat tulleet rannikolle, muille tuttavuus oli uusi. Alunperin etujoukko oli tullut katsomaan ihan toista taloa, mutta sen venäläiset olivat ostaneet kolminkertaiseen hintaan käteisellä. Kun miehemme saapuivat retkillään pahasti eksyksissä Villa Angelin portille, Timistä tuntui aivan kuin talo olisi kutsunut häntä. Aidanraosta näkyi pieni osa paratiisia, mutta se riitti. Timi määräsi luottovälittäjänsä selvittämään pikaisesti kuka talon omisti. Ja kun selvisi että sen omisti yksityinen suomalainen yritys, homma oli sillä selvä. Timi soitti jo Espanjasta omistajalle ja sopi tapaamisen seuraavaksi viikoksi. Loppu oli historiaa eli vaihtokaupat syntyivät nopeasti. Yhtiö pääsi eroon omituisesta talosta Espanjassa ja Timi melkoisesta määrästä vaikeasti kaupattavia tauluja, kun kaikki nykyään vinkuivat aitoustodistuksia tai jonkinlaisia muita papereita.
– Täällä ei sitten kannata tilata mitään, mihin pitää sekoittaa lantrinkia, tilatkaa olutta tai viiniä tai viinaa raakana, mutta katsokaa että ette jätä lasianne hetkeksikään yksin. Ja olut kannattaa juoda pullosta yhdellä kertaa! Panu valisti.
Ohje oli kaikille mieluinen ja kädet nousivat tuon tuosta uuden tilauksen merkiksi.
Timi oli edelleenkin jotenkin lyöty, eikä edes reipas juominen saanut häntä piristymään. Hän oli varmaan oikeasti kuvitellut, että hänen hienoon taloonsa riitti pelkkä pintaremontti.
– Tehdään sitten peruskorjaus, mutta mitä sen jälkeen? Mitä talolla tehdään, onko teillä ehdotuksia?
Tottakai oli. Yleisestä sekamelskasta erottuivat vanhat tutut ”pääkonttori”, ”mediatalo”, ”valtakunnansali”, ”taidegalleria”. Nimet toistuivat hyvin perusteltuina pilkkuun asti, mutta sen valmiimpaa ei tullut. Jokainen piti oman ehdotuksensa puolia melkein tappeluun asti ja kun ilta lopulta päättyi luonnollisella tavalla baarin sulkemiseen yhtään sen viisaampia ei oltu.
Timi kaiveli pitkään taskujaan ja löysi lopulta pienen fiestan avaimet. Auto täytettiin vanhalla periaatteella kaksi eteen, kolme taakse ja sitten painettiin kohti Fuengirolaa. Yhtään lähempää ei ollut löytynyt sopivanhintaista hotellia. Churrianassa oli kyllä kohtuuhintainen hostelli, mutta se oli täynnä.
Kaveria ei jätetä -periaatteella myöskään vuokra-autoa ei haluttu jättää, vaan se piti ajaa hotellille, eihän tässä päissään oltu, ei ainakaan enempää kuin alkoholista voi tulla.
Kukaan ei ollut kertonut veljeskunnalle, että Espanjassa rattijuoppoihin suhtauduttiin vielä ankarammin kuin Suomessa mutta Myramariin selvittiin. Ja autostakin päästiin pois, vaikka hiukkasen horjuen.
Onneksi hotellin baari oli vielä auki!

Viikko meni kuin siivillä ja kun oli paluun aika, huomattiin, että talolle ei vieläkään ollut keksitty käyttöä. Mutta ihan hirveä hoppu sillä ei ollutkaan, sillä tällä reissulla oli selvinnyt, että semmoisenaan talo ei kelvannut mihinkään. Olipahan taas saatu pörrätä koko rahan edestä ja parasta tietenkin oli, että taulukauppias oli maksanut matkat. Se ei ollut tavatonta, mutta näin ison remmin raahaaminen baarista baariin oli hänellekin uutta.
Vennille soiteltiin yhä kiihtyvällä tahdilla ja Arin piti mennä Malagan asunnolleen hoitelemaan kiireisempiä bisneksiä. Panu oli omasta mielestään ollut rannikolla nyt jo ihan tarpeeksi kauan, hänen piti päästä ainakin käväisemään kotona.
Timi jäi ja minun oli vähän pakko. Ilman lakeijaansa Timi ei uskaltanut tänne jäädä, vaikka väittikin pärjäävänsä paremmin käsimerkeillä kuin minun kanssani englannilla.
– Palataan asiaan, kun talo on kunnossa, Venni sanoi lähtiessään. Panu meni hänen mukanaan samalla lennolla, Ari oli jo kadonnut omille asioilleen.
Me teimme kuten aina: menimme baariin!

Tyhmä ylioppilas

 

 

 

 

Aika nopeasti selvisi, että omin avuin Villa Angelia ei saataisi korjatuksi. Panu oli tehnyt muuraustöitä, mutta muilla ei ollut minkäänlaista kokemusta minkään korjaamisesta.
Onneksi veljeskunnalla oli paljon tuttuja myös rannikolla. Yksi tiesi yhden, toinen toisen, kolmannella oli jo ehdotus. Yhä useammassa baarissa tuli ilmi yksi nimi: Ture. Hän oli pyörittänyt veljensä kanssa rakennusliikettä jo vuosikausia ja häntä kehuttiin aivan yleisesti. Halpa hän ei ollut mutta paras. Timi oli sitä mieltä, että halvempikin riittäisi, mutta Ture taisi olla ainoa suomea osaava remontoija. Ja sen verran oli jo jankattu kieliä, että oli selvinnyt, että rannikolla ei puhuttu kovinkaan hyvin englantia eikä mitään muutakaan ymmärrettävää kieltä. Jopa ruotsia oli kokeiltu ja vähän oli testattu myös saksaa, mutta espanjaa olisi pitänyt osata. Yritin olla tulkkina parhaani mukaan mutta käsiä levittelemällä pääsi tosiaan melkein yhtä pitkälle kuin englannillakin.
Olin ainoa, joka osasi englantia, ruotsia ja vähän saksaa, muut olivat umpisuomalaisia. Ja kyllä minä siitä kuulinkin.
– Sinähän oletkin ylioppilas. Tyhmä ylioppilas kuten kaikki muutkin. Kuulitko, tyhmä ylioppilas, se sinä olet, Timi hoki humalassa taas kerran.
Hän se vain jaksoi uskoa, että tuo kaikki loukkasi minua, vaikka minulle oli ihan sama olinko ylioppilas vai en. Jos olin tyhmä, olin tyhmä, ei siihen kouluja tarvittu. Taas kerran vaikenin, olkoon niin.
Tällä kertaa tyhmä ylioppilas ei pystynyt pelastamaan tilannetta, kuten niin monesti yhteisillä retkillä vaikkapa Thaimaassa, joka oli oikeasti Timin lempipaikka. Olihan me rymytty jos missä mutta aina oli selvitty.
Turelle sopi tapaaminen jo samana päivänä. Timi halusi minut mukaan ensimmäiseen palaveriin, hän oli jotenkin tottunut siipimieheensä – tai siivelläeläjäänsä, jos suoraan sanottiin. Olin mukana, minulle kävi melkein mikä vain, mutta Timi maksoi.
Ture paljastui mieheksi, joka näyttikin espanjalais-suomalaiselta. Rannikolla vietetty lapsuus ja elämä olivat jättäneet jälkensä. Hän oli vähän pyöreähkö mutta ei lihava, vaaleampi kuin rannikon espanjalaiset, maurien jälkeläiset. Tukka oli siistiksi liipattu, partaa ei ollut, hymy karehteli huulilla, asuna mustat housut, sininen paita ja tummansininen villacollege, jossa oli jokin kuvio rinnassa, olisiko ollut purjehdusseuran merkki.
Ture vaikutti mukavalta ja aikaansaavalta. Kun Timi kertoi ostaneensa Villa Angelin, Ture hymähti, paikka oli hänelle tuttu ja hänkin oli tehnyt siitä aikoinaan tarjouksen, mutta silloin vanharouva ei ollut suostunut myymään sitä mistään hinnasta. Moni muukin oli päätynyt samaan ratkaisuun.
– Täällä on yleisesti ihmetelty, mitä hän sillä talolla aikoi tehdä, kun ei sitä kunnostettu mutta ei sitä myytykään eikä sille oikein löytynyt käyttöä. Hieno talohan se on – ja ennen kaikkea iso. Moni on sitä mieltä että siinä on mahdollisuuksia jos missä!
Ruokaa tilatessa annettiin Turen puhua, häneltä se sujui kauniilla espanjalla. Me emme ymmärtäneet ruokalistasta sitä eikä tätä, mutta juomat tuntuivat tutuilta.
– Otetaanko viiniä vai olutta? Ture kysyi ja oli meidän kanssamme samaa mieltä, että näin päivällä olut sopi oikein hyvin.
– Espanjalaisethan tilaavat useimmiten viiniä, he eivät halua antaa periksi oluelle kuin joskus korkeintaan salaa, se on heidän mielestään saksalaisten keino hävittää tästä maasta kaikki kulttuuriin viittaavakaan.
Olutta tuli ja sitä tilattiin lisää, kuten meillä suomalaisilla oli tapana. Ruoka oli hyvää, alkupalat pieniä kaloja, boceronaksia, pääruoka kauniin punertavaa lihaa, jälkiruuaksi jotakin aivan ihanaa kinuskiunelmaa, paremmin ei olisi voinut olla.
– Onneksi olkoon, se on hieno talo, Ture sanoi.
Timi kiemurteli, onhan se, mutta alkaa näyttää siltä, että se vaatii vähän muutakin kuin maalia pintaansa.
Ture naurahti. Varmaankin, mutta onhan se mukava kunnostaa tuommoinen kulttuurikohde.
Ture tiesi talosta enemmän kuin kukaan tähän asti. Siellä oli asunut saksalainen kirjailija, ja kun hän joutui luopumaan siitä, se oli päätynyt suomalaiselle yhtiölle. Talossa oli asunut useita suomalaisia kirjailijoita ja moni kuvataiteilija oli viettänyt siellä aikaa. Olihan talolla taiteellinen taustakin, se oli esiintynyt tunnetun suomalaisen taiteilijan työssä.
– Miten sinä sait sen ostaa, Ture kysyi Timilta.
– Vaihdoin sen taiteeseen!
– Minkälaiseen taiteeseen?
– Schjerbeckeihin, Westerholmeihin ja muutamiin ulkomaisiin tauluihin. Ne olivat melkein mittaamattoman arvokkaita, mutta vaikeasti kaupattavia, tärkeintä minulle oli että ne pääsivät hyvään kotiin.
Keskustelu alkoi saada sävyjä, jotka minua kauhistuttivat ja aina hurjemmaksi meni mitä pitemmälle ilta kääntyi ja olut vaihtui vahvempiin juomiin.
Timi kertoi Turelle olevansa Suomen tunnetuimpia, ehkä jopa tunnetuin taideasiantuntija ja taidekauppias, jolle itselleenkin oli kertynyt huomattava taideomaisuus. Hänen asiantuntemustaan arvostettiin ja häneltä pyydettiin lausuntoja teosten aitoudesta.
Minua huimasi. Tarina oli minulle liiankin tuttu. Tiesin, että se tulisi ajamaan kiville. Jossakin vaiheessa Ture saisi tietää totuuden – ja se ei varmaankaan lisännyt luottamusta mieheen, joka yritti houkutella Turea korjaamaan talonsa.
Timi oli aivan innoissaan. Tällainen hän varmaan olisi halunnut olla, tällaista elämää hän olisi halunnut elää.
– Millaista toimintaa sinä olet suunnitellut tälle talolle sitten kun se on valmis, Ture kysyi.
– Siihen tulee rannikon suurin ja paras taidegalleria, mutta muitakin suunnitelmia on. Täältähän puuttuu oma radio ja mediatalo, voi olla että alamme tehdä ohjelmia paitsi tänne rannikolle, myös Suomeen. Tästä voisi tulla semmoinen suomalainen kulttuurikeskus, keidas ja paratiisi kaikille suomensukuisille. Ja varmaan samaan yhteyteen tulee myös ravintola, ei mikään pubi vaan oikea ravintola!
Turea tuntui kiinnostavan kaikkein eniten Timin menneisyys, miten hänestä oli tullut taideasiantuntija, miten hän oli saanut hankituksi taideaarteensa, kuinka paljon tauluja hän aikoi tuoda mukanaan rannikolle ja oliko hänellä tarkoitus myös itse muuttaa tänne.
Timi loi todellisuutta puhuessaan. Hän oli opiskellut taidehistoriaa Suomessa ja ulkomailla ja kartuttanut taideomaisuuttaan taulu taululta. Nyt hän oli siinä vaiheessa, että taulut eivät enää mahtuneet hänen Helsinginkotiinsa ja myös liike oli täynnä tavaraa.
Ture tarttui liikkeeseen, oliko Timillä semmoinenkin.
Olipa hyvinkin, hänellä oli Helsingissä pieni mutta sitäkin suositumpi taideliike, jota luotettava tyttö hoiti silloin kun hän oli matkoilla. Hän oli juuri avaamassa ihan uudenlaista palvelua jopa maailmanmitassa: liikkeeseen pääsi tutustumaan vain ajanvarauksella. Se lisäsi luottamusta, vain oikeat ja todelliset asiakkaat pääsivät sisään ja oli tavallaan etuoikeus ja kunnia tulla kutsutuksi tutustumaan hienoon valikoimaan.
Ture tunsi pakottavaa tarvetta lähteä käväisemään helpotuksen huoneessa. Myös Timi teki lähtöä samalle asialle, mutta tarrasin hänen käteensä.
– Jos sinä et kerro Turelle totuutta, minä kerron! Sinä et voi jatkaa noin. Ajattele, mitä tapahtuu, kun Ture pääsee perille totuudesta esimerkiksi siinä vaiheessa, kun olette tekemässä sopimusta remontista. Arvaa, allekirjoittaako hän mitään papereita. Et kai sinä oikeasti kuvittele, että kukaan ei kerro hänelle, millainen taidekauppias sinä oikein olet, kyllä sinun maineesi on kiirinyt jo tännekin. Ja olettaa sopii, että Turella on kavereita ja tuttavia myös Suomessa.
Timi repäisi itsensä irti ja lähti tuhisten vessaan.
Miehet palasivat vessasta kaulakkain ja iloisesti rupatellen. Timin käsi nousi, lisää viinaa tänne!
Kun lasit oli täytetty, Timi katsoi minua ja suuntasi sitten sanansa Turelle.
– Unohda kaikki mitä äsken sanoin. Kuten tulet myöhemmin huomaamaan, minulla on taipumus liioitella asioita. Minä jotenkin innostun ja sitten minulta tulee kaikenlaisia satuja. Se on ihan totta, että minä olen taidekauppias ja että vaihdoin Villa Angelin tauluihin. Sekin on totta, että minulla on liike Helsingissä mutta yksi asia minun täytyy kertoa. Minä pääsin juuri yliopistosta missä istuin puolitoista vuotta taideväärennöksistä, vaikka eivät ne mitään väärennöksiä olleet. Myin Thaimaassa maalauttamiani tauluja, jotka oli signeerattu minun nimiini. Monet maailman tunnetuimmat taiteilijat ovat signeeranneet oppilaidensa tekemiä töitä, minä jos kuka tiedän sen. Mutta ilmeisesti Suomen taidepiirit eivät kestäneet sitä, että työni saivat valtavan suosion ja minusta puhuttiin uutena mestarina, jonka ensimmäinen näyttely jo osoitti, että edessäni oli loistava tulevaisuus.
Timi veti henkeä ja Ture huokasi. Sitten hän halusi tietää, miten tuo kaikki oli oikein tapahtunut.

Ilta päättyi suureen yhteisymmärrykseen. Ture lupasi laittaa Villa Angelin korjauksesta tarjouksen, kunhan hän vain ensin ehtisi käymään talolla. Timi antoi hänelle avaimen, Ture voi mennä ja tulla vapaasti.

Mari

Ture teki perusteellista työtä, eikä hänen arviostaan puuttunut mitään. Ehkä vähempikin olisi riittänyt mutta niin kuin Ture sanoi, hyvästä suunnitelmasta voidaan jättää jotain toteuttamatta – tai osa voidaan tehdä myöhemmin.
Remontti tulisi maksamaan vähintään puoli miljoonaa euroa. Lisäksi piha pitäisi kunnostaa, uima-allas korjata, tie korjata ja huonot puut kaataa.
– 800000 euroa, Ture arvioi. – Onko se ongelma? Sillä rahalla saadaan kaikki kuntoon.
Timin ilmekään ei värähtänyt.
– No en voi sanoa, että se ei olisi ongelma, mutta kyllä semmoinenkin raha saadaan kasaan. Ehkä sinä vielä tarkistat laskelmia ja tingit jostakin, jos se on mahdollista. Minä olin ajatellut, että koko juttu voisi maksaa puoli miljoonaa.
Minua hirvitti. Tiesin että Timillä ei ollut sellaisia rahoja. Hän oli jo jonkin aikaa kärsinyt huonoista ajoista. Taide ei tahtonut mennä kaupaksi ja vaikka hän toisin uskottelikin, liikkeessäkin tavara seisoi. Ainoastaan Thaimaasta hankitut pikkuesineet myivät.
Mutta hulluhan se on, joka ei tämmöisessä tilanteessa näyttele, että rahaa riittää. Sanottiin kyllä niinkin, että hullu on sekin, joka ei tingi – tai tee tarjousta kovimpaan mahdolliseen hintaan.
Ture ei vaikuttanut pettyneeltä vaan innostuneelta. Hän uskoi, että pääsisi tekemään remonttia ja me tietenkin annoimme hänen pitää lapsenuskonsa.
Sen kunniaksi!

Panu soitti Timille heti kun oli päässyt kotiin. Häntä kiinnosti, millaisen tarjouksen Ture oli tehnyt. Panu oli jopa sanonut, että jos hän olisi vähän nuorempi, hän voisi ruveta urakoimaan remontin.
Timi purki hänelle sydäntään pitkän kaavan mukaan, nyt ei näyttänyt hyvältä. Turen laskelmat olivat yläkanttiin. Tai siltä se tuntui, varsinkin, kun ylimääräistä rahaa ei ollut.
Timin into uudesta hienosta Espanjantalosta alkoi sulaa silmissä. Hän oli saanut talon vaihtokaupalla, mutta nyt koko juttu alkoi tökkiä pahemman kerran.
– Jos myytäisiin koko roska, hän kuului sanovan puhelimeen.
Tiesin mitä Panu vastaisi, vaikka en vastausta kuullutkaan.
– No ei oikeasti hei. Raha on niin vanha keksintö, että sitä nyt on jokaisella. Jos ei meillä, niin pankeilla. Meidän tarvitsee vain hakea se pois, se on vähän kuin marjassa olisi.
Timi antoi luurin minulle.
– Panu täällä! Timi ei ymmärrä rahoituksesta sitä eikä tätä, mutta käy sinä läpi sen tilanne. Laskekaa mitä vakuuksia sillä olisi ja kuinka paljon se saisi lainaa mitäkin vastaan. En kyllä tiedä, käykö Espanjan omaisuus vakuudeksi suomalaiseen pankkiin, mutta ainahan sitä voi koittaa!
Siunattu Panu. Joskus en voinut olla ajattelematta, että joissakin asioissa hän oli jopa parempi kuin Venni ja se oli paljon se.
– Pitäisikö soittaa vielä Vennille, Timi kysyi. Kielsin.
– Entä Arille?
– No ei ainakaan Arille, jos ei haluta, että hän vie rahat!
Vähänkö meitä nauratti, mutta tottahan se oli.
Ari oli päässyt meistä kaikista suurimpiin rahoihin käsiksi ja ollut mukana aivan pelottavan mahtavissa hankkeissa. Hänellä oli ollut oma bisneskeskus, oma laiva, oma hotelli, jos vaikka mitä. Ja kaikki tarinat olivat lopulta päättyneet samalla lailla. Juuri kun kaikki olisi alkanut sujua, Ari oli nostanut rahat ja kadonnut.
Meistä jokainen tiesi, että hänellä oli nytkin perässä monia hakuja ja useamman maan poliisi etsi häntä rystyset verillä.
Minusta paras hanke oli ollut golfkenttä. Se kuvasti hyvin, kuinka kaikki oli muissakin hankkeissa sujunut.
Eräänä sunnuntaina haimme Arin jotakin tarkoitusta varten hänen kodistaan ja siinä ajomatkan aikana hän sanoi ostaneensa juuri suuren maatilan Espoosta.
Me tietenkin ihmettelemään, että vai niin, millainen se on. Paljonko on maata, onko rakennuksia ja niin edelleen. Miltä siellä näytti?
Ari katsoi meitä kuin vähä-älyisiä.
– No en kai minä sitä ole käynyt katsomassa. Olenhan minä nyt maata ja rakennuksia nähnyt ennenkin!
Ja aina vain parani.
– Mitä sinä sillä maatilalla aiot tehdä?
– Minä rakennan sinne golfkentän, siitä tulee eteläisen Suomen hienoin, vähän niin kuin kentät Espanjassa.
Me hämmästelemään, oliko hän saanut kentälleen luvat ja mitä kaupunki oli sanonut.
– Enhän minä mitään lupia tarvitse, jos rakennan golfkentän omille mailleni, hullujako te olette, Ari sanoi.
Ja golfkenttä tuli – tai ainakin rakentaminen aloitettiin ja osakkeet pantiin myyntiin pankkiin. Ne melkein revittiin käsistä, sillä golfbuumi oli kuumimmillaan.
Sitten pankkiin tuli soitto Espoon kaupungilta.
– Mitä te siellä oikein puuhaatte? kaupungin edustaja kysyi. Pankki vastasi, että golfkentän osakkeita tässä myydään, sinnehän tulee eteläisen Suomen paras kenttä.
– No ei kyllä tule edes minun kuolleen ruumiini yli! Sinne ei ikinä rakenneta golfkenttää, se on varma. Eikä ainakaan tämä porukka, joka sitä nyt rakentaa!
Sen pituinen se ainakin Arin osalta. Hanke oli hänen tavoistaan poikkeava sikäli, että hän ei ehtinyt nostaa rahoja. Hanke pantiin jäihin juuri kun hän oli tiskillä rahoja nostamassa.
Golfkenttä kyllä tuli, mutta sen rakensi lopulta ihan eri porukka. Kuuluu olevan melkein yhtä hyvä kuin pitikin.
Jotenkin golfhanke on jäänyt parhaiten mieleeni Arin sadoista hankkeista ja niin se on tainnut jäädä hänellekin. Hän suuttuu tulisesti, jos joku puhuu jotain golfista. Minun tulkintani on, että häntä harmittaa vietävästi, että hän ei tajunnut mennä pankkiin miljoonia nostamaan vaikka vain puolta tuntia aikaisemmin.
Moni muu Arin hankkeista on onnistunut huomattavasti paremmin. Mutta se yleinen väite, että rahat päätyvät huijareiden taskuihin ei kyllä pidä paikkaansa, jos Arin elämää on seurannut. Hänen rahansa ovat aina menneet seuraavan hankkeen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Ei ole väärin sanoa, että hän on rakentanut yhteiskuntaa omalla erikoisella tavallaan. Kaikki ei ole mennyt ihan laillisuuden riman oikealla puolella mutta kaikki on mennyt ja jälkeä on syntynyt. Se laivakin seilaa edelleen, hotelli on pystyssä, bisneskeskus on hyvässä kunnossa. Ja niin edelleen. Mitalihan Arille pitäisi antaa. Jos hän olisi kaikissa hankkeissaan, paitsi siinä golfhankkeessa, malttanut odottaa vähän pitempään, tiedä millainen arvostettu yhteiskunnan jäsen hän olisi. Mutta kun ei, hän ei vain malta pitää näppejään erossa rahoista.
Niin kuin silloin, kun johtaja antoi hänelle rahalaukun, jossa oli kuusi miljoonaa. Arin piti viedä se heidän yhteiselle tuttavalleen mutta taksissa hän tuli kurkistaneeksi laukkuun.
– Ja niin minä sitten päätinkin ajaa kentälle ja lentää ensimmäisellä lennolla minne tahansa.

Panu puolestaan on välittänyt enemmän rahaa kuin kukaan eli raha-asioista hän ymmärsi omalla erikoisella ja rauhallisella tavallaan varmaan kaiken.
Minun oli aika ruveta tienaamaan ylöspitoani ja ilmaisia juomia.
– Timi, tehdään niin kuin Panu ehdotti. Oletko valmis?
Timi oli, vaikka epäilikin, että työ oli turhaa, paras vain luopua koko hankkeesta, kaipa siitä talosta jotakin saisi tuollaisenaankin.
– Ihan ensimmäiseksi annetaan jonkun luotettavan, huom. luotettavan kiinteistönvälittäjän arvioida se. Se ei saa olla kukaan meidän tuttu, ei myöskään kukaan, joka hoitaa täällä suomalaisten asioita. Eli otetaan joku iso paikallinen toimisto.
Näin sovittiin, se tehtäisiin heti huomenna. Entä sitten?
– Mitä omaisuutta sinulla on Suomessa – ja nyt ole rehellinen!
Timi vilkaisi minua ja nauroi.
– Kyllä sinä sen tiedät, kun olit Kauniaisissakin mukana paperienteossa.
– Ok eli Kauniaisten talo. Sehän on vanha puutalo, mutta tontilla on arvoa, onhan se melkein kaupungin keskustassa. Kauanko se talo on ollut sinulla?
– Kohta kymmenen vuotta. Mutta kai sinä muistat, että Mari omistaa siitä puolet.
Mari oli Timin vaimo tai entinen vaimo tai vaimo tai entinen vaimo, riippui kulloisistakin suhdanteista.
– Oletteko te taas yhdessä vai ette, kysyin.
Olivat he – kai, ainakin he asuivat Kauniaisten talossa.
En ollut kuullut Marista vähään aikaan eikä hän ollut tarvinnut apua minulta. Se tuntui oudolta.
Saattoi olla, että Mari piti minua Timin miehenä eli uskoi, että jos minun pitäisi valita heidän välillään, valitsisin Timin. Molemmat olivat tottuneet hädän hetkellä turvaamaan minuun. Olin tehnyt paperit ja esitteet ja mainoslehdet, kun he avasivat taideliikkeensä ja olin muotoillut Marin hakemukseen semmoisen tarinan, että hänet oli hyväksytty sairaanhoitajaopistoon, vaikka rima oli jäänytkin värisemään. Kun on hyvät paperit, moni ongelma muuttuu mahdollisuudeksi.
Hän oli tuossa vaiheessa niin kyllästynyt Timiin ja kaikkeen ja kaikkiin, että hän oli päättänyt hankkia jonkin pysyvän ammatin, jota ei otettaisi häneltä pois. Kartano, vapaus, kaikki mahdollinen, autoista ja veneistä ja muusta rihkamasta puhumattakaan oli mennyt kuin tuhka tuuleen.
Muistan, kuinka olin kannustanut häntä opiskelemaan.
– Voit sitten perustaa vaikka oman hoivakodin ja alkaa yrittäjäksi.
Viimeksi olin nähnyt Marin, kun hänen valmistumistaan juhlittiin. Sitten he olivat taas eronneet ja pahaksi onneksi olin yrittänyt puolustella tätä pirun ronttia eli Timiä. Nyt kysyin:
– Mitä se Mari muuten nykyään tekee, kun sinun mukana se ei ainakaan ole.
– Ai sinä et tiedä, etkö sinä tosiaan tiedä, tehän olitte niin hyviä kavereita. Välillä jo tuntui, että jos joutuisit valitsemaan, valitsisit hänet.
Tiesin, että Marilla oli kaikki hyvin, kun en ollut saanut edes sanatonta viestiä ja tiesin melko tarkasti jopa sen, missä hän vaikutti, mutta ihan en ollut kartalla, mitä hän oikeasti teki. Arvata saattoi, että se liittyi jollakin tavalla yritystoimintaan, olihan hänellä kokemusta muun muassa ravintolanpidosta.
– Mari perusti hömppäkodin vanhaan varastoon.
– Hömppäkoti? Mikä se on?
Timi selitti. Siellä pidettiin kroonisia skitsofreenikoita ja muita mieleltään sairaita. Kunnat maksoivat ja hyvin maksoivatkin.
Outoa että en ollut kuullut koko hankkeesta. Olisin luullut, että Marikin olisi tarvinnut jonkinlaisia papereita hankkeen aloittamiseen. Ja minulta niitä tavallisesti sai.
Timi arvasi aatokseni.
– Minä olen luullut, että sinä olet salaa auttanut Maria niin kuin tavallista, mutta ilmeisesti et ole.
No en ollut en.
– Mutta hei, keskitytään nyt tähän. Onko siinä Angelin tontilla vielä käyttämätöntä rakennusoikeutta?
Timi kaivoi paperit. Oli kuin olikin.
– Tässähän on peräti neljä tonttia, kaksi kummallakin puolella sisääntulotietä ja pellon puolella vielä neljä lisää. Eihän tässä sitten ole hätää!
– Meinaatko? Timi sanoi. Otettiin ”ei mitään hätää” -ajatukselle.

Seuraavana aamuna puhelimeni herätti aikaisin eli jo kahdeksalta. Täytyy myöntää, että se tuntui rankan rentoutumisen jälkeen rangaistukselta. Mutta ei muuta kuin ylös, ulos ja aamupalalle.
Seuraamme lyöttäytyi taas sama teurastamonomistaja jostakin Itä-Suomesta, joka oli häiriköinyt meitä jo monena aamuna.
– Jahas, mihinkäs herrat ovat menossa? Saanko lähteä mukaan, alkaa tämä paikallaanolo jo tympiä ja teillä näkyy olevan auto.
– Lähdetään vaan vähän ajelemaan, Timi sanoi.
– Ai sinne sinun uuteen taidekeskukseen Churrianaan, olisipa mukava päästä käymään siellä jo nyt ennen kuin remontti on ohi, sitten tulen sinne vaimon kanssa ihan varmasti.
Timi oli ollut pörräämässä hotellin baarissa, kun olin hoitanut joitakin muita asioita. Ilmankos hän olikin myöhään yhtenä iltana palatessaan aivan poikkeuksellinen iloinen.
– Jos otetaan ensin aamupalaa, tulee pitkä päivä, sanoin.
Tunsin, kuinka me molemmat Timin kanssa mietimme kuumeisesti, miten voisimme harhauttaa tämän taakan jäämään tänne.
Aamiainen sisälsi kaikki perinteisen breakfastin ainekset, munaa keitettynä, paistettuna ja kokkelina, makkaroita, leikkeleitä, perunapaistosta, jos jonkinlaisia herkkuja ja vähän salaattia ja hedelmiä. Timi julisti kaipaavansa kampasimpukoita, mutta ei kai niitä nyt missään aamupalaksi tarjottu. Oluessa ei säästelty.
Teurastamonomistajalla oli yksi mielenkiintoinen ominaisuus, mikä alkoi jo näkyä. Pari paukkua meni ihan normaalisti, mutta sitten hän sekosi kuin seinäkello. Nytkin hän alkoi jo höpöttää jotain tunnistamatonta siansaksaa. Joko hän ei kestänyt alkoholia tai alkoholi laukaisi jonkin piilevän mielenterveyden häiriön tai sairauden, sama se, mutta sekaisin hän meni. Tai sitten hänellä oli vahvat lääkkeet.
Ehdotin Timille, että tarjotaan hänelle pari anislikööriä ja itselle tietysti myös. Niin tehtiin. Jo ensimmäistä anista juodessaan teurastamonomistaja poistui tästä maailmasta. Toisen aniksen jälkeen hän jäi pöytää puhumaan itsekseen.
Hän ei edes huomannut, kun lähdimme.
Käytimme melkein koko päivän Villa Angelin kuvaamiseen. Otin runsaasti kuvia talosta ulkoapäin, puutarhasta, upeista bambuista, pinjametsästä, uima-altaasta ja tonteista sekä tietenkin pellosta. Timin estelyistä välittämättä otin myös sisäkuvia ja könysin varovaisuutta noudattaen jopa yläkertaan. Kuvasin paljon yksityiskohtia, otoksia vanhoista puuleikkauksin koristelluista kaapeista, seinälle jääneistä maalauksista ja ryijyistä. Ja tokihan minun piti käydä parvekkeellakin, josta avautui aivan uskomattoman hieno näkymä kattojen yli ja toisella puolella Malagan lentokentälle, jolle koneet laskeutuivat. En ollut käsittänytkään, että talo oli melkein kiitoradalla, mutta lentokoneen ääniä ei silti kuulunut, tuulet olivat varmaankin suotuisat. Outoa.
Jossakin kentän takana siinsi meri, joka antoi näkymälle kauniin horisontin.
Hetken mietin, oliko hyvä vai paha, jos kuvissa näkyi lentokoneita, mutta sitten päätin, että totuus ennen mua syntynyt ja niin edelleen. Ehkä merinäköala olisi kenttääkin tärkeämpi.
Kun kuvat oli otettu, voimme rentoutua Hullujenhuoneen reipashenkisessä tunnelmassa, missä aloimme olla jo eläviä legendoja.
Loppuviikon tapoimme aikaa ajelemalla, jos olimme siinä kunnossa, että auto pysyi käsissä. Kävimme Mijaksessa tapaamassa aaseja, tutkimassa ikuisen nuoruuden lähdettä ja jopa Churrianan loputtomiin jatkuvalla uimarannalla. Emme tietenkään uineet, me emme kastele itseämme turhaan, mutta ihailimme meren kuohuja ja melkein alastomia ihmisiä.
Mietin samalla muistiontekoa. Vaikka olenkin muistioiden ammattilainen ja kirjoittamisen mestari, kyllä minunkin pitää suunnitella tekemisiäni. Siinä missä huoleton hevoseton poika Timi pörräsi sielunsa kyllyydestä, sain päässäni paperit valmiiksi.
Viimeisenä päivänä ennen kotiinlähtöä istuimme taas kerran Hullujenhuoneella, kun Timi innostui kehumaan minua samasta asiasta kuin ennenkin.
– Sinä olet siitä hieno mies, että et koskaan sano, että en saisi ajaa olutta otettuani etkä arvostele minua muutenkaan.
En pure ruokkivaa kättä. Timin kanssa melkein koko maailma on tullut minulle tutuksi ja joskus on jotakin saatu aikaiseksikin. Ainakin paljon posliini- ja messinkiromua Thaimaasta ”taideliikkeeseen” ja jopa joitakin ihan aitoja tauluja. Sanoin että senkun ajat, minä en aja, jos olen nauttinut.
Päätimme vielä käväistä Villa Angelissa ja eikös siellä sattunutkin olemaan talon puutarhuri jotakin kopsuttelemassa. Timi innostui kehumaan miestä viittomalla eikä Jorge tai mikä lienee voinut muuta kuin hakea kärrystään pullon, jota ryhdyimme innokkaasti nauttimaan.
Kahden viikon reipas elämä alkoi selvästi painaa molempien jäsenissä, sillä päätimme lyödä vähäksi aikaa pitkäkseen alakerran pölyisille mutta muuten kelvollisille sängyille.
Heräsin siihen kauheaan tunteeseen, että meidän ei olisi pitänyt nukkua ollenkaan. Lentokenttäbussi oli varmaan jo lähdössä hotellilta ja autokin piti vielä palauttaa.
Joskus harvoin sattui, että Timi meni vetämättömiin ja niin kävi nyt. Hän ei tajunnut tästä maailmasta yhtään mitään eikä tahtonut pysyä jaloillaan. Rupesi näyttämään pahasti siltä, että hänestä ei olisi kuskiksi. Entä minusta? Ei varmaan, koska olin juonut yhtä paljon.
Kone ei kuitenkaan odottaisi. Ei auttanut muu kuin ottaa Timistä tukeva ote ja lähteä raahaamaan häntä Hullujenhuoneen parkkipaikalle, jossa ylväs ja urhoollinen fiestamme odotti. Onneksi puutarhuri ilmestyi nauraen nurkan takaa ja auttoi minua raahaaman melkein elottoman kumppanini autolle.
Saimme hänet jotenkuten autoon. Avaimetkin löytyivät ja auto käynnistyi mutta minne minun piti ajaa. Minulla ei ollut mitään käsitystä, miten täältä pääsi Fuengirolaan vievälle tielle, koska olin vain istunut tyytyväisenä vieressä näillä reissuillamme.
– Hei sano nyt saatana, mihin minun pitää ajaa! ärhentelin Timille, joka vastavuoroisesti murahteli, että kyllä sinä nyt kotiin osaat.
Olisinpa edes nähnyt mutta kun en nähnyt ennen kuin tajusin panna toisen silmän kiinni.
– Mitä sä meinaat, takapenkiltä kuului.
– Neuvo, mihin minun pitää ajaa! karjuin.
Pitkän harhailun jälkeen minusta alkoi näyttää, että yksisilmäinen oli oikealla tiellä ja painelin nopeusrajoitusten mukaan liikennevirrassa.
– Heiii! aja kotiin! Sori että tässä kävi näin!
En sanonut mitään, päätin kylläkin, että jos tästä selvitään, palaan aivan varmasti asiaan.
Yhtäkkiä tunsin paikat ja siitä riemusta olin vähällä törmätä poliisiauton perään. Onneksi en.
Luotsasin yhdellä silmällä meidät hotellin eteen parkkiin ja huokaisin raskaasti. Sitten tajusin, että auton avaimet piti palauttaa. Miltähän mahtaisi vaikuttaa, kun kaksi humalaista palauttaisi avaimet. Jeesus!
Mutta pakkohan se oli. Ei muuta kuin toinen etupenkki nurin ja Timiin käsiksi. Ihme oli tapahtunut, hän pääsi autosta ulos ihan itse, mutta tarvitsi tukea kulkemiseen. Viina haisi kilometrin päähän, mitähän myrkkyä se puutarhuri oli meille juottanut.
Toinen toistamme tukien pääsimme vuokraamon ovesta ja sain sanotuksi melkein selvänkuuloisella äänellä englanniksi, että veli tässä on vähän nauttinut mutta auto on kunnossa ja tässä on avaimet.
Timi mölähteli pahaenteisesti, mutta ei sanonut mitään.
Vuokraamon edustaja otti avaimen ja antoi minulle paperin auton palautuksesta. Onnistuimme horjumaan kättäkaulaa ovelle ja siitä ulos.
Olimme pelastuneet!
Koko seurueemme odotti meitä hotellin aulassa ja katsoi meitä paheksuvasti. Kukaan ei onneksi sanonut mitään.
Opas tuli luoksemme ja selosti samalla kuuluvalla äänellä kaikille muillekin:
– Valitettavasti lento on jouduttu siirtämään, koska Helsinki-Vantaalla on sankka sumu eikä sinne voi laskeutua. Olemme sopineet hotellin kanssa, että voitte pitää entiset huoneenne, koska uudetkaan asukkaat eivät ole päässeet Suomesta matkaan! Eli voitte palata huoneisiinne, saatte avaimet respasta. Lähdemme huomeniltana samaan aikaan!

Oli vaikea uskoa, että Helsinki-Vantaalle ei olisi voinut laskeutua, mutta totta se oli. Vaimo vahvisti puhelimessa että ”täällä on aivan läpinäkymätön sumu, tämmöistä en ole nähnyt koskaan”.
Läheltä liippasi. Olisihan me tosin ehditty koneeseen.
Timi oli senverran selvinnyt, että suuntasi baariin. Yritin ehdotella, että jos mentäisiin jatkamaan sitä mikä Churrianassa jäi kesken, mutta hänkö nyt sellaista olisi ottanut kuuleviin korviinsa.
Siis baariin, jossa soivat hienot sävelet. Laulelijamiehet selvittelivät kurkkuaan. He kuuluivat kuoroon, joka oli ollut rannikolla esiintymässä. Varsinkin kaksi heistä lauleli kuuluvasti ja melkein aina.
Menimme istumaan heidän pöytäänsä ja esittäydyimme kuten tapoihin kuuluu. Toinen heistä heläytti iloisesti että hän on Suen Tassu… ja tuo taas.
– Anna olla, minä olen… nimi hukkui yleiseen kohinaan. Opas oli luvannut tarjota kaikille baarissa ilmaisen drinkin.
Timi oli jo käsi pystyssä, mutta minua jäi vaivaamaan, kuka toinen mies oli, jos toinen oli Suen Tassu.
– Ettet sinä vai ole, aloitin mutta Suen Tassu keskeytti innokkaasti nyökyttelemällä.
– On se, mutta siitä ei saa puhua. Me ollaan vain kaksi tämmöistä laulelijamiestä.
Hän oli ehkä nauttinut lentomatkaa varten, mikä selvästi hämmensi toista laulelijamiestä.
– No joo, olen minä, mutta nyt otetaan ne yömyssyt ja mennään nukkumaan Tassu.
Kun ilmaiset drinkit oli juotu, Timi nosti miehekkäästi kätensä ja lupasi tarjota kierroksen. Seuraamme tuppautui myös lääkäriksi esittäytynyt Riku, joka tapansa mukaan rupesi keskustelemaan vilkkaasti kanssani. Ja eipä aikaakaan, kun toinenkin lomaileva lääkäri istui pöytäämme. Heillä oli hauskaa omasta takaa. Kun Timi kysyi viimeksi tulleelta, mikä hänen kädessään mahtoi olla vikana, kun se tuntui aralta, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään, lääkärit vastasivat kuorona: ”Menkää lääkäriin!”
He nauroivat katketakseen ja Timi sai aiheen sättiä heitä piittaamattomuudesta. Kun olin hiljaa, Riku-nimisen mielenkiinto lopahti ja lääkärit päättivät lähteä Fuengirolan yöhön.
Timille jäi paha tuuli. Ehkä lääkärien räkätys oli saanut hänet kimpaantumaan tai sitten hän oli väsynyt. Ehkä hän oli päässyt vessareissulla juomaan viskiä, mikä sai hänet äreäksi. Olin ottanut omaksi tehtäväkseni pitää Timin erossa viskistä, pääsimme paljon helpommalla.
Satuin tietämään, että Timi oli hyvin perillä sotiemme sankareista ja kunnioitti heidän uhrauksiaan aivan aidosti. Niinpä pudotin melkein silmät päästäni, kun Timi karautti:
– Te siis olitte niitä, jotka ampuivat syyttömiä ihmisiä!
Yritin saada hänet hiljaiseksi mutta turhaan.
– No sitähän te teitte! Ja nyt teitä pidetään sankareina!
”Rokka” jyrähti:
– Älä sinä poika ala meille puhumaan tuollaisia! Häpeäisit!
Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta, Timi hätkähti ja tuli toisiin ajatuksiin.
– No anteeksi! … Tiedä mikä minuun meni. Antakaa minä tilaan edes lisää alkoholia.
Lieneekö se ollut syynä vai mikä, mutta joka tapauksessa tilanne rauhoittui. Kun kupit oli juotu tyhjiksi, Timi ilmoitti suurieleisesti lähtevänsä nukkumaan ja meni niine hyvineen. Kun hän näytti selviävän ihan hyvin, annoin hänen mennä ja jäin vielä hetkeksi lepyttelemään sotasankareita. Eihän noin pitäisi sanoa kenellekään, eikä varsinkaan näille miehille.
Suen Tassu kertoi, että ”Rokka” ei juuri kerro sota-asioista ulkopuoliselle, joskus keskenään he kyllä puhelivat menneisyydestä. Mutta ei siinä mitään hävettävää ollut! Se oli sitä aikaa ja silloin piti tehdä niin kuin he tekivät.
Illan viime tunteina huomasin, että Rokan esikuvalla saattaisi olla jotain sanomista ja kysyin miltä se oikein tuntui ja miten semmoisesta selvisi.
Hän katsoi minua silmiin ja lausui sitten sanat, jotka jäivät ikuisesti mieleeni.
– Aina niitä vuoan tull ja niitä tulloo vieläkin joka yö!

Kotimatkalla kävimme lyhyesti läpi, mitä meidän piti tehdä ja heti kotona ryhdyin hommiin. Minun tekemissäni papereissa on aina lukuja ja laskelmia, mutta tärkeimpiä ovat tulevaisuudennäkymät, kehitys ja niihin liittyvät kuvat.
Aivan kuten olin arvellutkin, kuvat olivat onnistuneet hyvin, mikä ei tietenkään ollut kovinkaan suuri ihme. Iso Canon on aina iso canon ja ammattilaisen kamera ammattilaisen kamera.
Hauskinta oli, että kuvissa näytti kuin talo olisi hyväkuntoinen ja tontti suorastaan kutsui rakentamaan lisärakennuksia.
Korostin mahdollisuuksia. Itse talo oli helppo kunnostaa taidekeskukseksi ja ravintolaksi ja vapaille tonteille voisi rakentaa keskusta tukevia asuntoja ja tiloja myös henkilökunnalle.
En sanonut, että talon käyttö oli vähän vaiheessa, koska papereihin ei koskaan saa liittyä epävarmuutta. Jos on monia mahdollisuuksia, ne on hyvä nimetä, mutta jokin mahdollisuus pitää valita kehityksen johtotähdeksi.
Olin löytänyt piirustuksista hienon kuvion, jonka olin ominut hankkeelle logoksi. Tulostin muistion vihertävälle paperille, koska siinä piirrokset pääsivät oikeuksiin ja valokuvat näyttivät vielä paremmilta. Olin ylpeä itsestäni.
Löysin Timin ”taidegalleriastaan”, jossa hän järjesteli seinälle ripustettuja tauluja uuteen uskoon. Hän kiitti, kun annoin hänelle muistion! Kiitti!
– Perehdy rauhassa lukuihin sun muihin ja vala itseesi uskoa kehitykseen. Nyt kaikki riippuu sinusta!
Hän katsoi minua.
– Olen ajatellut, että sinä tulet mukaan. Enemmänhän sinä näistä papereista tiedät kuin minä.
– Ja mikä minä olen, sinun lakeijasiko, juoksupoika, wingman.
– Saat ihan itse valita! Olet mikä olet.
Päätin olla markkinointipäällikkö. Johtaja olisi saattanut harhauttaa pankin ajattelemaan, että tässä oli tarkoitus viedä rahat ja hassata ne autoihin ja titteleihin.
– Mikäs minä sitten olen? Timi kysyi.
– Sinä olet tietenkin toimitusjohtaja, ehdin jo sanoa ennen kuin tajusin.
– Tai et ehkä sittenkään, kun sinulla on se yliopistotausta.
Päätettiin tehdä kuten aina. Jos meillä oli pulmia, mentiin ravintolaan. Iltaan mennessä asia varmaankin saisi ratkaisunsa.
Ei mennyt kauankaan, kun selvisi että Timi ei voinut olla toimitusjohtaja, hyvä jos hän voi olla mukana ollenkaan, ei ainakaan muuten kuin omistajana. Minullakin saattoi olla tulossa joitakin vielä laukeamattomia vaikeuksia, joten minäkään en voinut olla toimari, jos ihan tarkkoja oltiin. Panu, Venni, Ari, ei kukaan heistä, heilläkin oli syynsä. Eikä Aria edes ollut olemassa.
Oli vain yksi mahdollisuus: Mari!
Timi meinasi pudota penkiltä, kun ehdotin että hänen vaimostaan tai ei vaimostaan tai vaimostaan pitäisi tehdä toimitusjohtaja.
Kysymys kuului, kumpi soitti.
– Soita sinä, molemmat sanoivat melkein yhtä aikaa.
Minä soitin. Meidän ei tarvinnut vaihtaa kuulumisia tai mitään sellaisia, pelkkä asia riitti.
– Timi on hankkinut talon Churrianasta ja nyt sille mietitään toimintaa, että saadaan remonttirahaa. Alatko sinä toimitusjohtajaksi?
– Vai on hän hankkinut talon Churrianasta. Ilmankos häntä ei olekaan näkynyt parina viime viikkona. Ei hän sitten saanut tuota sanotuksi esimerkiksi eilen, kun nähtiin, oltiin molemmat yötä kotona.
Kerroin Timille.
– No se nyt ei vain tullut mieleen, tämä on vielä niin uusi juttu!
– Niin varmaan! Eli se meinasi pimittää minulta koko jutun, koska se aikoo sittenkin erota!
Kerroin taas terveiset Timille. Hän otti luurin.
– Voi pupuliini, mistä sinä puhut. Enhän minä mitään semmoista suunnittele. Mutta kun tämä hanke on vielä niin kesken, en edes tiedä tuleeko tästä mitään vai myynkö koko roskan pois.
– Millainen se talo on? Mari kysyi ja Timi antoi taas luurin minulle.
Kuvailin ummet ja lammet. Se on iso ja siitä tulee hieno. Tule tänne niin näet paperit.
– Mihin tänne?
– No liikkeeseen! Tai eikä kun tähän viereiseen ravintolaan, ollaan siellä.
– Niin varmaan, Mari sanoi ja sulki luurin.
– Tuleeko se, Timi kysyi.
– Tottakai se tulee!

Mari kiherteli kuten ennenkin.
– No moi, hän sanoi ja halasi minua. Timille hän ei sanonut mitään, mitäs sitä turhia, vanha aviopari – ei aviopari – aviopari.
Tilasimme lisää neuvonantajaa ja näytin Marille muistion.
– Tämä on kyllä hieno, mutta ei tämä millään käy. Eihän siitä talosta voida tehdä taidekeskusta Timin taustalla, sehän on kuin lupaisi jatkaa samaa mistä hänet tunnetaan.
Tarkka havainto.
– No me on mietitty, mitä siitä voisi tehdä mutta se on vielä vaiheessa, Timi sanoi.
Mari leyhytteli papereita.
– Toimintakeskus, Suomikeskus, se siitä pitää tehdä. Ja siihen voi laittaa, että sinne tulee myös näyttelytila paikallisten suomalaisten käsitöille ja sensellaisille! Ravintola kuuluu tietenkin asiaan mutta voisi siellä tehdä jotakin muutakin, mikä tukee rannikon suomalaisten yhteisöllisyyttä. Sen voi varmaan jättää avoimeksi.
Voi Mari, minulla oli ollut ikävä. Mari katsoi minua mustilla silmillään hymyillen ja vaaleaa tukkaansa heilutellen.
– Minulla on ollut sinua ikävä, hän sanoi. Minäkin tarvitsisin papereita eli voisitko sinä tulla käymään hömppäkodissa.
– Voiko sinne tulla noin vain?
– Tottakai, milloin vain, mutta soita ensin.
Sitten ei oikeastaan ollutkaan jäljellä kuin vaikein osuus.
– Voisitko sinä lähteä meidän kanssa pankkiin tätä asiaa hoitamaan? kysyin.
Mari katsoi meitä kuin halpaa makkaraa.
– Miksi ihmeessä.
– No, tuota noin, sinä olisit toimitusjohtaja, minä markkinointipäällikkö ja Timi talon omistaja. Hän panisi talonsa lainan vakuudeksi.
Mari arvio tilannetta.
– Kaipa minä voisin. Sopikaa asia ja tulkaa sitten hakemaan minua, kyllä minulle varmaankin käy.
Lupasin korjata paperit valmiiksi heti huomenna ja sitten mentäisiin pankkiin, kun pankille sopisi.
Muistutin vielä, että päälle kunnon rytkyt eikä mitään farkkuja tai markettivaatteita.

Pankinjohtaja soitti minulle heti tapaamista seuraavana päivänä.
– Ei tämä nyt mennyt niin kuin odotettiin. Ei me voida lähteä rahoittamaan ulkomailla olevaa hanketta ulkomaisilla vakuuksilla, muuten tämä olisi käynyt.
Tämä selvä. Näin olin ajatellutkin. Ulkomaisia vakuuksia voisi olla vaikea realisoida, jos huonosti kävisi. Mutta minulla oli vastaus valmiina.
– Laitetaan sitten lisäksi suomalaisia vakuuksia, eihän se sen monimutkaisempaa ole.
Pankinjohtaja ilahtui. Hän oli ollut sitä mieltä, että Suomikeskusta varmaankin tarvittaisiin, koska hän oli hyvin perillä rannikon asioista. Siellä asui vähintään 25 000 suomalaista, satunnaisesti ehkä enemmän.
Lisäsin vettä myllyyn edes tajuamatta, mistä ammensin ajatuksia, mutta niitä tuntui vain tulevan.
– Me laitetaan suomalaisista vakuuksista yhteenveto parin päivän sisällä. Ja siihen muistioon pitää vielä lisätä, että sinne tulee myös kriisitoimintaa eli meidän kautta saa esimerkiksi psykologin ja psykiatrin palveluja ja myös kaikki paikallisten viranomaisten hyväksymät paperityöt onnistuvat. Saimme nimittäin juuri tietää, että siellä on yksi meidän entuudestaan tuntema psykologi, joka on halukas auttamaan muita ja monenlaista muutakin apua on saatavilla siellä olevilta suomalaisilta eläkeläisiltä.
Pankinjohtaja ilahtui.
– Hienoa, noin se varmaan onnistuu. Ei muuta kuin lisäpapereita tulemaan!

Timin ja Marin Kauniaisten talon hinta-arvio ei alunperin ollut kummoinen, mutta onneksi meillä oli tuttavia kiinteistönvälittäjinä. Pitkien ja osin kosteiden neuvottelujen jälkeen talosta saatiin oikea ja meille sopiva arvio.
– Minä en sitten halua olla tekemisissä tämän kanssa missään tapauksessa, Marja pahkui. – Ei tästä talosta ikinä näin paljon saa, mutta jos tätä ei tarvitse kenenkään myydä, olkoon näin!
Ei olisi tullut mieleenkään. Tätä taloa ei myyty, se oli varmaa. Jos huonosti kävisi, se menisi pankille ja jos kävisi niin kuin toivottiin se saisi seisoa Suomen tukikohtana aikojen loppuun.
– Älä pelkää, kaikki menee niin kuin on sovittu. Ja tässä tulee vähän kipurahaa, ei tarvitse sinunkaan ihan tyhjän takia surra, Timi sanoi ja antoi Marjalle kirjekuoren.
Tämä homma me osattiin, mutta arviokin oli hyvä. Mehän tietenkin oletettiin, ettei kukaan pankista kävisi katsomassa taloa, eikä ainakaan pyrkisi sisälle. Ulkoapäin talo näytti aivan siltä kuin Marjan kuvauksessa, jota hän tosin ei ollut itse kirjoittanut.
Muotoilin myös muistiota hieman ja sitten paperit olivat valmiit. Jos olisin ollut pankinjohtaja, olisin ilman muuta antanut rahaa – tai no, minähän en ollut. En ollut mitään, korkeintaan kummisetä. Se minä kyllä olin, nimittäin Timin ja Marin tyttären kummisetä.
Vietimme seuraavat päivät hermoilemalla, edes viina ei maistunut. Kolmantena päivänä pankinjohtaja soitti.
– Hakemus on hyväksytty, saatte 800 000, 400 000 heti, loput myöhemmin, kun rakennushanke on pitemmällä. Eli ei muuta kuin eteenpäin!
Kerrankin myös Timi oli tyytyväinen ja Mari kihersi hurmaavaan tapaansa. Raha ei enää ollut este eikä hidaste, tästä oli helppo jatkaa. Vai oliko? Miten jatkettaisiin ja mitä oikeasti tehtäisiin? Sitä piti vähän tuumia.
Onneksi ensimmäinen vaihe oli helppo. Turelle piti kertoa, että hän pääsee tekemään remonttia ja varmaan hänen kanssaan pitäisi tehdä myös jonkinlainen sopimus. Minun olisi kuitenkin tehnyt mieli mennä kotiin, koska minuahan ei Turen luona tarvittu.
– Jos sinä ja Mari menisitte, ehdotin Timille.
Hän katsoi minua harmistuneena mutta kun Mari ilmoitti haluavansa hänkin nähdä mitä tässä oikein oltiin remontoimassa, hän antoi periksi.
– Minua ei tarvita pankissakaan eli te voitte käydä allekirjoittamassa paperit, minä olen vapaa!

Vein Timin ja Marin kentälle.
– Olkaa sitten kiltisti älkääkä tapelko, varoittelin.
– Tottakai, isi, Mari kihersi.
He olivat lähtiessään hyvällä päällä ja näyttivät ihan avioparilta.
Hain heidät viikon päästä kentältä ja he näyttivät ehkä vieläkin enemmän avioparilta. Viikko lienee ollut onnistunut.
– Nyt kaikki on kunnossa, Timi ilmoitti hieman humalaisella äänellä.
– Ja enemmänkin, Mari sanoi. – Nyt tiedetään mikä siitä talosta tehdään!
Sepä oli uutinen!
– Se selvisi minulle heti kun pääsin sinne sisälle, Mari jatkoi. – Siitä tehdään hömppäkoti!
Vilkaisin Timiä. Hänkin nyökytteli.
– On siinä ideaa!
Mari sanoi laskeneensa, että Villa Angelissa olisi tilat vähintään 12 hömpälle ja jos kaikki menisi hyvin, lisätilojakin voitaisiin rakentaa, kun rakennusoikeutta kerran oli jäljellä.
– Mietipä tätä, 12 kertaa 12000 on 144 000 euroa kuussa, kyllä sillä jo lainoja maksaa, Timi sanoi.
Oli siinä kieltämättä järkeä.
Ture aloittaisi remontin huomenna, valmista pitäisi olla muutaman kuukauden, viimeistään vajaan vuoden päästä. Minulla kuulemma olisi hyvin aikaa tehdä paperit hömppäkodin ulkomaisesta toimipisteestä.
Ja jo sitä ennen voisin harjoittelumielessä tehdä paperit Marin Suomessa olevalle hömppäkodille, pysyisin vireessä.

 

 

MURHA FISKARSISSA

MURHA FISKARSISSA

Vanha koiramies tiesi heti, että tuollainen haukku ei tiennyt hyvää. Hän oli elänyt nuoruutensa sotakoirien kanssa ja oli varma, että koiralla oli jokin paha hätä. Ääni kuulosti tutulta, sen täytyi olla entisten naapurien saksanpaimenkoira, mutta mitä se teki täällä – ja mitä se yritti kertoa.

Elmerin oli pakko lähteä liikkeelle, vaikka hän ei tavallisesti enää poistunutkaan kotoaan, kaikki tuotiin hänelle valmiiksi. Hän oli palvelunsa moninkertaisesti ansainnut tämän maan tehtävissä, eipä sen puoleen. Ja alkoihan tuota ikääkin olla, melkein 95 vuotta.

Natsolla oli selvästi jotakin tärkeää asiaa. Niinpä Elmeri tarttui rollaattoriin ja lähti hitaasti lykkimään naapuriin vievää kapeaa ja ruohottunutta hiekkatietä pitkin.

”Mikähän sillä on”, hän mietti työntäessään rollaattoria loivaa ylämäkeä. Lähemmäksi päästyään hän näki mistä oli kysymys. Natso oli paksulla kettingillä kiinni saunan verannan tukitolpassa ja yritti tempoa itseään irti koko ajan haukkuen. Koira oli selvästi äkäinen, se halusi käydä kiinni johonkin joka oli tehnyt pahaa. Se oli temponut itsensä käheäksi, mutta metallipanta oli kestänyt.

– Mikäs sinulla oikein on poika, Elmeri kysyi rauhallisella äänellä.

Natso huomasi hänet ja katsoi häntä pahasti. Siltikään se ei lopettanut hyppimistään kettinkiä vasten.

Ei auttanut kuin mennä koiran viereen ja tarttua kettinkiin.

– Ei mitään hätää enää, Elmeri puheli koiralle rauhoittavasti ja tämä kuunteli muristen.

– Mehän ollaan kavereita, minä olen se sinun naapurisi, Elmeri muistutti.

Lopulta koira rauhoittui sen verran, että mies pääsi tarkastelemaan ketjua. Se oli kiinnitetty yksinkertaisella pikalukolla koiran metallipantaan, mutta eihän koira itse sitä pystynyt irrottamaan. Elmeri pystyi.

Natsokin kuuli naksahduksen ja tuntui tajuavan mitä se tarkoitti.

– No niin, mennäänpäs katsomaan mitä sinä oikein haukut, Elmeri sanoi tyynnyttelevästi ja taputti koiraa kylkeen.

Koira lähti kuin ammuttuna. Se ei suinkaan juossut talolle vaan lähimetsään entisen isäntänsä piilopaikkaan. Elmeri tiesi, että naapuri oli iltaisin viihtynyt vanhan kuusen tukevien oksien muodostamassa luonnonmajassa enemmän tai vähemmän humalassa.

Natso pääsi perille paljon nopeammin kuin Elmeri rollaattorilla. Hänelle metsään meneminen oli ponnistus, koska pyörät tökkivät juurakoihin ja jalat takertuivat kantoihin.

Natson ääni muuttui uikutukseksi. Siitä Elmeri päätteli, että jokin oli tosiaan pahasti pielessä. Kun hän lopulta pääsi perille, hän näki jotain mitä ei olisi halunnut nähdä. Hätääntynyt koira raapi tassullaan alastonta naista kuin olisi yrittänyt saada hänet virkoamaan.

Elmeri näki jo kaukaa, että naisen henkiinherättäminen oli mahdotonta. Naiselta puuttui pää, sen paikalla oli vain kuiviin vuotanut torso. Elmeri tiesi heti, että nainen ei ollut koiran emäntä. Hänet Elmeri oli nähnyt alasti useita kertoja saunasta tulossa silloin, kun nainen oli asunut täällä ja Elmeri oli vielä pystynyt liikkumaan metsissä. Talo oli ollut tyhjillään ainakin vuoden, huhuttiin, että omistajapariskunta oli eron jälkeen riidellyt sen omistuksesta.

Nainen oli alasti ja hänet oli kiinnitetty tukevaan puunoksaan samanlaisella kettingillä kuin Natsokin.

Elmeri ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Tätä ei olisi päässyt sattumaan, jos koira oli ollut irti. Mutta mitä se teki täällä, eihän se koskaan liikkunut ilman emäntäänsä. Ellei sitten… Elmeri jätti arvailut sikseen, rollasi koiran ja naisen viereen ja tarttui Natsoa kaulapannasta.

– No niin poika, mennäänpäs me soittamaan poliisille, tule!

Koira vilkaisi häntä hätäisesti mutta lähti sitten miehen mukaan. Mitähän naiselle oikein oli tapahtunut ja kuka hän oli? Sodan aikana koiramiehenä toimiessaan Elmeri oli nähnyt paljon pahempaakin mutta silti häntä hirvitti naisen näkeminen tuollaisena. Ei uskoisi – rauhan aikana.

Kesti  kauan  ennen  kuin mies  ja  koira pääsivät puhelimen ääreen. Vaikka  Elmerillä  oli  kännykkä,  ei  hän  sitä sentään mukana pitänyt!

Poliisiauton ulina kuului jo kaukaa ja noin viiden minuutin kuluttua se oli pihassa. Nuoremmat konstaapelit Elias Hotinen ja Jan Fress syöksyivät autosta vain pysähtyäkseen niille sijoilleen näköyhteyden päähän ruumiista. Elias voi pahoin ja Jankin yskähteli. Näky piirtyi nuorten miesten verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi.

He olivat päässeet poliisikoulusta vasta vähän aikaa sitten ja niinpä opetukset olivat kirkkaina mielessä. He tajusivat heti, että rikospaikalle ei pitänyt mennä. He palasivat autoon ja partionjohtaja Elias alkoi selvittää asiaa päivystäjälle.

– 265 tässä. Tänne tarvitaan lisävoimia! Täällä on tapettu nainen, jolta puuttuu pää!

Päivystäjä kysyi, missä he olivat. Autossa. Päivys-täjä kehotti heitä jäämään niille sijoilleen, hän lähettäisi apuvoimia.

Raaseporin parhaat voimat porhalsivat paikalle pillit ulvoen. He jättivät omat autonsa kapealle tielle kauas ensimmäisenä tulleesta poliisiautosta ja eristivät nopeasti koko laajan alueen poliisin merkkinauhoilla. Nuorten konstaapelienkin auto jäi sisäpuolelle.

Kokenut rikoskomisario Hans Viita pudisteli päätään.

– Tästä ei tule yhtään mitään, me ei ruveta tähän yksin, hän puhisi ja tarttui luuriin. Keskusrikospoliisin murharyhmän komisario Peter Sundby vastasi ja paikallinen komisario selitti hänelle koko jutun niillä tiedoilla mitä hänellä oli ja mitä hän näki.

– Teit aivan oikein. Onko koko alue eristetty?

Olipa hyvinkin.

– Onko varmistettu, että alueella ei ole ketään ulkopuolisia?

Ei ollut. Rikoskomisario Viita sattui samalla huomaamaan, että talon piipusta kohosi savua, minkä hän kertoi myös murharyhmän komisariolle.

– No sitten saatte mennä sinne sisään ja katsoa onko siellä vielä joku. Tarkistakaa samalla kaikki muutkin rakennukset. Onko niitä monta?

Viita luetteli: sauna, pihamökki, puuliiteri.

– Selvä, tutkikaa ne varovaisuutta noudattaen mutta jättäkää se päätön sikseen. Kerätkää talteen kaikki mahdolliset todisteet mitä mieleen tulee. Laitan tutkijat tulemaan,  kestää reilun tunnin.

– Asia selvä, Viita sanoi.

Talo oli päällepäin vanha, mutta jokin aika sitten maalattu, eikä se ollut sisältäkään huonossa kunnossa. Viita oli muistavinaan, että talossa oli muutama vuosi sitten toiminut surullisenkuuluisa kesäkievari, jonne tuli hälytyksiä tuon tuosta milloin mistäkin syystä, muun muassa isäntäpariskunnan riitojen takia. Poliisissa oli alunperinkin ihmetelty, miten taloon oli saatu anniskeluluvat, kun vessakin oli vain ulkovessa ja käsienpesupistettä hoiti vanhanaikainen vati. Kievarilla oli alkuvaiheessa mennyt ihan hyvin, mutta sitten sen toiminta oli hiipunut. Sanottiin että emäntä joi kaikki kaljat, tiedä sitten.

Eteisestä tultiin suoraan keittiöön, josta pääsi olohuoneeseen ja toisesta ovesta makuutiloihin.

Hella oli vanha mutta näytti toimivan, pieni tulenliekki pilkisteli suuluukkujen ilmaraoista. Ilmeisesti jo sammunut tuli oli syttynyt uudestaan tuulen vaikutuksesta.

Äkkiä silmäten mikään ei viitannut mihinkään, mutta kaikki paikat harjattaisiin tiheällä kammalla.

Makuuhuone näytti kidutuskammiolta. Sängyllä lojui monenlaisia kahleita nahkaisista metallisiin ja jalkopäässä oli kolme eripituista piiskaa. Siellä täällä hujanhajan oli mustia nahkavaatteita kuin myrskyn jäljeltä, joukossa joitakin läpinäkyviä pitsiunelmia ja rintsikoita.

Koko sänky oli veren peitossa ja kuivunutta verta lainehti myös lattialla. Kokenut poliisi päätteli heti, että veri oli peräisin useammasta ruumiista.

Viita nielaisi.

Hän kääntyi kannoillaan. Hänen tarkistuksensa oli päättynyt. Muista rakennuksista ei löytynyt ketään. Ruumiita etsittiin talosta ja ympäristöstä ja jopa hylätytty kaivo tarkastettiin turhaan.

KRP:n murharyhmän päälliköllä, komisario Peter Sundbyllä oli ongelma. Kaikki tutkijat olivat kiinni jutuissaan.  Tai ei vaineskaan, olihan hänellä kaksi uutta tulokasta, jotka olivat vasta totuttelemassa tehtäviinsä. Eivät he toki mitään keltanokkia olleet: nainen oli oikeustieteen kandidaatti ja poliisi, parhain mahdollisin arvosanoin kaikista koulutusasteista selvinnyt. Hänellä oli edessä loistava tulevaisuus, Sundby oli päätellyt. Mies puolestaan oli työskennellyt paikallispoliisissa monta vuotta ennen kuin oli lisäkoulutuksen jälkeen päässyt hänen ryhmäänsä.

Hän painoi sisäpuhelimen nappulaa.

– Varkiala ja Stacs, tulisitteko tänne.

Kun he saapuivat, komisario selitti asian lyhyesti.

– Raaseporissa Fiskarsissa on tapahtunut henkirikos, joka tulee meille. Ja te saatte mennä sinne tutkimaan, mistä on kysymys.

Molemmat puhutellut nyökyttelivät.

– Jos te ihmettelette, miksi yksittäinen henkirikos tulee suoraan meille, kerron sen verran, että tekotapa on erikoinen: ruumiilta on katkaistu pää ja se on kaiken lisäksi kateissa.

Nuorempi konstaapeli Iiris Varkiala katsoi esimiestään hieman arvaillen.

– Ja mekö menemme ihan kahdestaan sitä selvittämään?

Sundby katsoi häntä hämmästyneenä.

– Onko siinä jokin ongelma?

– Ei ei, ei mitään ongelmaa, nuorempi konstaapeli  Stacs vastasi hätäisesti.

– Saatte mennä, Sundby sanoi.

Komisario Sundby nielaisi. Hän oli taas melkein heläyttänyt jotakin loukkaavaa, mutta onnistunut hillitsemään itsensä viime hetkellä.

Komisario oli vanhan liiton poliisimies, jolta saattoi joskus sutkahtaa sovinistinen tai rasistinen vitsi.  Hän tiesi, että näistä jutuista oli päästävä, moni kollega oli joutunut kuseen jostakin lesbojutusta tai mannekommentista. Mamuista ei myöskään sopinut puhua. Hän oli tähän asti selvinnyt vain paheksuvilla katseilla, mutta jos hän ei pääsisi pahoista tavoistaan, joskus tulisi nuori poliisi, joka tekisi hänestä kantelun.

Hän oli niin lähellä omaa eläkeikäänsä, että hänen ei kannattaisi ottaa riskejä. Vielä muutama vuosi ja ura olisi ohi. Olisi mukava päättää se hyvillä mielin ilman huomautuksia.

Kun nuoret tutkijat Iiris ja Johan tulivat heille, hän oli varma, että jompikumpi paljastuisi koston enkeliksi ja käräyttäisi hänet vääristä puheista. Johan ei kuitenkaan ollut turhantarkka ja saattoi itsekin erehtyä puhumaan esimerkiksi mamuista, Iirikselle sen sijaan ei erehdyksiä sattunut.

Johan oli tavallisen suomalaisen näköinen pitkä laiha hongankolistaja, joka hädintuskin täytti liian lyhyeltä näyttävän virkapukunsa silloin kun sitä piti pitää, mutta ei muuten juuri erottunut heistä muista. Paitsi että moni heistä oli saanut kiloja vyötäisilleen, kuten hän itsekin. Johan oli laiha kuin tikku.

Iiris oli jos mahdollista vielä laihempi mutta ei ihan niin pitkä. Ensisilmäyksellä Peter oli arvioinut, että lauta mikä lauta, mutta nyttemmin hän oli joutunut muuttamaan mielipidettään. Kyllä Iiris näytti ihan naiselta, vaikka laiha olikin.

Ja hymy, millainen hymy hänellä olikaan. Kun Iiris hymyili tai nauroi, tuntui kuin koko huone olisi täyttynyt ilosta. Peter ei vielä koskaan ollut tavannut naista, joka olisi osannut hymyillä tai nauraa kuten Iiris.

Ehkä tästä johtui, että hän oli onnistunut pysyttelemään asialinjalla. Sihteeri Maisa olikin  kiusoitellut häntä kysymällä, onko hän sairas, kun ei juttu lennä.

Oikeastaan hän oli ylpeä. Johtuipa Iiriksestä tai ei, hän oli pystynyt siivoamaan suunsa eikä möläytellyt edes tekohauskoja vitsejä kuin korkeintaan sellaisissa illanvietoissa, joissa oli läsnä vain vanha kaarti.

Iris oli innoissaan. Tämä murhamysteeri oli hänen ja Johanin ensimmäinen juttu KRP:ssä. Jos hänestä riippui, se hoidettaisiin hyvin. Hänellä oli tunne, että myös Johan ajatteli samoin.

Hän oli tyytyväinen työuraansa tähän asti, suuria vastoinkäymisiä tai takaiskuja ei ollut tullut. Joskus hän yllätti itsensä pohtimasta, miksi oli päättänyt ruveta poliisiksi, eikä jatkanut lakiopintojaan, jotka olivat sujuneet hyvin. Toisaalta niiden jatkaminen ei ollut vielä vuosiin myöhäistä, mutta jos hän aikoi tehdä uraa poliisin palveluksessa, oli painettava eteenpäin nyt.

Hän oli 27-vuotias, ei enää tyttö, vaikka joskus hänestä siltä tuntuikin. Moni muukin oli sitä mieltä, hänestä varmaan sanottaisiin, että hän oli tyttömäinen. Tai poikamainen, niinkin voitaisiin sanoa.

Hän oli lapsesta lähtien tykännyt leikkiä poikien kanssa, mutta oli hänellä ollut nukkejakin. Erityisen hyvin hän muisti Pekka-nimisen nuken, jonka äiti oli tehnyt. Se oli hänellä vieläkin jossakin muuttolaatikossa.

Hänellä oli kaksi veljeä, molemmat häntä muutaman vuoden vanhempia, ihan tavallinen perhe. Äiti ja isä olivat yhdessä vieläkin, mikä oli nykyaikana harvinaista. Vanhin veli oli ollut naimisissa, mutta joutunut eroamaan, syytä Iiris ei ollut koskaan saanut selville. Nuorempi veli vaihtoi kumppania tuon tuosta, eikä tuntunut löytävän sitä oikeaa.

Iiris oli kasvanut maatilalla pienellä paikkakunnalla ja tottunut kaikkiin maatilan töihin. Hän oli varmaan harvoja poliiseja, joka osasi lypsää lehmän käsin. Ehkä maalaistaustansa takia hän ei pelännyt eläimiä eikä juuri ihmisiäkään. Hän oli aina valmis tarttumaan toimeen, koska semmoinen oli ollut maalla tapana. Ei ollut naisten tai miesten töitä, se teki joka pystyi. Hänen äitinsä hoiti keittiön, isä navetan ja eläimet, se oli jonkinlainen tasapeli. Kumpikin osasi toistensa työt, eikä ollut harvinainen näky, että isä laittoi ruokaa tai äiti kävi lypsyllä.

Joskus Iiris mietti, että hänen perheensä oli ollut tasa-arvon edelläkävijä. Hän esimerkiksi osasi ajaa traktorilla ja käyttää kaikkia siihen kuuluvia vehkeitä mutta aivan yhtä hyvin hän osasi hoitaa myös kotityöt.

Koulussa Iiris ei ollut erottunut muista. Hän oli ehkä tavallista rajumpi otteissaan, koska oli tottunut painimaan veljiensä kanssa mutta muuten hän oli kuten kuka tahansa tyttö. Hänen paras kaverinsa oli ollut Heljä, ihana kiharapää, joka oli oikea ystävä, ei koskaan pettänyt luottamusta. Harmi vain, että Heljän perhe muutti pääkaupunkiseudulle ja yhteys katkesi.

Toinen ystävä oli poika, jolla oli sama nimi kuin hänen lempinukellaan, Pekka. Hän asui naapurissa. He kulkivat koulumatkat yhdessä ja puolustivat toisiaan, niinpä heitä kiusoiteltiinkin, koska eihän se nyt ollut sopivaa, että poika ja tyttö viihtyivät yhdessä. Monta yhteistä lumipesua tuli, mutta samalla potkurilla kuljettiin siitä huolimatta ja yhdessä oltiin.

Murrosiässä Iiris näki muiden tyttöjen muuttuvan mutta hänelle itselleen ei tapahtunut mitään. Monista tytöistä alkoi kehittyä maalaisnaisen perikuvia: heille ilmestyivät yhä vain suurenevat rinnat ja lantionseutu rupesi levenemään.

Iirikselle ei tapahtunut mitään. Hän oli samanlainen kuin ennenkin: laiha kuin tikku, ei rintoja eikä muotoja minkäänlaisia. Hänelle sillä ei olisi ollut kovinkaan paljon merkitystä, mutta muut tytöt ja sitten myös pojat rupesivat huomauttelemaan asiasta.

Miksi miksi miksi mitäkin ja miksei miksei miksei mitään. Miten hän sen olisi voinut tietää. Tottakai hän itsekin huomasi että oli erilainen mutta eihän kaikkien tarvinnut olla samanlaisia.

Mitä enemmän hänelle huomauteltiin, sitä enemmän hän nosti nokkaansa: mitä se teille kuuluu, minä olen semmoinen kuin olen. Kun hänelle oltiin ilkeitä, hänkin rupesi ilkeäksi ja huomautteli muille vielä pahemmin. Kenelläkään ei ollut kivaa.

Hän kysyi äidiltäänkin, miksi kaikilla muilla luokan tytöillä oli rinnat, mutta hänellä ei. Äiti lohdutti, että kaikki kehittyvät eri aikaan, odota vain, kyllä sinullekin rinnat kasvaa. Paitsi että ei kasvanut. Kun naiseksi tulo viivästyi muutenkin, hänet laitettiin lääkäriin. Kaikki arvot olivat normaalit. Naistentautien erikoislääkäri sanoi, että hän voisi määrätä hormoneja, mutta niillä saattaisi olla sivuvaikutuksia eikä hän suositellut niitä.

Iiris itse päätti, että olkoon näin. Hän on ikuinen poikatyttö, jos kerran niin on jossakin ajateltu. Lukiossa hän ei enää edes miettinyt asiaa vaan keskittyi täysillä opiskeluun. Sama linja jatkui ylioppilaaksitulon jälkeen oikeustieteellisen pääsykokeisiin lukiessa ja myöhemmin yliopistossa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi melkein alta aikayksikön ja häntä odotti loistava tulevaisuus lain parissa.

Sitten tuli kesäloma. Hän aikoi viettää sen maalla kaikessa rauhassa. Tilaa hoiti hänen nuorempi veljensä eikä hän tarvinnut apua tilan töihin mutta Iiriksellä oli aina paikka kotitalon yläkerrassa.

Hän tapasi pitkästä aikaa lapsuudentoverinsa Pekan, joka oli myös tullut kesälomalle vanhaan kotiinsa. Tämä opiskeli kauppiksessa ja oli jo melkein valmis. Iiris ja Pekka viettivät paljon aikaa yhdessä ja muistelivat entisiä aikoja. Pekkakaan ei ollut vielä löytänyt pysyvää kumppania, eikä Iiris ollut sellaista edes etsinyt.

Juhannus oli tulossa. Pekka ehdotti, että he voisivat mennä heidän mökilleen, jossa oli hyvin tilaa. Heidän lisäkseen siellä oli vain Pekan sisko kumppaninsa ja tämän kaverin kanssa. Näin päätettiin.

Pekka lupasi käydä alkossa. Hän tiesi hyvin, että alkoholi ei maistunut Iirikselle, mutta hän voisi vähän ottaa juhannuksen kunniaksi.

Mökillä oli aivan ihanaa ja seura sivistynyttä ja viihdyttävää. Pekan siskon Iiris tunsi ennestään, mutta hänen kumppaninsa ja tämän kaveri olivat uusia tuttavuuksia. Molemmat opiskelivat diplomi-insinööreiksi, kuten Pekan sisarkin.

Kaikki luulivat, että Iiris ja Pekka ovat pari, eikä kumpikaan hennonut oikaista heidän kuvitelmaansa, olivathan he tavallaan pari, lapsuudenaikainen pari.

Illan tullen ja alkoholinkulutuksen kasvaessa puheet muuttuivat seksuaalipainotteisiksi ja vihjaaviksi mutta niinhän kävi melkein aina. Pekkakin oli melkoisessa vauhdissa, minkä Iiris pani merkille paheksumatta. Saihan sitä juhannuksena juhlia, kun muutkin juhlivat.

Kaikkien ihmetyksen ja taivastelun aihe oli, että Iirikselle ei alkoholi maistunut mutta lopulta  hänet jätettiin rauhaan.

Iiris meni ensimmäisenä nukkumaan ja kuuli, kun Pekka tuli viereiseen sänkyyn.  Kohta kuorsaus täytti pienen huoneen ja Iiriskin nukahti.

Hän havahtui siihen, että joku kähmi häntä ja joku toinen piti häntä kiinni olkapäistä.

– Shhhhhh, se joku sihisi humalaisella äänellä ja toinen rutisti häntä tiukemmin. – Sinulle ei tapahdu mitään pahaa, me vaan opetetaan sinulle jotain sellaista mistä sinä et tiedä mitään!

Iiris yritti kamppailla vastaan, mutta kaksi miestä oli hänelle liikaa. Hän tunsi, kuinka sormi tunkeutui hänen sisäänsä ja toinen käsi kouri hänen yläosaansa.

– Sinulla ressukallahan ei ole vielä edes rintoja. Tämän jälkeen ne varmasti kasvavat. Ole ihan hiljaa niin me tehdään sinusta nainen, häntä olkapäistä pitävä mies sihisi.

Toinen mies könysi hänen päälleen. Hän tunsi jotakin kovaa, joka oli valmis työntymään häneen!

– Pekkaaa! Auta! hän huusi niin lujaa kuin jaksoi, mutta kuorsaus kuului entiseen malliin.

– Ei Pekka kuule, se on sammunut, hänelle sihistiin. Iiris huusi täyttä kurkkua apua niin että huone raikui. Jompikumpi laittoi kätensä hänen suunsa eteen mutta hän puri sitä kaikilla voimillaan ja jatkoi kiljumista.

Huoneen ovi kiskaistiin auki ja Pekan siskon ääni viilsi ilmaa:

– Risto, mitä sinä luulet tekeväsi! Lopeta heti!

Myös kuorsaus lakkasi ja hetken päästä kuului myös Pekan ääni.

– Mitä helvettiä! Heti ulos täältä!

Mäiskeestä päätellen hän löi ainakin lähintä päällekarkaajaa, joka älähti pahasti yrittäessään päästä pakoon. Toinen mies ei ollut yhtä onnekas vaan Pekan nyrkki tavoitti hänet ovella.

– Minä tapan teidät, Pekka huusi jonnekin käytävään. Sitten hän rutisti Iiristä viinalle lemuten ja pyysi anteeksi, että oli nukkunut, hänen ei olisi pitänyt juoda niin paljon. Iiris sanoi, että ei se mitään, pääasia että siskosi kuuli avunhuudot.

Iiris ja Pekka menivät mökin isompaan huoneeseen, jossa Pekan sisko istui lasi edessään.

– Missä ne tyypit on, Pekka kysyi kädet nyrkissä.

– Ne lähti ja veivät meidän veneen! Veikkaan että eivät tule takaisin!

He kävivät kolmestaan tilannetta läpi. He olivat kaikki yhtä mieltä, että mitään ihan hirveän pahaa ei ollut tapahtunut, kun aikuisiahan tässä kuitenkin oltiin, mutta ei tätä näinkään voinut jättää. Pekka pani vastaan, mutta naiset olivat sitä mieltä, että tämmöisestä teosta pitää tehdä poliisi-ilmoitus, muutenhan näin voi käydä muillekin.

Pekka ehdotti, että jos hän vain hoitaa, mutta naiset tyrmäsivät sen ajatuksen. Tämä asia ei parantunut väkivallalla.

Iiris oli kertonut tarinansa jo kahteen kertaan mutta vanhempi päivystävä konstaapeli ei ollut tyytyväinen vaan tankkasi samoja asioita.

– Varsinaista raiskaustako ei siis tapahtunut? hän intti.

– Tapahtui, hän tunkeutui minuun sormellaan!

– Vai niin. Nyt on tyttöhyvä sillä lailla, että tuo ei kuulosta oikeudessa oikein hyvältä. Melkein suosittelisin, että antaisit tämän jutun olla, pääsisit itsekin vähemmällä.

Iiris oli aivan järkyttynyt. Hän kiirehti selittämään, että oli oikeustieteen kandidaatti ja tiesi kyllä mitä oikeudessa sanottaisiin.

– Ehkä jossakin etelässä, mutta ei täällä, vanha päivystäjä ilmoitti.

Iiris halusi tavata hänen esimiehensä. Tämä oli jos mahdollista vielä vanhempi. Taisi olla niin että päivystäjät viikonlopuiksi ja juhlapäiviksi valittiin täälläpäin iän perusteella.

Iiris kertoi tällekin miehelle saman tarinan. Ja tämäkin mies toppuutteli:

– Jos otetaan ne kokemukset huomioon mitä minulla on, pääset paljon vähemmällä, kun annat asian vain olla.

Ei voinut olla totta! Iiris lähti poliisilaitokselta niskojaan nakellen ja päätti siinä paikassa, että hän alkaa poliisiksi. Mikäli hänestä riippui, kenenkään ei tarvinnut joutua tämmöisen kohtelun armoille.

Näin myös tapahtui. Muutaman paikallispoliisissa  eri tehtävissä vietetyn kuukauden jälkeen hän oli hakenut paikkaa KRP:sta ja tullut valituksi ensin koulutukseen ja sitten työhön. Hän itse arveli että oli saanut hyvät suositukset entisiltä esimiehiltään.

MURHA HOITOKODISSA

Rikoskomisario Peter Sundby yritti pysyä vakavana vaikkei voinut olla naurahtamatta. Hän oli kutsunut nuoret tutkijat luokseen mutta ensimmäisenä ovenraosta työntyi saksanpaimenkoiran kuono, sitten koko koira. Se asettui luontevasti istumaan hänen viereensä. Sundby taputti sitä päähän.
– No niin, Sundby sanoi ja viittasi tuoleja kohti.
Nuoret tutkijat Iiris Varkiala ja Johan Stacs istuivat hieman pelokkaina. He olivat arvuutelleet, miksi heidät ja Natso kutsuttiin esimiehen luo ja Iiris oli varma, että Natsolle tuli lähtö. Se oli taas ollut heidän mukanaan tavallisen virka-auton tai joskus jopa poliisiauton takapenkillä, vaikka oli sovittu, että Natson paikka oli kotona kuten muidenkin siviilikoirien. Natso oli itseoppinut poliisikoira, se ei ollut saanut minkäänlaista virallista koulutusta, eikä se siis mitenkään voinut olla tutkijoiden mukana.
Sundby pudisteli päätään.
– Sanon heti että tämä ei ole minun ansiotani, minä olen kertonut vain eteenpäin miten asiat ovat menneet.
Iiris puristi Johania kädestä. Nyt se ilmoitus tulisi.
Myös Sundby huomasi nuorten jännityksen, joka tuntui tarttuvan koiraankin. Hän taputti uudestaan Natsoa päähän.
– Ei mitään hätää, hyvä poika, hän sanoi.
Nuoret vilkaisivat toisiaan. Mitäs tämä oli.
Sundby rykäisi.
– Sanon niin kuin asia on. Natso on valittu Vuoden poliisikoiraksi ja sille on myönnetty Suomen Kennelliiton sankarikoiran arvo niiden Fiskarsin murhien tapahtumista. Poliisihallinto on asiakirjoihin tutustuttuaan tullut siihen tulokseen, että Natso pelasti kolmen ihmisen hengen. Ja Kennelliitto palkitsee sen samoista syistä.
Iiriksen teki mieli itkeä, mutta eihän se nyt ollut sopivaa poliisikäytöstä ja niinpä hän nieli kyyneleensä.
Johan toipui ensimmäisenä.
– Mitä se tarkoittaa? hän kysyi.
Sundby nauroi.
– Juuri sitä mitä sanoin. Natso saa mitalinsa hienossa tilaisuudessa, johon tulee myös poliisin ylin johto. Kutsuin teidät ja Natson luokseni kertoakseni tämän ja yhden muunkin asian.
Nuoret terästäytyivät. Nyt päästiin ehkä siihen pahaan asiaan. Natso ulahti.
– Nyt rauhoitutte! Sundby komensi. Tiedän kyllä, että Natso on ollut teidän mukana sekä tunnuksettomassa virka-autossa että poliisiautossa, mutta nyt ei puhuta siitä, vaan mietitään, miten tämä asia hoidetaan.
– Tässä on nimittäin yksi paha ongelma. Natsohan on itseoppinut poliisikoira, eikä sillä ole minkäänlaista koulutusta, papereista puhumattakaan.
Natso tiesi että siitä puhuttiin ja haukotteli kyllästyneenä.
– Ongelma tulee lähinnä siinä, kun media alkaa kysellä, millainen koira Natso oikein on. Ajattelin ensin, että voisimme ehkä venyttää totuutta, mutta sitä se nyt puuttuisi, että kärähtäisimme valehtelusta. Niinpä olen päättänyt, että kerromme totuuden. Tämä sankarikoira on itseoppinut, mutta erittäin hyvä toimissaan, kuten tulokset osoittavat.
Iiris huokasi ja Johan hirnahti. Juurikin niin.
– Nyt tullaan minuun, Sundby sanoi. Kun minulle selvisi, että meillä on täällä palkittava sankarikoira, panin toimeksi. Eihän meillä voi olla siviilikoiraa poliisin palveluksessa. Niinpä Natso pääsee Iiriksen kanssa pikakoulutukseen ja se nimitetään viralliseksi poliisikoiraksi.
Iiris havahtui kuin satavuotiaasta unesta.
– Mitä se tarkoittaa?
– Että sinä ja Natso käytte Hämeenlinnassa poliisikoirakoulussa ja saatte sieltä todistuksen, että Natso on ihan oikea poliisikoira.
– Entä jos me ei selvitä poliisikoiran vaatimuksista?
– Hyh, Sundby tuhahti. – Tämä on poliisin kunnia-asia. Te käytte siellä Hämeenlinnassa ja teille opetetaan joitakin poliisikoiran temppuja ja sitten te tulette takaisin ja Natso on virallisesti poliisikoira. Tähän on varattu kolme päivää, te asutte sen aikaa koululla.
Iiris meinasi kysyä jotain, mutta ymmärsi vaieta.
– Natso saa paperit joka tapauksessa, vaikka purisi kouluttajaa. Sen jälkeen se on itseoppinut ja koulutettu poliisikoira, jolla on koulutuksesta myös paperit!
Nuoret nyökyttelivät. Mutta jatkoa seurasi.
– Olen järjestänyt niin, että tämä sankarikoira saa arvoisensa partioauton eli teille tuodaan melkein uusi farmari Natsoa varten ja se voi olla aina teidän mukana!
IIris meni melkein sekaisin ja ryntäsi halaamaan komisariota. Hän havahtui vasta Sundbyn murinaan ”no niin, no niin”.
– Anteeksi, Iiris sopersi. Natso lipaisi hänen kättään.
Sundby nauroi ääneen.
– Ei mitään! Te näköjään luulitte että torun teitä Natson mukanaolosta, mutta minäpä yllätinkin teidät kaikki. Kunhan aikataulut selviävät, ilmoitan koulutuksesta tarkemmin samoin kuin palkitsemispäivästä, sehän on suuri päivä meille kaikille!
Palaveri oli päättynyt. Natso seurasi nuoria mutta vilkaisi vielä kerran Sundbytä. Hyvin meni!

Iiriksen teki mieli hypähdellä. Hän rutisti Johaniakin kuin sielunkumppania ja retuutti Natsoa kaulasta niin että koira ei tiennyt mitenpäin olisi ollut.
Ainoa murhe oli että sotaveteraani Elmeri oli kadonnut. Kun Iiris ja Natso eilen illalla olivat tapansa mukaan käyneet Elmeriä tervehtimässä, vanha mies ei ollut kotona. Talo näytti hylätyltä ja pimeältä.
Iiris oli yrittänyt pitää Elmeristä huolta parhaansa mukaan. Hän oli järjestänyt Raaseporin kaupungin sosiaalin kanssa niin että kodinhoitaja kävi Elmerin luona kolmesti viikossa ja työllistetty harjoittelija joka päivä. Heidän tehtävänsä oli tarkistaa, että Elmeri otti verenpainelääkkeensä ja muisti syödä. Ruoka tuotiin hänelle kaupungin autolla kolmesti viikossa. Iiris ja Natso kävivät niin usein kuin pääsivät, muutaman kerran kuussa joka tapauksessa, useimmiten kahdesti viikossa. Iiris oli ottanut Elmerin asian omakseen, hänen mielestään sotaveteraani oli ollut tärkeä lenkki hirvittävien murhien selvittämisessä. Hän oli löytänyt yhden murhatun naisen koiran eli Natson haukkumasta naapuritontilta ja juuri hän oli havainnut talolla outoa liikettä ja nähnyt jopa pommimiehen vievän taloon jotakin. Elmerille olisi pitänyt antaa hengenpelastusmitali moninkertaisena, vaikka oli Natsokin sen toki ansainnut. Jos Natsoa ei olisi ollut, ruumiita olisi kolmen päättömän lisäksi tullut monta lisää, mutta kyllä Elmeri oli pelastanut ties kuinka monta muuta. Iiristä puistatti vieläkin, kun hän mietti mitä olisi tapahtunut, jos naapuritaloon asetettu pommi olisi räjähtänyt, kun esimerkiksi Miro olisi mennyt katsomaan mitä talolla oli tapahtunut.
Miro! Hänen piti ehdottomasti soittaa Mirolle!
– Kulta täällä, hän ei malttanut olla aloittamatta. Miro oli kerran nimittänyt häntä tuolla nimellä ja vielä ihan pokkana sanonut tarkoittaneensa joka sanaa.
– Iiris kiusaa, Miro vastasi.
– Mutta hei minulla on asiaakin. Natsosta tulee virallinen poliisikoira, me käydään pikakoulutuksessa ja saadaan oma auto ja Natso on valittu Vuoden poliisikoiraksi ja se saa sankarikoiran arvon suuressa juhlassa, johon me ja poliisin ylin johto osallistuu. Mutta varsinainen asia on, että Elmeri on kadonnut! Hänen talonsa on tyhjä!
Miro aisti naisen riemun ja osallistui siihen etänä niin hyvin kuin taisi. Hienoa, erinomaista, Natsohan on jo pitkään käyttäytynyt kuin poliisikoira, koska juhlat ovat ja ketä sinne kutsutaan.
– Minä voin tehdä teistä jutun! Miro sanoi.
Vasta nyt Iiris muisti että Miro oli täysverinen toimittaja, vaikka olikin viime aikoina ollut mukana aivan muissa asioissa.
– Mistä asti Elmeri on ollut kateissa? Miro kysyi.
– Minun havaintojeni mukaan eilisestä. Jospa sinä selvittäisit asiaa, minulla on nimittäin kädet täynnä töitä Johanin kanssa, meillä on yksi omituinen juttu juuri ratkeamaisillaan.
– Mikä? Miro kysyi.
– Enhän minä sitä sinulle voi sanoa, Iiris huokasi.
– Tietenkin voit! Minähän tiedän muutenkin kaiken, Miro sanoi.
Kukahan nyt kiusasi ketä. Totta se kuitenkin oli ja niinpä Iiris kertoi, että yhden suuren yrityksen toimitusjohtaja oli kateissa ja heidän piti yrittää selvittää mitä oli tapahtunut. Nyt näytti siltä, että ei varsinaisesti mitään kauhean pahaa, mies oli vain seonnut ja lähtenyt omille teilleen Espanjaan. Mutta ennen kuin varmistuisi, että hän oli matkalla vapaaehtoisesti, Iiriksen ja Johanin piti painaa töitä täysillä.
– Hyvä on, Miro sanoi. – Otan selvää Elmeristä, onhan hän minunkin ystävä. Jos kukaan minulle mitään kertoo.
– Tottakai ne sinulle kertoo, sinähän olet melkein poliisi itsekin tai siltä minusta ainakin tuntuu. Ja Natso on samaa mieltä!

Kaikki portit aukenivat, kun Miro sanoi, että hän on Elmerin hyvä ystävä, jolle Elmeri varmasti haluaisi kerrottavan mitä hänelle on tapahtunut. Kaupungin vanhustyön virkailija nikotteli, mutta tuli sitten tulokseen, että varmaan oli kyseessä Elmerin etu.
– Te ette kuitenkaan ole sukulainen, virkailija arvuutteli.
– En vaan hyvä ystävä. Me tutustuimme siinä kauheassa murhajutussa, jos muistatte. Elmeri pelasti minun henkeni. Olen käynyt usein Elmerin luona. Sain vinkin hänen katoamisestaan KRP:n tutkijalta nimeltä Iiris Varkiala. Hän ei valitettavasti ehtinyt itse ruveta selvittämään missä Elmeri on. Mehän oletamme, että hänelle ei ole tapahtunut mitään varsinaista pahaa.
– Koska te huomasitte, että Elmeri on kadonnut? virkailija kysyi.
– Iiris meni käymään Elmerin talolla eilen illalla poliisikoiransa Natson kanssa, eikä Elmeriä näkynyt.
– Ahaa, se sankarikoira! virkailija sanoi ilahtuneena ja kertoi että Elmeri on viety ensin paikalliseen sairaalaan ja sieltä Meilahteen. – Terveydenhoitaja huomasi, että hänellä on sydänkohtaus tai jokin sellainen. Soittakaa Meilahteen, siellä ne tietää.
Miro oli jo aikeissa sulkea puhelimen, kun virkailija rikkoi hiljaisuuden ja kysyi.
– Tiedättekö, onko Elmerillä elossa sukulaisia?
– Tytär saattaa asua Ruotsissa, mutta hänestä ei ole mitään tietoa. Elmerikään ei ole puhunut hänestä.
– Mutta Suomessa hänellä ei ole sukulaisia?
– Ei. Niinkö huonosti ovat asiat, että sukulaisia etsitään?
– Ei ei ei. Hän on kuulemma kovaa vauhtia toipumassa. Mutta olemme tulleet siihen tulokseen, että yksin hän ei enää voi asua ja niinpä etsimme hänelle hoitokotia.
Miro mietti hetken.
– Se voi kyllä olla hänelle kauhistus!
– Niin mekin vähän arvelemme. Ja tietysti hoitokotiin siirtyminen on hänen tapauksessaan vapaaehtoista. Voisitteko te hänen ystävänään puhua hänelle?
Miro lupasi, että hän ja Iiris voisivat puhua Elmerille, kunhan ensin saisivat tietää mihin hänet oli tarkoitus sijoittaa.
– No me soitamme teille. Ja tehän voisitte käydä etukäteen katsomassa, millainen se hoitokoti on. Tavallisesti niin ei menetellä, mutta tämän sotaveteraanin kohdalla niin voitaisiin tehdä.

Elmeri löytyi Meilahdesta. Hän oli juuri päässyt teho-osastolta tavalliselle, kun Iiris ja Miro tulivat. Miro oli pyytänyt Iiriksen mukaansa, Natsoa sairaalaan ei saanut tuoda, kun se ei ollut opaskoira. Eikä Iiris ollut virkatehtävissä.
Elmeri oli kalpea kuin haamu, mutta silmissä oli eloa.
– Täällähän sinä olet, Iiris tervehti. Miro tyytyi sanomaan hein.
– Täälläpä hyvinkin, Elmeri sanoi voipuneesti.
Iiris kertoi, että hän ja Natso olivat käyneet eilen talolla, mutta se oli ollut tyhjä ja sitten hän oli pyytänyt Miroa selvittämään, mitä Elmerille oli tapahtunut.
– Minua rupesi taas ottamaan. Onneksi se terveydenhoitaja tuli kerrankin oikeaan aikaan ja ymmärsi tilata sairasauton. Lopulta minut tuotiin tänne teholle.
Elmerin oli vaikea puhua, hän oli liian heikossa hapessa. Selvästi hän kuitenkin ilahtui vieraista.
– Me ei ymmärretty edes tuoda mitään, kun ei tiedetty missä kunnossa sinä olet, Iiris valitteli mutta Elmeri kuittasi, että ei häneltä puutu mitään, eikä hän pidä suklaasta ja kukatkin ovat vain kukkia. Pääasia että te tulitte, Natsokin olisi saanut tulla, mutta eihän tänne saa tuoda koiria.
Miro selvitteli kurkkuaan.
– Tuota noin… hän aloitti.
Elmeri nosti vähän kättään.
– Minä tiedän. Te tulitte puhumaan minua hoitolaitokseen, sen näkee teidän naamasta.
Niin sen varmaan näkikin. Syylliset vilkaisivat toisiaan.
– Mutta vain jos sinä itse olet valmis, Iiris sanoi.
Elmeri katsoi heitä kumpaakin.
– Jos lupaatte käydä minua katsomassa. Pakkohan minun on johonkin mennä, enhän minä enää voi asua yksin. Olen jo 95-vuotias, eikä kukaan rupea asumaan minun kanssani, tyttärestäkään ei ole kuulunut mitään moneen vuoteen.
– Haluaisitko sinä että me otamme häneen yhteyttä? Iiris kysyi.
Elmeri myönsi että voisihan se olla mukavaa, vaikka he olivatkin vieraantuneet toisistaan, viimeksi hän oli tavannut tyttärensä poikansa hautajaisissa.
Iiris lupasi, että he selvittäisivät asiaa ja kertoisivat tyttärelle Elmerin voinnista.
Elmeri nosti kättään.
– Mutta te saatte käydä katsomassa sitä hoitokotia, mihin ne aikovat minut laittaa, ettei minua laiteta ihan mihin tahansa.

Sosiaalin nainen soitti Mirolle muutaman päivän päästä. Hänellä oli hyviä uutisia, oikein hyvästä hoitokodista oli juuri vapautunut paikka, jos päätös tehtäisiin pikaisesti.
– Eli teillä on tämä iltapäivä aikaa käydä katsomassa sitä paikkaa, siellä tiedetään, että te tulette.
Miro pyysi hoidokodin yhteystiedot ja soitti Iirikselle, joka valitteli, että ei millään ehdi lähteä mihinkään tänään.
– Niinpä minä menen yksin, Miro sanoi.
Hän ajoi hoitokoti Kuusenoksan pihaan jo reilun tunnin päästä. Paikka ei ollutkaan vanha rötiskö vaan korkeintaan muutaman vuoden vanha puusta tehty osin kaksikerroksinen suuri laitos, jossa oli useita osia.
Hoitokodin johtaja Emmi Marala otti hänet vastaan.
– Tervetuloa, meille soitettiinkin, että te saattaisitte tulla katsomaan meitä sotaveteraani Elmerin puolesta.
Johtajan kädenpuristus oli lämmin ja hymy valloittava. ”Täällä minäkin voisin viihtyä”, Miro ajatteli.
Johtaja kierrätti Miroa yleisissä tiloissa, ruokasalissa, oleskelutilassa, verannalla, juhlasalissa ja vei tämän sitten suurehkoon valmiiksi kalustettuun huoneeseen, jossa oli sänky, televisio, pari tuolia ja pöytä.
– Tämä olisi Elmerin huone, varmaan paras meidän huoneista, mutta hän on sen ansainnut! Onhan se hienoa, että vielä niinkin vanhana voi asua hoitokodissa ja liikkua omin jaloin. Mikäli käsitin oikein, hän on hyvin perillä maailman asioista, eikä tarvitse juurikaan apua arkirutiineissa.
Miro myönsi, että näin on. Elmeri on tähän asti tullut toimeen ihan yksinään, mitä nyt terveydenhoitaja, kodinhoitaja ja tyttö ovat käyneet häntä auttamassa.
– Hänen ongelmansa on sydän, joka pyrkii oikuttelemaan. Eikai se mitään sen pahempaa ole, mutta kyllä se sairaalareissun vaatii.
– Hienoa. Otamme hänet mielellämme, jos vain saamme.
Miro sanoi, että näin hän uskoo, tänne hänkin voisi tulla.
He kättelivät ja Miro lähti viemään Elmerille ja Iirikselle sanaa hyvillä mielin.

Suuri päivä oli ovella. Natso oli harjattu huolellisesti, sen kynnet oli leikattu ja hampaat harjattu, mistä se ei yhtään pitänyt. Kaikki oli valmista huomista varten. Iiris oli jopa silittänyt poliisipukunsa, oli nimittäin toivottu, että hän pukeutuisi virkapukuun kuten kaikki muutkin juhlaan tulevat poliisit.
Oli sovittu, että Iiris, Natso, Johan ja komisario Sundby menisivät Iiriksen ja Johanin uudella virka-autolla.

Natso irvisteli. Sen useaan kertaan harjatut hampaat tuntuivat oudoilta. Iiristä hymyilytti ja hermostutti samalla kertaa. Hänellä oli huolellisesti silitetty virkapuku ja sopivasti meikkiä ja hän yritti seisoa lavalla mahdollisimman ryhdikkäänä. Hän tiesi, että heitä katsottiin, olihan paikalla poliisin ja kenneliiton ylintä johtoa ja mediaa jos minkälaista.
Murharyhmän komisario Peter Sundby puhui.
– Saanko esitellä: Vuoden poliisikoira ja sankarikoira Natso ja hänen ohjaajansa ylikonstaapeli Iiris Varkiala.
Iiris hätkähti, nyt Sundbyille oli tullut paha virhe, hänhän oli vasta nuorempi konstaapeli.
Natso katsoi Sundbytä vähän sillä silmällä, että joka sen nimen turhaan lausuu. Sitä taisi vähän hermostuttaa.
– Aivan, sinusta puhutaan Natso, Sundby sanoi.
Kaikki nauroivat hyvätahtoisesti.
– Mutta asiaan! Sundby jatkoi. Tämä Vuoden poliisikoira olisi ansainnut kolminkertaisen hengenpelastusmitalin, mutta koska niitä ei jaeta kuin ihmisille, Natso saa tyytyä Kennelliiton myöntämään sankarikoiran arvonimeen.
– Fiskarsissa tapahtui kolme kammottavaa murhaa, joiden selvittelytyössä Natso pelasti kolme tai jopa neljä ihmishenkeä, mikä on poliisikoirillekin aivan poikkeuksellista. Tässä vaiheessa täytyy muistaa, että Natso ei silloin vielä ollut poliisikoira vaan yhden murhatun naisen koira, joka murhan jälkeen jäi nykyiselle ohjaajalleen.
Kuulijat eivät hiiskahtaneetkaan vaan odottivat jatkoa. Iiriksen poskia kuumotti. Hän piti Natson hihnaa rystyset valkoisena.
– Tämä sankarikoira Natso on itseoppinut poliisikoira, joka kasvoi työhönsä hurjaa vauhtia pyörineiden tapahtumien pyörteessä ja kävi pelotta ja armotta murhaajan ja murhaajien kimppuun, vaikka myös sitä ammuttiin.
Sundby piti pienen tauon ja veti henkeä.
– Nyt te tietenkin kysytte, miten Vuoden poliisikoiraksi on voitu valita sankarikoira, joka ei edes ole poliisikoira. Vastaus on yksinkertainen: Natso on suorittanut poliisikoirakoulussa kaikki poliisikoiralta vaadittavat kokeet ja tullut sen jälkeen hyväksytyksi poliisikoiraksi eli nyt se on ihan oikea poliisikoira. Tähän voisi leikkisästi sanoa, että opiskelu kannattaa mutta kokonaisuudessaan tämä on vakava asia. Jos Natsoa ei olisi ollut, moni olisi menettänyt henkensä.
– Lyhyesti: onneksi olkoon ja kiitos, Natso. Ja kiitos Iiris Varkiala!
Iiris ja Natso tekivät sovitusti muutaman hyvin hallitun kiepin lavalla ja kuulijat taputtivat.
– Sankarikoira ja Vuoden poliisikoira on ohjaajansa kanssa tavattavissa kahvitilaisuuden aikana ja sen jälkeenkin mutta nyt on mitalinjaon aika.
Korkea-arvoinen poliisipäällikkö tuli ja pujotti Natson kaulaan Vuoden poliisikoiran mitalin ja kennelliiton edustaja teki saman tempun sankarikoiran mitalilla. Taputuksista ei meinannut tulla loppua. Iiris oli huomaavinaan, että Natso nautti saamistaan helyistä ja kaikesta siitä huomiosta mikä siihen kohdistettiin. Linssilude mikä linssilude!
Kamerat räpsyivät ja surisivat. Hauskinta oli, että melkein kaikki toimittajat kävivät taputtamassa sankarikoiraa ihan henkilökohtaisesti.
Natso ja Iiris pääsivät kahville korkea-arvoisimpaan pöytään ja sankarille tuotiin lautasellinen herkkuja sekä vettä. Tilaisuus venyi, kun monet median edustajat halusivat kuulla Natson tarinasta jotain sellaista mitä muut eivät olleet kuulleet.

Elmeri oli hiljainen. Sota-aika muistui hänen mieleensä. Moni oli silloinkin joutunut lähtemään kodistaan, kuten hän nyt. Tykit eivät sentään jyskäneet, eivätkä kranaatit ulvoneet.
Hän hamuili kädellään Natson turkkia, kunpa edes se oli saanut tulla hänen kanssaan hoitokotiin.
Kun Iiris huomasi vanhan miehen vaiteliaisuuden, hän ei edes yrittänyt puhua jonninjoutavia vaan ajoi rauhallisesti eteenpäin. Silloin tällöin hän vilkaisi taakseen peilistä. Natso istui Elmerissä ihan kiinni ja vanhan miehen käsi retuutti hiljaa sitä kaulasta.
– Tuntuuko sinusta, että et haluaisi mennä sinne hoitokotiin? Iiris kysyi.
Elmeri veti kuuluvasti henkeä ja Natso lipaisi hänen kättään. Sen mielestä tämä muistutti viimeistä matkaa.
– En tietenkään haluaisi, mutta tajuan että ei tässä ole vaihtoehtoja. Jos jään kotiin, minut löydetään joku kerta menehtyneenä.
Iirikselle tuli paha olo. Noinhan se tietenkin oli, mutta hyvin ei ollut. Kunpa hän olisi keksinyt jonkin toisen konstin.
– Onko sinulla mielipide nimenomaan tästä hoitokodista, johon me ollaan matkalla, Iiris kysyi.
Elmeri huokasi.
– Jotenkin minusta tuntuu painostavalta, mutta niin varmaan tuntuisi, vaikka olisimme menossa mihin tahansa.
– Miron mielestä Kuusenoksa vaikutti ihan hyvältä paikalta, jossa on suurimmaksi osaksi hyväkuntoisia asukkaita. Hänestä näytti, että puolet on naisia, puolet miehiä ja heillä tuntui olevan jopa hauskaa keskenään.
– Niin varmaan, Elmeri sanoi ja retuutti Natsoa. Iiris ajoi eteenpäin.
Navigaattori näytti että alettiin olla perillä, enää kuusi kilometriä.
– Jos sinä et viihdy siellä, lupaan hakea sinut pois ja katsotaan sitten mitä tehdään, Iiris sanoi.
Elmeri naurahti.
– No en viihdy. Voidaanko siis kääntyä takaisin?
Iiriskin nauroi.
– Ehkä sinun pitää kuitenkin ensin edes käydä siellä.
He olivat sopineet, että jos Elmeri kotiutuu Kuusenoksaan, Iiris tuo hänelle rakkaat tavarat eri reissulla, Elmerillä oli mukana vain pieni matkalaukku, jossa olivat kaikkein tärkeimmät tavarat.

Kuusenoksassa heitä tervehti oikea vastaanottokomitea, johtaja, hoitajat ja suuri osa asukkaista. Kun Iiris kysyi, onko heillä tapana järjestää tällainen vastaanotto kaikille tulijoille, johtaja sanoi, että ei suinkaan, mutta tällaisille merkkihenkilöille kyllä. Hänen mielestään Elmeri jos kuka oli merkkihenkilö, elossa oleva sotaveteraani, jonka ansiosta he voivat viettää itsenäistä elämää vapaassa maassa.
Elmeri liikuttui vastaanotosta mutta tervehti joukkoja lähinnä nyökkäämällä. Natso sen sijaan esiintyi tavallistakin ylväämmin, se nautti väkijoukoista. Iiris kysyi luvan, voisiko sen päästää irti ja kohta Natso pääsi heiluttamaan häntää mummoille ja papoille oikein sydämensä kyllyydestä. Melkein jokainen asukas ja hoitaja halusi taputtaa koiraa, jopa johtaja silitti sitä päälakeen.
Elmeri hymyili urheasti mutta oli lyhytsanainen.
Hoitokodin johtaja huomasi Elmerin hiljaisuuden ja tuli reippaasti esittäytymään.
– Hei, minä olen Emmi Marala. Voisin esitellä sinulle taloa. Sopiihan sinulle että sinuttelemme, se on meillä täällä tapana.
Elmeri nyökkäsi, tottakai. Mutta hyvä, kun asiaa kysyttiin.
Elmeri, Iiris ja Natso seurasivat johtajaa isoon päivähuoneeseen, jossa oli tuoleja ympyränä ison television ympärillä, viihtyisäntuntuiseen ruokasaliin, avariin pesutiloihin ja näytettiinpä heille henkilökunnankin taukotilat.
– Meillä on täällä myös kuntosali, joka on vapaasti käytössä iltaisin ja viikonloppuisin. Arkisin siellä annetaan eritasoista kuntoutusta, meillähän on täällä oma fysioterapeuttikin, jos semmoiselle on tarvetta.
Elmeri pudisteli päätään.
– Taitaa olla minun osaltani jo vähän myöhäistä mutta onhan se hyvä kun on kuntosali.
– Jossa muuten on myös pieni uima-allas tuolla verhon takana. Sekin on kaikkien asukkaiden vapaasti käytettävissä silloin kun siellä ei ole ohjattua vesiliikuntaa kuten nyt.
Iiriksen yllätykseksi Elmeri sanoi, että hän voisi joskus käydäkin vähän pulikoimassa, jos joku vain katsoisi, että sydän ei petä vedessä.
– Ja tämä on sitten sinun huoneesi, talon paras, johtaja sanoi ylpeyttä äänessään.
Huone oli esittelemisen arvoinen: suuri ja hyvin varusteltu, oli televisio, radio, sohva ja sähkösänky ja pimennysverhot ikkunoissa. Seinillä oli muutama aidontuntuinen öljyväritaulu.
– Nämä taulut ovat paikallisen harrastekerhon maalauksia, mutta minusta ne ovat hyviä ja antavat semmoista aitoa kodintuntua.
Iiris huomasi, että Elmeri nyökytteli!

Iiris huolestui toden teolla, kun Elmeri oli vielä päivienkin päästä tavallista vähäpuheisempi. Hän oli käymässä hoitokodissa jo kolmatta kertaa Natson kanssa, mutta tilanne oli ennallaan. Elmeri ei ollut kotiutunut. Hän ei ottanut kantaa, halusiko hän, että Iiris toisi hoitokotiin hänen tavaroitaan, kohautteli vain hartioitaan. Ihan sama.
Natso teki parhaansa, jotta saisi mieheen jonkinlaista eloa, mutta kun pökkiminen, vinkuminen, hännänheilutus tai edes paikallaan hypähtely ei saanut Elmeria osallistumaan koiruuksiin, Natsokin antoi periksi.
– Elmerillä on asiat huonosti, Iiris juorusi Mirolle puhelimitse. – Käy sinä häntä katsomassa ja yritä saada häntä edes kertomaan, aikooko hän jäädä sinne Kuusenoksaan.
– Mitä minä sanon, jos hän sanoo, että ei halua, onko hänellä oikeasti jokin vaihtoehto? Miro kysyi.
Iiris oli miettinyt asiaa mutta ei ollut keksinyt hyvää vaihtoehtoa.
– Sano, että kyllä me jotakin keksitään. Mietitään sitten mitä voidaan tehdä.
– Me? Ketkä me? Sinä ja Natsoko?
– Eikä kun sinä ja minä! Iiris parahti.

Elmeri ilahtui Miron tulosta. Tunnelma oli samanlainen kuin jos vanhat sotakaverit olisivat tavanneet.
Kovat kokemukset murhamysteerien parissa olivat karaisseet heidät monellakin tavalla, eikä turhia höpinöitä tarvittu.
– Viihdytkö sinä täällä, Miro kysyi.
Elmeri sanoi että ei hän vielä tiennyt, ei tämä kyllä ollenkaan hassummalta paikalta vaikuttanut, Miron arvio oli osunut aikalailla oikeaan.
– Mikäs täällä toisaalta. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, asiat sujuvat, hoitajat kohtelevat kuin ihmistä ja toiset asukkaatkin vaikuttavat ainakin osittain ihan mukavilta.
– Mutta silti et ole oikein kotiutunut…
– Eihän tämä ole koti. Ymmärrän kyllä hyvin, että jostakin tässä on luovuttava. Ja tajuan senkin, että yksin en enää pysty asumaan, mutta vähän haikeaksi tämä vetää. Kukaan ei taida oikein ymmärtää minua, kun ei kellään ole ole ollut sellaista elämää kuin minulla. Voi olla, että sinä olet ainoa, joka on edes vähän perillä minun elämästäni, kun sinä olet uskollisesti kuunnellut minun tarinoitani.
Miro sanoi, että ei se ole ollenkaan vaikeaa, on ollut ilo ja kunnia kuulla millaista elämä oli sota-aikana.
– Vähän se oli erilaista, minulla ainakin, Elmeri sanoi hymyillen.
– Iiris käski kysyä, tiedätkö sinä, että sinun ei ole pakko jäädä tänne, jos et halua.
Elmeri nyökkäsi.
– Niinhän sitä sanottiin. En kylläkään tiedä, mitä vaihtoehtoja olisi, kun saattaa hyvinkin olla, että eivät nämä hoitolaitokset tästä ainakaan parane.
Miro myönsi, että hänkään ei tiennyt vaihtoehtoja.
– Mutta Iiris sanoi, että kyllä me jotain keksitään!
– Ketkä me?
– Hän ja minä, niin hän sanoi.
– Voi sitä tyttöä, Elmeri huokasi mutta katui heti sanojaan. – Etkä sitten paljasta, että sanoin häntä tytöksi. Tyttöjä ei enää saa sanoa tytöiksi.
Molemmat nauroivat.
Elmeri puolestaan käski sanoa Iirikselle, että ei turhaan hätäilisi.
– Varmaan kotiutuisin paremmin, jos Natso kävisi aina kun pääsee!
Heti ulos päästyään Miro raportoi Iirikselle puhelimitse: – Ei mitään hätää, kyllä Elmeri siitä tokeentuu. Sinua ja Natsoa hän kyllä odottaa kylään!

 

MIEKAN SUOJELIJA

Kiven kilahdus

Aurinko poltti niskaa. Kaksi keskenkasvuista poikaa kuokki kivistä kesantoa, joka oli ollut pitkään viljelemättä. Kaksoset, Tom ja Will, yrittivät tehdä äidille mieliksi. Molemmat tiesivät, ettei heistä vielä ollut miesten töihin, mutta pakkohan heidän oli yrittää. Koko kylässä ei ollut yhtään ainoaa tervettä aikuista miestä, vain vanhoja ukkoja ja naisia.
– Oletko kuullut isästä? Will kysyi varoittamatta ja näki veljensä hätkähtävän.
Tom käänteli päätään joka suuntaan.
Isästä ei saanut puhua!
– En ole, eikä ole äitikään, mutta kaipa hän vielä hengissä on. Nyt suu suppuun, etkö muka muista, että isästä ei puhuta.
Tom iski raivoissaan maata kuokalla. Kunhan hän kasvaisi, hänkin liittyisi isänsä joukkoihin. Ja näyttäisi niille, näin – ja näin! Ja näin!
– Rauhoitu, Will komensi. – Ei tämä pelto lopu, vaikka kuinka kuokkisit. Säästä voimiasi.
Tom vilkaisi häntä äkäisenä. Häntä ei komenneltu. Hän löi kuokan maahan voimiensa takaa.
Kuokka kilahti oudosti ja kimposi takaisin. Kirottu kivi! Tom löi uudestaan. Taas kuokka kilahti ja kimposi korkealle. No johan on! Tom löi raivon vallassa samaa kohtaa kolmannen kerran niin että säleet lentelivät.
Will kiirehti veljensä avuksi.
– Odota, täällä on jotakin, hän sanoi raivoavalle veljelleen.
Pojat pöyhivät maata yhdessä ja saivat lopulta esiin omituisen pitkän esineen.
– Puhdistetaan se, Will ehdotti.
Tuota pikaa multa oli rapsutettu pois ja heillä oli käsissään ikivanha ruosteinen miekka.
Pojat olivat innoissaan, he uskoivat löytäneensä todellisen aarteen. Se tosin näytti kaikelta muulta.
Kumpikaan ei tiennyt mitä miekalla olisi pitänyt tehdä, sen rosoinen pinta näytti syöpyneen pilalle, eikä sen väri muistuttanut mitään heidän näkemäänsä.
– Miten tämä voi olla näin kamalan painava, Tom kysyi.
Pojat jaksoivat hädin tuskin kannatella löytöään.
Eipä heillä toisaalta ollut tietoa miekkojen painosta, sillä kaikki puukkoa suuremmat aseet olivat olleet kiellettyjä koko heidän elinaikansa.
– Jospa tästä saisi vielä oikean miekan, Will sanoi innostuneena.
– Jospa tosiaan, viedään se sepälle! harkitseva veli sanoi.

Vanha yksijalkainen seppä katseli poikien löytöä säikähtäneen näköisenä. Miekka se oli, ja miekat olivat kiellettyjä.
– En tiedä…
Seppä vilkuili ympärilleen. Toisaalta hän tiesi kenen pojat miekan olivat löytäneet. Ja mitä hänellä oli menetettävänä… jalkapuolella vanhalla äijällä, ei mitään.
– Voinhan minä kokeilla, hän sitten sanoi.
Pojat katselivat seppää kunnioittavasti. Kaikki tiesivät että seppä oli menettänyt toisen jalkansa suuressa taistelussa. Seppä jos kuka saisi miekan entiselleen.
Pojat seurasivat silmä tarkkana kun seppä laittoi miekan tulikuumille hiilille. Sopivan ajan kuluttua hän pani miekan alasimen päälle ja löi sitä suurella vasaralla. Kuului kumahdus mutta mitään muuta ei tapahtunut.
Seppä kosketti terää kädellään ja päätteli että se ei ollut lämmennyt tarpeeksi. Se ei ollut lämmennyt ollenkaan.
Seppä piti miekanromua hiilillä kauemmin kuin ensimmäisellä kerralla ja toisti äskeisen. Miekka kumahti.
Nyt seppä hermostui. Vielä kertaakaan rauta ei ollut vastustellut häntä näin. Hän pyyhki hikeä kämmenselällään ja polki raivoisasti ahjoa, jotta hiilet olisivat tulleet vielä kuumemmiksi.
Pojista näytti kuin seppä olisi kärsinyt enemmän kuin miekka. Vaikka seppä kuumensi ja takoi miekkaa kuinka, se ei ollut moksiskaan. Se pysyi yhtä ruosteisena ja omituisen harmahtavana.
Ainoa muutos oli että se oli lakannut kumahtelemasta.
Seppä nosti vielä kerran miekan hiililtä ja kosketti terää peukalollaan. Poikia hirvitti mutta mitään ei tapahtunut. Miekka ei ollut edes kuuma.
– En tiedä, mitä tämä on, mutta minun keinoillani tälle ei voi mitään.
Seppä näytti pettyneeltä. Hänen tunnustettu ammattitaitonsa oli kokenut kovan kolauksen. Hän käänsi miekalle ja pojille selkänsä.

Pojat eivät keksineet muutakaan kuin viedä miekan äidilleen. Tämä katsoi sitä uteliaana.
– Sehän on miekka, vanha miekka…
Poikien äiti, Tess nimeltään, oli reipas naisihminen, joka ei pelännyt mitään.
– Kai te tiedätte, että miekat ovat kiellettyjä, hän sanoi mutta ei edes odottanut vastausta.
Pojat kertoivat, että seppä ei ollut saanut miekkaan terää, eikä mitään lakia, vaikka yritti kaikki keinot.
Mistä pojat olivat saaneet miekan? Pellosta, se oli osunut kuokkaan.
– Ja kuokka meni säpäleiksi, Will tunnusti.
Äiti huokaisi. Sekin vielä, niin kuin tässä ei olisi huolia muutenkin.
Hän ei kuitenkaan ollut lannistuvaa sorttia, päinvastoin.
– Käykää pyytämässä sepältä uusi kuokka, sanokaa että korvaan sen kyllä.
Kun Will ja Tom näyttivät epäröiviltä, äiti hoputti heitä sanomalla, että pelto pitää kuokkia, muuten ei saada ruokaa itselle eikä vieraille.
Pojat nostelivat olkapäitään. Niinpä tietysti.
Aurinko porotti edelleen täydeltä terältä.

Entä miekka? Tess mietti. Mitä hänen pitäisi sille tehdä? Hän katsoi miekkaa kuin vastausta odottaen, mutta se vain jökötti maassa, johon pojat olivat sen laskeneet.
Samassa Tessillä välähti. Vanha miekka… hänen omat suunnitelmansa… siinähän se oli.
Kun Will ja Tom palasivat väsyneinä pellolta, heitä odotti merkillinen näky. Heidän kotinsa oven yläpuolella roikkui vastamaalattu kyltti Vanhan Miekan Majatalo ja sisällä peräseinällä ovea vastapäätä komeili sinne äskettäin kunniapaikalle ripustettu ruosteinen, joskin kaikesta irtoliasta puhdistettu miekka.
– Mitäs pidätte? äiti kysyi innoissaan. – Eikö olekin hieno?

Kaksi kulkijaa

Kahden miehen joukkoa johti vanha, takkuinen, pitkäpartainen ja -tukkainen vanhus, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla jo mullan alla. Perää piti vaalea, salskea nuori mies, josta kuitenkin heti huomasi että elämä oli kurittanut häntä. Molemmat olivat pukeutuneet repaleisiin ryysyihin, eikä minkäänlaisia kantamuksia ollut. Vain kengät olivat silmäänpistävän hyväkuntoisen näköiset. Vanhemmalla miehellä oli pieni leili ja nahkainen pussi, nuoremmalla vain paljaat kädet.
Nuorempi kiroili ja valitti koko ajan.
– Lopeta tuo, vanhempi komensi, – et sinä kuole. Kohta löytyy jokin krouvintapainen.
Nuorempi mulkaisi vanhemman perään.
– Ai täältä? Varmasti ei löydy, tämä on kuoleman tie.
– Tunnetko sinä sitten nämä seudut Kiriel? vanhempi kysyi.
Nuori mies pudisti päätään.
– No yritä sitten vain laittaa jalkaa toisen eteen, vanhempi määräsi.
Kirieliksi puhuteltu mutisi jotain ja maiskutti suutaan.
Kummallakaan miehellä ei ollut edes kunnollista lakkia, vain jonkinlainen räsy kietaistuna päänsä ympärille.
Tie pölysi joka askeleella, mutta muuten se ei tuntunut kuoleman tieltä, päin vastoin. Tien molemmin puolin kasvoi uljaita tammia ja lintujen laulu helähteli oksilta.
Mutkan takaa kuului laukkaavien hevosten askelten ääniä. Ratsukot piirittivät kulkijat niin äkkiä että nämä eivät ehtineet ottaa askeltakaan puiden suojaan.
– Seis, joukkoa johtava sotilas komensi.
Sotilaita oli kymmenkunta. Johtaja halusi tietää, millä asioilla kulkijat liikkuivat. Vanhus huomasi, että nuoren miehen kädet puristuivat nyrkkiin ja olkapäät kohosivat. Hän kuiskasi: – Ei Kiriel!
– Vastatkaa! johtaja huudahti.
Vanhus selitti, että he olivat vain matkalla tietä eteenpäin rauhanomaisissa merkeissä. Kuten heistä varmasti näkikin, ei heistä ollut pahantekoon.
Sotilaat hörähtivät.
– Teistä on aina pahantekoon, senkin pirulaiset. Kääntäkääpäs taskunne nurin!
Vanhus katsoi häntä kummissaan. Mitkä taskut? Ei heillä ollut taskuja.
– No tuo pussi sitten, mitä siinä on?
Vanhus käänsi pussin nurin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Se on mukana vain siltä varalta, että olisi siihen jotain pantavaa.
– Entäs leili?
– Siinä on vain vettä, vanhus parahti.
– Kaatakaa se maahan, sotilas komensi.
Vanhus teki työtä käskettyä, ei kannattanut kinata.
Sotilas vaikutti pahanilkisen tyytyväiseltä.
– Saatte mennä, hän sanoi ja kokosi suitsensa valmiina jatkamaan matkaa.
– Anteeksi herra, mutta onkohan tässä lähistöllä majataloa tai sen kaltaista, vanhus kysyi.
Sotilas kohautti olkapäitään.
– Eiköhän se siitä selviä, senkun jatkatte matkaa – ja nopeasti kun vielä pääsette!
Vanhus veti nuoremman miehen mukaansa. Tämän hartiat olivat kuin kiveä.

Pöly tunkeutui joka paikkaan. Armoton aurinko alkoi onneksi hiipua ja talsimisesta tuli vähän siedettävämpää. Se toisaalta tiesi sitä, että kohta he olisivat villieläinten armoilla.
– Olisi edes vettä! Kiriel valitti.
Vanha mies ojensi hänelle leilinsä.
Nuori mies huokasi sanomatta mitään ja kallisti leiliä. Vesi oli kylmää ja virkistävää.
– Miksei meillä ole olutta? hän marmatti.
Se oli vanhukselle liikaa.
– Ai miksei meillä ole olutta? Meillähän oli olutta, mutta sinä rupesit tappelemaan ja jouduimme lähtemään tien päälle. Siksi meillä ei ole olutta, etkö satu muistamaan, mitä!
Kiriel kohautteli hartioitaan. Voi olla noinkin. Ehkä onkin.
– No anteeksi Calis, anteeksi. Mutta sinun pitäisi jo oppia, että minä en ole vastuussa itsestäni, Kiriel sanoi apeana.
– Noinkohan on, Calis arvuutteli.
Joskus hänestä tuntui toiselta, mutta ehkä se oli vain toiveajattelua.
He olivat melkein huomaamattaan tulleet pieneen kyläpahaseen, joka oli sijoittunut tien kahden puolen pienen joen partaalle. Joen yli johti silta ja sen toisella puolella erottui auringon laskevassa hämyssä paratiisin kyltti: Vanhan Miekan Majatalo.
– Rukouksemme on kuultu, Calis sanoi.
Nuori mies kiiruhti hänen peräänsä, vaikka ei ollut edes tiennyt rukoilleensa.

Tess, majatalon emäntä, katseli kaksikkoa kiusaantuneena. Hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt räjähtäneempää ja repaleisempaa seuruetta. Miesten ”parasta pöytään”-tilaus ei ollut vielä saanut aikaiseksi liikettä hänen toimeliaissa lihaksissaan.
– No, emäntä, olutta ja ruokaa nälkäisille, vanhus hoputti.
Tess katsoi takkuturpaa suoraan silmiin.
– Eipäs hätäillä, millä te aiotte maksaa, hän kysyi.
Vanhus loukkaantui silmin nähden.
– Ihan tämän Kuningaskunnan rahalla, jos se kelpaa. Jos ei, sitten jollakin muulla.
Kuningaskunnan? Kulkurit olivat siis jostakin kauempaa. Tess katsoi miehiä vieläkin tarkemmin.
– Ja teilläkö on rahaa? emäntä jatkoi tivaamistaan. Vanhus huokaisi äänekkäästi ja pani kätensä nahkapussiin. Esiin ilmestyi suuri kultainen kolikko.
– Riittääkö tämä? Saatte pitää loput, kunhan tuotte sitä olutta!
Tess katsoi miestä hämmentyneenä. Noin suurta rahaa hän ei ollut nähnyt kuin kerran elämässään.
– Kyllä herra, hän huudahti mennessään.

Tess ei ollut paha ihminen. Miesten ruuan ahmiminen ja oluen kittaaminen herättivät hänessä paremminkin sääliä. Selvästi näki että miehet olivat olleet syömättä monta päivää. Mistähän he olivat saaneet sen rahan? Ehkä oli parempi olla kyselemättä. Toisaalta, ei kai ollut hänen tehtävänsä selvittää jokaisen lantin alkuperää. Eikä hänellä ollut oikeutta epäillä miehiä.
Tess häpesi omia ajatuksiaan.
Hän ei saanut silmiään irti miehistä. Ei niin, että heistä kumpikaan olisi herättänyt hänessä sen kummempia ajatuksia, mutta silti hän yllätti itsensä tarkkailemasta miehiä, jotka alkoivat olla jo reilussa humalassa.
Vanhusta hän ei ollut nähnyt koskaan, mutta nuorempi mies oli jotenkin omituisen tutunoloinen. Hän ei kuitenkaan saanut päähänsä ketä tämä muistutti, vaikka yritti pinnistellä muistiaan.
– Hei, emäntä, lisää olutta kiitos, vanha mies huikkasi. Tämä oli huomannut, että emäntä tarkkaili heitä salaa tuon tuosta, mutta tarkkailkoon, kunhan tarjoilu pelasi.
Tess päätteli, että miehet aikoivat jäädä yöksi ja meni petaamaan heille sängyt. Tuntui pahalta päästää tuommoisia kirppukasoja puhtaaseen petiin, mutta minkäpä sille mahtoi, se kai kuului majatalonpitoon.
Tai ehkä ei sittenkään. Hän sai ajatuksen.

Miehet ilahtuivat, kun Tess toi heille täydet haarikat pyytämättä. Emäntä alkoi oppia!
Tällä oli kuitenkin asiaa.
– Mitäs jos te kaksi menisitte pesulle vielä kun pysytte tolpillanne. Minä etsin sillä aikaa teille uudet vaatteet. Minulla on semmoisia vaatteita, joita minä en enää tarvitse, joten voin myydä ne teille halvalla, jos sopii.
Hänellä oli miehensä jälkeensä jättämiä vaatteita ja kauan kauan sitten siskonmieheltä jääneitä. Hän oli jo jonkin aikaa miettinyt, että niistä piti luopua. Jos ja kun hän kerran uskotteli, että hänen miehensä oli kuollut, miksi hän säilytti tämän vaatteita. Ja jos hän ei tiennyt missä hänen sisarensa mies oli, miksi hän säilytti tämänkään vaatteita.
– Jos sinä tulet pesemään meidät, vanhus ehdotti.
Nuori mies ei edes vilkaissut naista.
– Anna olla, vanhus, hän tuhahti.
Tess katseli miehiä. Mikä ettei, pysyisipähän peti puhtaampana.
– No lähdetään, minä pesen teidät, mutta te pidätte näppinne kurissa, onko selvä.
Miehet eivät sanoneet mitään. Kaipa se oli selvä.

Tess jynssäsi molemmat miehenkuvatukset juuriharjalla suuressa paljussa. Sen jälkeen hän pakotti miehet jokeen. Vähän häntä hirvitti kun miehet toikkaroivat laiturilla toisistaan tukea ottaen, mutta vedessä he uivat suorin vedoin, eivätkä valittaneet, vaikka vesi oli virtauksen vuoksi kylmää.
Miehiä uittaessaan Tess mietti, mahtoiko tämmöinen sittenkään kuulua majatalonpitoon, mutta ei jäänyt murehtimaan turhia. Kukapa heitä täällä pimeässä näkisi.
– Ja nyt sitten kokeilemaan vaatteita. Pääsettekö te itse ylös sieltä? hän kailotti.
Miehet näyttivät paljon selvemmiltä uimareissun jälkeen. Ehkä uiminen oli hyvä harrastus humalaisille.

Tessin miehen, Janoksen, entiset vaatteet olivat vanhukselle vähän väljät mutta Kirielin vaatteet sen sijaan kävivät nuoremmalle miehelle kuin valetut, Tess mietti.
– Mikä sinun nimesi on? hän kysyi varoittamatta.
– Calis, vanhus vastasi.
– Ei sinun!
Nuori mies katseli hätääntyneenä ympärilleen.
– Se on Kiriel, vanhus vastasi.
Tess katseli nuorta miestä. Nyt, tukka taakse suittuna ja hyvissä vaatteissa, hän oli kuin se Kiriel, jonka hän oli tuntenut.
Mutta sitten Tess ravisti päätään, eihän se voinut olla, eikä ollutkaan. Hänen sisarensa mies Kiriel oli tullut hulluksi ja kadonnut. Poikaparka. Saman näköisiä miehiä oli maa täynnä, turha edes ajatella asiaa enempää. Ja Kiriel oli yleinen nimi. Tällä pojalla vain sattui olemaan sama nimi kuin hänen kaipaamallaan pojalla ja myös tämä mies oli oudosti sekaisin. Tess ravistautui irti mielikuvastaan.
– Minä tuon teille uudet oluet, Tess sanoi reippaasti ja pakeni itkua työntäen. Poikaparka.
Muita asiakkaita ei ollut koko iltana, mikä oli Tessin majatalossa aika tavanomaista. Tänne jumalanselän taa eksyi matkustavaisia harvoin. Muutama kyläläinen saattoi joskus illalla pistäytyä juomassa haarikan, mutta miksikään menestykseksi majatalo ei ollut osoittautunut. Leivänsyrjässä se saattoi pitää.
Kun kulkurit alkoivat näyttää väsyneiltä, Tess lähti nukkumaan ja jätti miehet kaksistaan. Molemmilla oli täysi oluthaarikka edessään. Tess luotti näihin outoihin vieraisiin, eikä hänelle tullut edes mieleen, että he voisivat varastaa hänen vähäistä omaisuuttaan.
Aamulla Tess löysi miehet tuvan penkeiltä kuorsaamasta tyhjä oluthaarikka käden ulottuvilla. Kun hän lopulta sai miehet hereille, nämä ilmoittivat jäävänsä vielä muutamaksi päiväksi. Vanhus kaivoi nahkapussistaan toisen kultarahan, vaikka Tess yritti vakuuttaa että entinenkin riittäisi.
Miehillä ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, eikä pahemmin menohalujakaan. Ehkä he olivat nielleet tarpeeksi pölyä yhden kesän osalta.
Elämä Vanhan Miekan Majatalossa vakiintui omituisille urilleen. Tess emännöi, pojat Tom ja Will ahersivat vastentahtoisesti pellolla ja vieraat rellestivät olutta kittaamalla ja Tessin ruokia ahmimalla.
Joskus Tess sai heidät houkuteltua tekemään joitakin pieniä miestentöitä kuten vedenkantoa tai puunhakkuuta, mutta useimmiten miehet vain oleilivat jossakin lähistöllä. Nuorempi ei juuri puhunut, vanhus sen sijaan pälätti koko ajan, mutta hänkään ei oikeastaan sanonut mitään, piti vain yllä jonkinlaista pölinää.
Tess ei silti valittanut. Hänestä oli mukavaa kun talossa oli aikuisia miehiä ja kultarahojakin kertyi tasaista tahtia, mikäpä heidän oli ollessa. Hän katseli usein nuorempaa miestä yrittäen nähdä hänessä jonkinlaisia tunnistuksen merkkejä, mutta useimmiten tämä tuijotti umpimielisenä ja himmenevin silmin seinällä roikkuvaa vanhaa ruosteista miekkaa samalla kun kädet kallistivat haarikkaa.

KARHUN KANSSA

KARHUN KANSSA

Asun metsän laidassa tien päässä pienessä harmaassa mökissä, joka on ajan syömää hirttä ja lautaa.
Tänne ei osaa kukaan ohjeitta, eikä täältä moni osaisi edes pois. Olen punaniska. Kova kundi metsästä. Olen valokuvaaja. Olen kuvannut missejä ja malleja, uutisia ja konferensseja, minulla on ollut oma studio ja olen työskennellyt kaikilla mantereilla.
Nimeni tiedetään ja kuviani on monissa arkistoissa. Olen nähnyt etsimen läpi sodan ja rauhan, rakkauden ja vihan, liittojen synnyn ja romahduksen.
Olen nähnyt monta tunnettua naista ilman rihman kiertämää ja tiedän salaisuuksia, joita ei koskaan ole julkaistu. Olen ollut niissä jopa osallisena.
Silti harvat ja valitut pystyisivät nykyisin osoittamaan minut tunnistusjonosta.
Olen kauan sitten jättänyt loisteen, juhlat ja teennäiset hymyt. Minua katsoo peilistä ilmestyskirjan ilmetty peto niinä harvoina päivinä kun vilkaisen kuvastinta.
Minua ei kiinnosta. Good buy maailma!
Kuvaan nykyisin luontoa ja etenkin sen asukkaita. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta hömötiaisesta enemmän kuin yhdestäkään missistä ketarat levällään.
En inhoa missejä, vaan lumemaailmaa, jossa kaikki tytöt luulevat olevansa uusia armeja tai anneja ja jota vanhat höppänät pyörittävät. Nyt voin sen sanoa.
Mökkini sijaitsee pienellä mäenkummulla. Siinä on huone ja keittiö ja eteinen ja se on rakennettu ennen ajanlaskun alkua. Tai ainakin se on yhtä vanha kuin taivas.
Mökki on pääosin ikivanhaa hirttä mutta eteinen ja osa ulkopintaa on lautavuorattu ammoisina aikoina. Se on säilynyt vuosikymmeniä eikä muutu enää miksikään, on vain tasaisen harmaa ja ajan patinoima. Jokainen puunsyy ja jokainen juomu, jokainen oksakin näkyy! Mökkini ilkkuu maaliteollisuudelle ja panee halvalla rakentajia, jotka laskevat että talon elinkaari on muutamia vuosikymmeniä.
Minun mökkini seisoo tässä vielä tuhansia vuosia, jos joku ei sitä pura! Ainakin se saa elää minun elinikäni.
Mökin kattokin on lautaa. Sen verran olen antanut periksi nykyajalle että kun katto rupesi vuotamaan, otin päällyslaudat varovasti irti ja panin niiden alle harmaan huovan. Jos ei kiipeä katolle, salaisuutta ei näe.
Mökin säilyttäminen ei ole minulle leikkiä vaan totta. Kun katto ei vuoda, mökkikin kestää!
Olen myös kohottanut vajonnutta kivijalkaa ja kaivanut käsipelillä salaojan mökin metsänpuoleiselle sivulle, se kun on tasamaata. Olen paikannut piipun ja rapannut hormin. Kyllä minun nyt kelpaa!
Vähän syvemmällä metsässä puron varressa on pikkuriikkinen sauna. Sekin on harmaata ajan patimoimaa lautaa, katto puuta, samalla lailla korjattu kuin talokin.
Puro on kirkasvetinen ja siinä riittää vettä. Käytän peseytymiseen ja saunan lämmittämiseen pelkästään purovettä. Kaivosta haen vain juomaveden.
Ulkovessa on syvällä metsässä, sisävessaa ei ole, eikä muitakaan mukavuuksia, ainoastaan sähkö, joka tulee ruosteista lankaa pitkin. Joskus minusta tuntuu, että saan ylijäämävirtaa, niin heikosti lamppu palaa. Mutta enpä minä paljon valoa tarvitsekaan, yleensä menen nukkumaan kun pimenee ja herään kun valkenee.
Jos joku kaipaa minua, lupaan tulla ennen sulia tai kun puro on jäätynyt. Elän vain ja ainoastaan luonnonkalenterin mukaan. Aurinko ja kuu ovat kellojani, luonnontapahtumat kuukausiani.
Ne harvat kaverini tai tuttavani – ystäviä minulla ei taida enää olla – jotka vielä pitävät minuun jonkinlaista yhteyttä, eivät malta olla kyselemättä kuinka voin elää yksin, siis: ihan yksin, siis: aivan totaalisen yksin.
”Ota edes kissa”…”Mikset ota vaikka koiraa?”…”Onko sinulla edes marsua?”
Marsua? No mitään elollista.
Minullahan on metsä eläimiä täynnä, ei meikäläiseltä ystäviä puutu! Talvella piha on täynnä lintuja ja oravia ja kettuja ja jäniksiä…kaikki käyvät herkuttelemassa ulkopöydälläni tai sen alla. Annan niille kauroja ja auringonkukansiemeniä ja talia ja jos jonkinlaisia herkkuja aina pähkinöistä lähtien!
”Mutta miten oikein saat aikasi kulumaan siellä korvessa?” on seuraava kysymys.
Minullahan on melkein liian vähän aikaa. Mökissä asuminen vie päivästä suuren osan: talvella täytyy hakea puita ja tuhrata tulen kanssa, lämmittää uunit ja vedet, kesällä on tehtävä puita…Ja koko ajan on kantovesi, eikä ruokakaan kypsy ellei hellassa ole tulta… Aina pitää kunnostaa jotakin kohtaa, seuraavaksi on vuorossa sauna, johon täytyy valaa uusi lattia haljenneen päälle.
Mistään ei onneksi ole pulaa. Purossa ja kaivossa riittää vettä kuivinakin aikoina, pienestä kasvi- ja perunamaasta saan talven perustarpeet ja viinimarjapensaatkin antavat runsaan sadon.
Käytän itse kaikki juomani vanhojen perinteisten reseptien mukaan aikaa ja vaivaa säästelemättä! Viiniä riittää koko talveksi, mehusta en pidä.
Purosta saan ahvenia ja erämaalammelta parin kilometrin päästä muitakin kaloja. Sulan aikaan käyn katiskoilla pari kertaa viikossa, talvella pilkin omaksi huvikseni, kesäisin ongin. Lihaa en ole syönyt moneen vuoteen, kala kyllä maistuu. Leipää, juustoa, voita ja munia ostan kylältä. Joskus herkuttelen leivonnaisilla.
Mökin mukana tuli toistakymmentä hehtaaria metsää ja vähän viljelysmaata, joka on nyt jänisten ruokamaana ja temmellyskenttänä. Metsässä riittää polttopuita sadoiksi vuosiksi.
Että mitenkä saan aikani kulumaan?
Ai niin, saunon melkein joka päivä. Kaikkein mukavinta on istua tumman kiukaan vieressä mustassa saunassa leppeässä lämmössä. Vaikka näytän takkuiselta, olen taatusti puhdas! Joskus tuntuu, että vietän pyhässä kammiossani liikaakin aikaa mutta kenelle se kuuluu. Puita kuluu ja vettä pitää kantaa niska vääränä mutta eipähän tarvitse mennä kuntokouluun. Monien entisten ja hyvin menestyvien tuttujen harrastus kuuluu olevan salilla käynti. Kai ne käy jehovantodistajien valtakunnansalilla.
Suurin osa ajastani menee valokuvien kanssa puuhasteluun. Jotta voi ottaa luontokuvia, on mentävä luontoon, ihan sinne metsään, korven ytimeen.
Mökinpaikkani valitsi sattuma mutta onnella sain naapurikseni Kartanon, jonka metsissä olen useimmiten ainoa kulkija. Metsiä riittää tuhansia hehtaareita. Tämän puolen eli mökkini puoleiset metsät olen kolunnut melko tarkkaan mutta tuo puoli eli mökin toiselle puolelle jäävät korvet ovat minullekin lähes outoa erämaata.
Ostin mökin vanhalta mieheltä, jota en koskaan nähnyt. En tiedä, miten Kartanon maiden keskelle viimeisen kinttupolun päähän on joskus erotettu tällainen rakennuspaikka mutta tässä se vain on! Kaipa tämä on ollut jonkin rengin piilopirtti.
Olen polttanut kaikki muistot aikaisemmista asukkaista paitsi pirtinpöydän, tuolit, jakkarat ja sellaiset tarvekalut, jotka kuuluvat mökkiin, eivätkä ole kenenkään henkilökohtaisia tavaroita. Sen verran panin merkille, että ukolla oli joskus ollut myös nainen mutta lapsista ei näkynyt jälkiä.
Lapsettomuusperinne jatkuu. En ole koskaan ollut kovin seksuaalinen. Viime vuosina lisääntymiseen tähtäävä toiminta on jäänyt kokonaan. Vain joskus yöllä tai aamulla tunnen entiset merkit unenkin läpi. Kun saan kirjeen joltakulta entiseltä rakastetultani, luen sen kuin ventovieraan ihmisen kirjoittaman sepustuksen.
Vastaan aina, se on minusta vähintä mitä voin tehdä. Ja myönnän, että joskus kylillä käydessäni ilahdun, kun löydän kehitettyjen filmien joukosta henkilökohtaisen viestin.
Edes posti ei osaa tänne. Käyn kylällä kaupassa ja etenkin postissa kerran viikossa: postitan filmit kehitettäviksi ja haen kuvat.
On minulla kännykkä, ikivanha nokialainen, mutta en anna sen soida enkä juuri koskaan soita kenellekään. Otan vastaan tekstiviestejä. Puhelin väijyy latauksessa ikkunalaudalla paistatellen. Jos sen irrottaa sähköstä, akku ulahtaa parissa tunnissa. Tarkistan silloin tällöin, onko jollakulla ollut minulle tähdellistä asiaa.
Ennen elämä oli minullakin helpompaa kuin nykyisin. Jos joku kysyi minulta kuvaa ja löysin sen diavalikoimastani, laitoin kuvan kirjekuoreen ja postitin sen kysyjälle.
Nykyään on toisin, minunkin on ollut seurattava aikaa. Niinpä minun on ollut pakko hankkia kannettava tietokone ja skanneri. Voin skannata kuvan ja lähettää sen sähköisesti.
Eikä tässäkään kaikki: olen joutunut siirtymään digiaikaan myös kuvatessa eli minulla on viimeisen päälle hyvä digijärkkäri ja siihen huippuluokan objektiivit. Kaikki rahani upposivat näihin hankintoihin, mutta on niistä kyllä ollut iloa: kuvien myyminen on paljon helpompaa. Olen huomannut että luontokuville on tullut uutta kysyntää, kun kuvan saa heti, jos minulle se on.
Ja kun minulla kerran on nykyajan vehkeet, olen lopulta taipunut hankkimaan myös gmailosoitteen. Luen postit kerran päivässä ja vastaan, jos katson aiheelliseksi. Kun kuvan saaminen minulta ennen kesti jopa viikon, sen saat nyt samantien ja viimeistään seuraavaksi päiväksi.
Olen yllättänyt itseni jopa surffailemasta mitä kummallisimmilla nettisivuilla, mutta sitä en kyllä tunnusta julkisesti. Yritän pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista, vain kuvien ostajat tietävät sähköpostini.
Yllätyin kun kannettavan myyjä rupesi puhumaan nettiyhteydestä ja sanoin että asun korvessa, ei siellä mikään netti toimi. Mutta poikapa oli minua näppärämpi, hän surffaili sivuilla aikansa ja ilmoitti että vaikka omasta mielestäni ehkä asunkin erämaassa, siellä kyllä toimii netti. Ja niin minä sitten ostin mokkulan, joka on tahtomattani tuonut mökkiini nykyajan mutta koska en aio lopettaa kuvaamista, pakkohan minun on pysyä pelissä mukana.

Nautin luonnosta ja pidän valokuvaamisesta. Viime kuukausina olen alkanut yhä enemmän piirtää eläimiä ja luonnon yksityiskohtia.
Tiedä vaikka minusta tulee uusi lintumaalari. Voi kun minullakin olisi veli, jonka kanssa voisin istua kivillä luonnostelemassa. Tai veli, joka nauttisi edes metsästämisestä. Liikkumaton lintu olisi kenties helpompi ikuistaa kuin lentoon pyrähtävä! Wrigtin-veljeksethän ensin surmasivat ja sitten piirsivät.
On minulla haulikko – ja kiväärikin, molemmat melkein laillisia, onhan ne ostettu metsämieheltä. Lupia minulla tosin ei ole mutta ainakin tiedän miten olen aseeni saanut.
Olen muutaman kerran tähdännyt jotakuta lintuparkaa ja kerran jopa ammuin varista, mutta viime hetkellä nostin piippua.
Ei halua tappaa kohteitani, tahdon kuvata eläviä olioita, jotka tekevät juuri sitä mitä tekevät.
Kuvatessa liike ei häiritse, suljin on silmää nopeampi. Piirustaminen on vähän eri, moni hyvä malli on päässyt karkuun. Kuvasta piirtäminen on minusta väärin, tuntuu kuin purisin omaa jalkaani.
Kun piirrän, piirrän – ja kun kuvaan, kuvaan!
Minusta tuskin on wrigtiksi tai Jari Kostetiksi, jota todella arvostan, hänen lintupiirroksistaan heijastuu elämä kuten omista kuvistani. Katselen silloin tällöin ihaillen Uudenmaan luontopaikkaopasta.
Piirtäminen on minulle harrastus, valokuvaus työ, molemmat ajanvietteitä. Mitä muuta tekisin? Makaisin sohvalla. Joisin viinaa. Istuisin taikalaatikon edessä. Kunnes yhtenä päivänä pudottautuisin narunjatkoksi tai antaisin haulikkoni selvittää pääni lopullisesti.
Nyt erokkovuosinani ymmärrän niitä maalaisveljeksiä, jotka viime töikseen raivasivat 10 hehtaaria uutta peltoa hirvein ponnistuksin. He olivat aina halunneet tehdä niin ja tekivät, vaikka olivat jo yli 70-vuotiaita.
Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, ostaisin tuon hiellä väännetyn pellon, kenen se sitten lienee, valtion kai. Veljeksillä ei ollut perillisiä.
Se vasta oli muiden mielestä hullua. Molemmat kuitenkin kuolivat luonnollisesti vanhuuteen. Kaikki muut lähiseutujen yksinäiset ukot ja akat päätyivät hautaan omin avuin: yksi hirtti itsensä, toinen ampui, kolmas hyppäsi junan alle, neljäs otti rotanmyrkkyä, viides hukuttui!
Vanhatpojat vain raivasivat peltoaan. Heillä ei ollut edes televisiota mikä kaikkien muiden mielestä oli anteeksiantamatonta sivistyksen puutetta!
Piirrokseni ovat aika rouveja mutta kyllä niistä kohteen tuntee. Piirrän kuten kuvaan, etsin jotakin syvällisempää. Muutama viiva kertoo puusta enemmän kuin tarkka jäljennös – ja jos tarkkuutta haluan, voin ottaa kuvan! Joka ainoa höyhen näkyy taatusti, kun käytän tarpeeksi pitkää ja valovoimaista putkea. Tai lehtivihreän hiukkanen makrolla tai maisema täältä ikuisuuteen laajakulmalla.

 

KISSAN TUOKSU

KISSAN TUOKSU

Olen saanut kutsun viimeiselle iltapalalle. Kännykkäni on Teilaajan pyynnöstä soittanut hautajaisoratorion. Voimme samalla keskustella uudesta kirjastani.
Ai niin ja hei, täällä on muutamia muitakin.
Arvaan, että ainakin osa on äärilaidan feministejä. Parin kolmen brandyhuikan jälkeen olen valmis.
Ei vainen. Vielä yksi.
Mietin matkalla, haluaisinko itsekään lukea kirjaani. Käyn saman tien läpi kaikki tulevat kirjani. “Ei“, “kyllä“, “En osaa sanoa“.
Päätän kirjoittaa vain itselleni mieluisia kirjoja. Hylkään aiheet, joihin en pysty vastaamaan “KYLLÄ!, tahdon, TÄMÄN KIRJAN HALUAN LUKEA“.
Heitä on kuusi, sopiva klikki yhtä miestä vastaan, vaikka siitähän ei tietenkään ole kysymys.
Jos osaisin arvostaa kauniita vanhoja korkeita huoneistoja, tämä saisi ihailuni. Teilaajan isoisä on omistanut puolet maan metsäteollisuudesta, vessanpytytkin ovat umpikultaa. Minulla alkaa olla jo vähän hätä.
Teilaaja ojentaa liioitellun ystävällisesti kätensä suudeltavaksi. Hänellä on ihanan anteliaasti uurrettu iltapuku Muotigurun ylijäämävarastosta.
Mutta hei muru, onpa minullakin musta puku niin kuin aina. Sopisin tänne seinäkoristeeksi.
Meillä on eräänlainen kirjallisuuspiiri eli eikö olekin hauskaa, että voimme keskustella kirjastasi jo etukäteen.
Tottakai tottakai.
– Ja baari on missäpäin, sanon leikkisästi. Emäntä hirnahtaa. Teilaajallakin on tunteet.
Viisi vierasta naista seisoo puolipiirissä lasit kädessä ja hörhelöt niskassaan. Minut on valittu tyydyttämään näiden naisten turhamaisia tarpeita kuten kostonhalua ja nöyryyttämistä.
Jos minä sitten esittelen, ja niin hän esittelee. Kättelen pari ensimmäistä kunnes tunnistan Hänet, johon kerran olen törmännyt ravintolan eteisessä. Jo silloin olin vähällä seurata hänen hurmaavaa tuoksuaan. Varmaan hänkin on täällä Suuren Aatteen tähden.
– Sinä, parahdan.
– Anteeksi?
Soperran että sinä olet se kissanainen ja vedän syvään henkeä.
– Sinä tuoksut hyvältä.
– Anteeksi? Tai siis kissalta, tietenkin.
Kysyn saanko halata sinua. Pudistelet päätäsi kuin pyytäisin lupaa katkaista kaulasi mutta kumarrut silti eteenpäin.
Ja minä halaan! Ja nuuhkin. Aito kissanainen.
Muut alkavat huudella “irti!“. Pidät selvästi nuuhkimisesta. Ikävä kyllä en tuoksu kissalle, koska minulla ei ole kissaa. Juuri siksi olen tällainen kuin olen. Voi kunpa minullakin olisi kissa, olisin varmasti paljon onnellisempi.
Irrottaudun vastahakoisesti ja grillaus voi alkaa. Mitä väliä. Olen lopultakin tavannut sinut.

2

Naiset ovat kumman kesyjä. Jutellaan niitä näitä, kilistellään, ihan kuin olisin treffeillä. Haluan pois.
– Kysymyshän on siitä raiskauksesta, eikö olekin, ehdotan. Annan niille sytykkeitä.
Ne ovat vähän äimänä, yksi kuitenkin kysyy ”voiko mie-hen sinun mielestäsi raiskata?”
Tämä asiahan käsiteltiin jo monta vuosikymmentä sitten.
Vastaan kiltisti että ei, enkä puhu sanaakaan Karipekasta, jolta Sanna, Orvokki ja Pirjo vetäisivät väkisin kuivat auton takapenkillä kun oltiin nuoria. Karipekkaa se hävetti ikuisesti ja tyttöjä tirskutti. Niiden ei tarvinnut kuin katsoa toisiinsa, kun ne jo muistivat ja nauroivat ilkeästi.
Ne eivät edes suostuneet sanomaan, mikä siinä nyt oli niin erikoista, ehkä se, että Karipekka ei tosiaan olisi halunnut. Kaksi piti kiinni, enkä vieläkään tiedä kenellä oli kunnia laukaisuttaa sitä limaa etupenkille asti. Melkein tuli silmille.
– No voiko naisen, toinen kysyy.
Nyt on minun vuoroni pudota. Niin olen luullut, mutta jos nämä kuusi ovatkin tulleet toiseen tulokseen. Yllättävää.
Mielestäni voi, ainakin siitä voi saada tuomion.
Täti Sininen korahtaa, että nauttiiko nainen raiskauksesta.
Ahaa. Kohta ollaan perillä. EI sanon lujasti, vaikka tiedänkin että pussissa ollaan.
Neiti Vihreä kysyy lapsenäänellään miksi minun tulevassa kirjassani sitten nainen nauttii raiskauksesta.
Niinpä.
– Tämä kohta on ärsyttänyt meitä kaikkia ja varmaan se ärsyttää naisia ylipäätään. Vuosikymmenien työn jälkeen sinä kirjoitat, että tämä sinun päähenkilösi, tämä Asta ei voi koskaan unohtaa… Ms. Neutri ripittää.
Aivan.
Nyt on Rouva Punaisen vuoro. Hänen kasvonsakin muuttuvat samanvärisiksi.
Kun siis tämä mies on niin poikkeuksellisen hyvin varustettu…
Rouva rouva, tehän kavallatte itsenne, taitaisi tehdä itsennekin mieli suunnattoman suurta.
Käytän vanhaa klassista kikkaa ja marssin pullojen luo, loraus tuota, tilkka tätä ja päälle konjakkia. Tappopaukku, pääsen tästä kaikesta, eikä muuta kuin lasi pohjaan.
– Niin että miten on? Miksi tämä Asta muka nauttii raiskauksesta, kun äsken myönsit, että nainen ei nauti raiskauksesta.
Siinä he seisovat, Täti Sininen, Neiti Vihreä, Rouva Punainen, Ms. Neutri, Teloittaja ja Kissanainen. Lasit välkehtivät kuin veitset.
Se nyt vain sattuu olemaan sillä lailla, tässä kirjassa. En minä tiedä miksi!
Mitä muuta voisin sanoa. Kirjassa käy niin kuin käy, eivät kaikki ihmiskohtalot noudata tilastoja eikä kaikkiin romaanin tapahtumiin tarvita yleistä hyväksyntää vai tarvitaanko.
Tarvitaan. Voi kuulemma olla hyvin vaarallista, jos tuollainen kohtaus jää kirjaan. Hyvin hyvin vaarallista. Ei oikein selviä kenelle. Väittelemme ja riitelemme.
Eihän minulla ole järkiperusteita, herranjumala. Tässä kirjassa tämä nainen nyt vain nauttii siitä. Piste. Jossakin toisessa kirjassa ei nauti. Toinen piste.
Jos minulla olisi iso. Aivan. Jos olisi, näyttäisin mielelläni kuinka se käy. Nythän minä en tiedä. Ehkä te tiedätte paremmin.
Jumalauta! Seuraavassa kirjassa raiskataan mies, sen minä lupaan. Saako se nauttia?
Ei, kukaan ei saa nauttia, mistä minä edes olen saanut tuollaista päähäni.
En mistään. Sehän on vain kirja! Ajatelkaa nyt.
He ovat valmistautuneet kuin väitöstilaisuuteen. Lukuja ja tilastoja pyörii valaehtoisten todistusten saattelemana.
Minkä minä heille voin, tuollainen tätiarmeija jauhaa vaikka kiven jauhoksi.
– Hyvä on! HYVÄ ON! Olen ymmärtänyt.
He vaikenevat kuuntelemaan tunnustusta ja lupausta. Käsitän nyt mitä mieltä naiset ovat, kiitos että olette valistaneet minua.
Entä lupaanko muuttaa sen kohdan? EN. Jääköön vaikka koko kirja julkaisematta. Lupaan harkita asiaa.
Kaikki muut jatkavat hyökkäystä, vain Kissanaiselta on kieli kateissa, hän selvästi kyräilee.
Mou! Tuoksusi tunnen, näinkin kauas. Kunpa olisin kolli, voisin purra korvaasi, tarttua niskaasi, mouruta päälläsi.
– Mennäänkö nuuhkimaan, kysyn pokkana mutta kun näen varautuneen katseesi jatkankin: – Tai ehkä kuitenkin vaikka Kosmokseen ensin.
Sinä hymyilet! Et sentään lähde. Mutta minua täällä ei enää pidättele mikään. Tämä asia on tällä selvä!

3

Raiskaus ei jätä minua rauhaan päivienkään päästä. En voi mitään. Asta piti siitä niissä oloissa. Voin muuttaa kaiken muun, mutta en sitä kohtaa.
Mikä jäärä.
Tuijotan synkistyneenä keittolautasta ja lusikkaa kuin näkisin uusia esineitä. Yhtäkkiä silmäni peitetään.
Arvaan heti kuka: sinä!
– Ei riitä, kuka minä?
Se on jo vaikeampi kysymys. Sinä joka tapauksessa. Tutuntuoksuinen. Haa! Kissanainen!
Hauska nähdä, muiskis muiskis, minä olen yksin entä sinä, istu pöytään, syötkö jotain, no juo edes. Camparia jäävedellä, aika punaista, hyvä on, keiton saa viedä pois ja kiitti, kahvia ja konjakkia, kunnes riittää, okei?
– Sinä olet tainnut olla täällä ennenkin, naurat. Olenpa olen, istutko sinä tosiaan siinä, saako sinua koskettaa, sinä se olet.
No mitä kuuluu?
– Minä olisin voinut murskata sinut silloin, naurat. Varmaan. Koska minä ainakaan en olisi sanonut mitään.
– Omituista.
Tottakai, mutta minä pidän sinusta. Siten vaan, miksen voi pitää. Minä pidän kissoista, niinpä pidän sinusta. Jos haluaa kissoille hyvää, ei voi olla kovin paha.
– Niinkö yksinkertaista se on?
Niin yksinkertaista se on.
– Kuin kissalla.
Kuin kissalla. Minähän melkein olen kissa. Olen kasvanut kissojen kanssa. Tiedän kissoista kaiken.
Ai mitä on ticking? Ei aavistustakaan.
– No ethän sinä tiedä kissoista mitään.
No mitä se on, vai niin, jokaisessa karvassa eri raitoja. Kenellä sellaisia on? Somalikissoilla? Onko sellaisiakin, millaisia ne on, onko niillä huntu, siis naarailla?
Nauruasi voisi kuunnella koko illan, kyllä, sinä naurat ihanasti – ja sinulla on kissan silmät. Niin ja tuoksu tietysti, kissan tuoksu, kun sinulla on kissoja, montako? Niin monta? Seitsemän! Olisi kiva nähdä.
Kissat? Kissatkin! Yritänkö iskeä sinut? Yritän!
MOU, kuinka hauskaa.
Olisi kiva päästä kellimään sinun ja kissojen kanssa.
– Hei, jos mennäänkin nyt nuuhkimaan, kun silloin ei päästy?
Minä olen hirveä, tiedän. Mutta aika hauska.
Kissanainen kallistelee päätään kuin kissa ainakin. Jos elää niin monen kissan kanssa muuttuu väkisinkin kissamaiseksi. Mitä tuohon sanoisi. Emme sano mitään. Annan hänen tarkkailla.
– Sinäkin olet vähän ticking, sanot nauraen.
Totta. Kaikki hiukset ovat eriväriset ja parta myös. Vähän kuin vanha intiaani.
– Tai isä.
Jeesus. Olen samanikäisen kuin naisen isä. Vielä sekin. Päätän ajaa kaikki karvat pois, pitkä tukka saa lähteä, mikä intiaani minä edes olen.
Mitä muuta, anna tulla nyt vain. Leikitään että ollaan Napakympissä.
Siis jos siinä näkisi, leikitään silleen.
– Ihan kuin olisit nähnyt jo jonkin verran elämää.
Vähän, liian vähän ja samalla liikaa. Ihan oikein, olen elänyt kirjailijan elämän, olisi mistä kirjoittaa, jos vain kirjoittaisin. Kai joskus vielä kirjoitankin, siis omasta elämästäni.
– Mistä sinä sitten kirjoitat?
Vaikka sinusta – tai kissoista tai teistä kaikista. En itsestäni, olen tylsä, kuvottava, vanhalle miehelle haiseva vanha mies.
– No älä nyt sentään liioittele, millainen minä olen?
Sinä! Sinä olet kaikki, älykäs, mukava, hyväntuoksuinen, kaunis, hyvinpukeutuva, haluttava, ihana, mitä vielä, toivenainen!
Niin sinä! Näin minä sen näen, enkä sano kaikille samaa. Joillekin en sano mitään, toisille valehtelen ummet ja lammet mutta sinulle kerron totuuden!
– Ja kohta sinä kysyt, mennäänkö sitten nuuhkimaan, naurat.
Aivan oikein, se on elämän peruskysymys. No miten on?
– Mennään vaan… jos kissat hyväksyy.
Vai niin, uskot että se on kissoista kiinni. Ei ole, minähän sanoin, että tunnen kissat.
– Sinä vain luulet. Ne eivät hyväksy miehiä.
Minut ne hyväksyvät!
– No sitten minäkin, muuten en!

Murha Tuulipuistossa

Johan oli ollut huolissaan jo monta päivää. Hänestä tuntui, että Iiris ei ollut entisensä, vaikka hän ei osannutkaan selittää asiaa tarkasti edes itselleen. Jotenkin vain. Hänellä oli vahva tunne, että työparia vaivasi jokin asia, jota tämä ei tapojensa vastaisesti halunnut tai osannut kertoa. Iiris hoiti työnsä ja jopa jutteli, mutta jotakin puuttui.

Johan mietti, voisiko Iiriksen käytös johtua työstä tai stressistä, vai kaipasiko nainen enemmän haasteita. Heillä oli menossa hiljainen hetki, töitä oli, mutta kiirettä ei ollut, eivätkä tutkittavat jutut vaatineet äärimmäistä venymistä. Olisi voinut jopa ajatella että heillä oli helppoa.

– Älkää vaan erehtykö luulemaan, että rikolliset lepäävät. Eivät ne lepää, kohta juttuja tulee taas ovista ja ikkunoista. Nauttikaa niin kauan kuin voitte. Johto esitti, että me kaikki voisimme pitää lomaa kun on hiljaista, mutta sanoin että ei, nyt tehdään niitä hommia, jotka ovat kärsineet kiireestä. Eli jos joku tulee teitä katsomaan, olkaa järjestelevinänne paikkoja, komisario Peter Sundby sanoi.

Hän tykkäsi lapsistaan, kuten hän heitä puolisalaa nimitti. Johan näki Iiriksenkin jopa hymyilevän, mikä oli viime aikoina ollut harvinaista. Iiriksen poliisikoira Natso istui  tapansa mukaan komisarion käden ulottuvilla. Heistä oli tullut hyvät kaverit.

Johanista tuntui pahalta, mutta hän ei  keksinyt hyvää tapaa asiasta puhumiseen. Hän tunsi  Iiriksen liian hyvin tietääkseen, että tämä suuttuisi. jos hän kysyisi mikä tällä oli. Mutta oliko muutakaan keinoa? Nytkin Iiris näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

– Onko minussa jotain vikaa vai mitä sinä oikein tuijotat? Minusta tuntuu, että sinä olet seurannut minua koko päivän, Iiris sanoi.

– Ei ei, en minä tuijota, Johan vakuutti.

Iiris katsoi häntä kummissaan!

-Vai et muka tuijota. No sanotaan sitten niin että katsot pitkään!

Johan ei enää voinut teeskennellä, vaan kysyi mikä Iiriksellä oikein oli. Tämä melkein kivahti, että ei mikään, mikä hänellä nyt olisi. Mistä Johan oli noin päätellyt?

– No kun sinä olet kuin poissaoleva, et juuri puhu, et hymyile, et osallistu, jos joku ei kysy. Sinä toimit kuin unessa tai kuin olisit robotti! Ja katso nyt Natsoakin, se lähinnä makailee petillään. Sekin tietää, että kaikki ei ole kohdallaan.

Natso urahti mutta painoi päänsä jalkojensa väliin.

Iiris vaikeni.

– Mikset sinä sano mitään, mikset selitä, mikä sinulla on? Johan tivasi.

Iiris katsoi häntä murheellisena.

– Ei minulla mikään ole! Minun pitää mennä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Poissa paha maailma, edessä ensimmäinen loma pitkään aikaan. Miro oli innoissaan kuin pikkupoika. Siunattu kesä ja siunattu elämä. Hän oli muutaman hirveän ja melkein nirrinvieneen seikkailun jälkeen oppinut olemaan kiitollinen jokaisesta hengenvedosta.

– Miten niin lomalle? Mitä se tarkoittaa? Keke Kuurto oli kysynyt häneltä, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä maalle epämääräiseksi ajaksi. Kekeä huolestutti lähinnä miten heidän uudelle hankkeelleen eli pizzamaattiketjulle kävisi. Miro lohdutti, että ei mitenkään.

– Enhän minä mihinkään katoa, muutan vain kesäksi Kannonjoelle. Saat minuun yhteyden ihan entisillä välineillä.

– Hmmm, jupisi Keke, mutta hänen uusi kaunis ihana tyttöystävänsä Petra muistutti, että myös heidän pitäisi päästä reissuun heti kun neljä ensimmäistä pizzamaattia pyörisivät henkilökunnan voimin.

– Sitä päivää voidaan joutua odottamaan, Keke yritti mutta tuli tyrmätyksi.  Miro ja Petra vakuuttivat, että yritystä johtamaan valittu Kimmo Keres pystyisi yhtiön yleismiehen Harri Heikkinen kanssa pyörittämään hommia varmaan vaikka koko kesän.

– No olkoon, Keke sanoi edelleen hieman nyreänä.

– Pidetään yhteyttä, milloin sinä lähdet?

– Me lähdemme koko perhe!

– Ja mihin te tarkalleen ottaen menette?

Miro selitti, että pienelle paikkakunnalle nimeltä Kannonjoki. Se sijaitsi kaukana Keski-Suomessa jumalanselän takana. Kun Keke kysyi, mistä ihmeestä Miro oli saanut päähänsä mennä lomalle jonnekin hevonkuuseen, Miro paljasti jokin aika sitten perineensä pienen maatilan, jonne he nyt menisivät ensimmäistä kertaa koko perheen voimin. Pojat oli saatu houkuteltua mukaan lupaamalla, että kaikki yhteydet toimisivat 5G-mokkulan kautta ja televisiossa olisi samat kanavat kuin kotonakin.

Miro muisti lukeneensa entisestä koulukaveristaan, joka sanoi asuvansa erakkona keskellä ikimetsää ilman mukavuuksia. Hänellä ei ollut sähköä, ei sisävessaa, ei mitään, ainoastaan puulämmitys ja kaivo. Niin ja netti ja auto tietysti!

Sitä nykyajan erakon elämää. Vähän kyllä mietitytti millä ihmeellä se latasi puhelimensa, mutta jospa hänellä oli aggregaatti – tai aurinkopaneelit tai pyhää henkeä.

 

Pikkuinen Opelin pakettiauto Combo oli pakattu ääriään myöten kaikkea mitä maalla tarvittaisiin. Vaatteita oli varmaan vuoden tarpeisiin ja auton oma jääkaappi oli täynnä ruokaa. Combolla oli tarkoitus kuljetella pakastepitsoja, jos jostakin pizzamaatista sattuisivat pitsat loppumaan, mutta toistaiseksi sitä ei ollut tarvittu, koska yrityksellä oli toinenkin paku, jossa oli paremmat kylmätilat. Kunhan ketju kasvaisi, Combollekin löytyisi käyttöä.

Miro ajoi pakulla edellä, Marjut seurasi heidän omalla autollaan poikien kanssa. Se oli Opel Insignia. Naapuri oli ehkä ollut oikeassa arvellessan että Miro oli opelfani.

Maalla, paratiisissa, kaikki tuntui olevan hyvin. Miro oli edellisenä syksynä tehostanut tuuletusta mikä selvästi oli auttanut lievään tumpahtuneen hajuun ja asennuttanut samalla kaksi ilmalämpöpumppua, jotka sai toimimaan soittamalla. Alakerta ainakin tuntui mukavan lämpimältä ja hajuttomalta.

Vastoin kaikkia ohjeita Miro oli laittanut talon talveksi kylmilleen. Nykyisillä sähkönhinnoilla minkäänlaista peruslämpöä ei kannattanut edes harkita vanhassa maalaistalossa, mutta tehokkaampi ilmanvaihto oli selvästi toiminut, home ei haissut missään! Heillä ei ollut pienintäkään aikomusta viettää talossa aikaa talvisin, eikä varsinkaan muuttaa sinne, mutta kesällä maalla voi asua. Varsinkin jos onnistuisi ostamaan pienen veneen, jolla pääsisi kalalle.

Pojat katselivat ympärilleen silmät ympyriäisinä.

Pieni maatila osoittautui joksikin aivan muuksi. Vaaleanruskeaksi maalattu talo vaikutti hyväkuntoiselta ja oli valtava, neliöitä oli varmaan lähemmäs 300. Pihapiirissä kasvoi isoja puita ja vaikka maantie oli lähellä, tieltä ei kuulunut mitään. Lähin naapuri pilkisti jossakin peltojen takana.

– Ovatko nuo pellotkin meidän, 16-vuotias Anton eli Ana kysyi melkein hyppien.

Miro myönsi, että suurimmaksi osaksi, mutta ne olivat vuokralla. Myös navetta, aitta ja puuliiteri kuuluivat heille ja yhtä ja toista muutakin.

Marjut oli käynyt täällä muutaman kerran, kun Miron isä vielä eli, mutta ei ollut silloin kiinnittänyt huomiota taloon vaan asukkaaseen. Pojat olivat olleet papan hautajaisissa, mutta ne oli pidetty kylän seurakuntatalossa ja sillä reissulla ei oltu edes käyty talossa.

Miro oli toki käynyt täällä useinkin huolehtimassa isänsä asioista, mutta jotenkin häneltä oli jäänyt kertomatta, että hän saattaisi periä tämän kaiken.

– Mitä muuta tilaan kuuluu? Marjut kysyi.

Miro joutui selittämään, että yhtä ja toista, metsää satakunta hehtaaria ja toinen talo noin kymmenen kilometrin päässä, mutta talosta oli tehty varasto purkamalla sen sisusta kokonaan, pelkät kuoret olivat jäljellä.

– Siellä on lisäksi joitakin rakennuksia, aitta, toinen aitta, vanha riihi ja pari latoa, peltoa parikymmentä hehtaaria, rantasauna…

Pitemmälle hän ei ehtinytkään.

– Rantasauna? Rannassa? Onko siellä vettä?

Miro tunnusti, että oli siellä järvi. Toinen talo ja kaikki rakennukset olivat melko lähellä rantaa ja myös pellot viettivät veteen.

– Mitä tarkoittaa viettivät? Ana kysyi.

– Sitä, että pellot ovat rinnepeltoja, siellä on mäki ja talokin on sen mäen päällä.

– Päästäänkö me joskus sinne, 12-vuotias Niko eli Nikke puolestaan kysyi ennen kuin Marjut ehti.

– Tottakai, mennään heti huomenna, mutta tänään kotiudutaan. Ja ensin laitetaan yhteydet toimimaan, Miro ilmoitti poikien jupinasta välittämättä. Hänelle jäi tunne, että yhteyksillä ei ollutkaan kiirettä.

Myös yläkerrassa oli lämmintä, toinen ilmalämpöpumppu oli sekin toiminut niin kuin piti. Kyliltä löytyi vielä asentaja, joka osasi hommansa. Paljon muita palveluita ei kyllä ollutkaan, pari kauppaa, huoltamo, yksi baari, siinäpä se. Jos matka ei olisi niin pitkä, pizzamaatti saattaisi kannattaa täälläkin, mutta se edellyttäisi, että Keski-Suomeen pitäisi perustaa useampi automaatti ja niille oma keskusasema. Täytyykin puhua Kekelle, Miro mietti lomatunnelmissa.

– Nyt pois voihke ja valitus, me ollaan lomalla, hän ilmoitti.

Ehkä niin, Marjut hymyili jo vähän, eivätkä pojatkaan enää valittaneet, kenties tästä tosiaan tulisi hyvä loma.

Ja sitten alkoi ulina, kumi paloi kylää halkovalla tiellä kuin helvetti olisi päässyt irti.

– Aika siistiä, Ana huokasi silmät loistaen. – Voidaanko me mennä katsomaan niitä, hän kysyi.

Miro mietti.

– No menkää, mutta ette mene tielle, seisotte kaukana noista vinkujista, onko selvä.

Marjut pudisteli päätään. Mihin he oikein olivat tulleet?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miro oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa tässä samaisessa talossa tällä samaisella kylällä. Nyt hän oli palannut. Hän muisti, miksi oli lähtenyt, pienen maalaiskylän elämä oli tuntunut hänestä ahdistavalta.

Hänen mielestään oli melkein hauskaa, että hän sai liikkua rauhassa kylänraitilla. Kukaan ei enää tuntenut häntä eikä hänkään muistanut juuri ketään. Vuodet olivat tehneet tehtävänsä.

Ainoastaan lähikauppias tiesi puhutella häntä omalla nimellä, mutta se johtui vain siitä, että he olivat tavanneet aikaisemmin toisella paikkakunnalla.

Montako vuotta siitä olikaan, kun hän oli lähtenyt täältä? Parikymmentä, enemmän, ehkä 25, kyllä siinä ajassa muuttuu niin mies kuin kyläkin.

Pojat lukivat innokkaasti ilmaislehtiä, joita vaimo oli hakenut jonkin matkan päästä postilaatikosta.

– Faija hei, tänne ollaan rakentamassa Euroopan suurinta tuulipuistoa, tiesitkös sitä!

Miro ei tiennyt. Totta se oli. Herranjumala. Myös Marjut tuli ihastelemaan asiaa.

– Kuunnelkaas tätä, Nikke sanoi ja luki innokkaasti, että tuulipuistoon oli tulossa 60 Eiffeltornin korkuista tuulimyllyä. Ne tuottaisivat sähköä enimmillään 600 megawattia. Se riittäisi 50 000 omakotitalon tarpeisiin!

– Kuulenko minä jo ujellusta, vai onko se vain kuvittelua, Marjut löi leikiksi.

– Viuhhhh… viuhhh… Miro matki.

Mutta olipas se uutinen. Tuulipuistoa rakensi saksalainen yhtiö ja se oli tulossa suomalaisen metsäyhtiön maille.

Miro myönsi, että kehitys oli kehittynyt. Paikkakunnalla oli jopa teollisuutta, ainakin ikkunatehdas, ovitehdas ja monenlaista puunjalostusta ja sikälimikäli hän oli kuullut oikein, monia muitakin hankkeita oli tekeillä, muutamat niistä jopa maailmanuutuuksia.

Pojat olivat taas nopeampia, he olivat jo guuglanneet tuulipuiston puhelimellaan.

– Haa, kuten arvata saattaa tuulipuistoa myös vastustetaan. Hesari on käynyt eilen Luonnon Pelastajat -järjestön päämajassa he aikovat tulla tänne vastustamaan tuulipuistoa kaikin keinoin.   Heidän joukossaan saattaa kuulemma olla jopa ekoterroristeja.

– Isä, mitä ekoterroristit ovat, Nikke kysyi.

Miro selitti, että jos hän ei ollut aivan väärässä, ne olivat ihmisiä, jotka olivat valmiit tekemään jopa terroritekoja luonnon puolesta, esimerkiksi ennallistamaan talousmetsiä polttamalla ja niin edelleen. Ehkä tässä tapauksessa rikkomalla tuulimyllyjä.

– Onko se paha vai hyvä, Ana kysyi.

Miron mielestä se oli paha, ei pahoja tekoja saisi tehdä, vaikka tarkoitus olisi hyvä.

– Toisaalta sanotaan, että tarkoitus pyhittää keinot, Marjut sanoi. – Ehkä meidän pitäisi ottaa vähän selvää, mitä täällä oikein tapahtuu, pitääkö tässä ruveta pelkäämään jotain eli eikö tuo vinkuna edes riitä? Kysyn vielä toisen kerran, mihin me oikein olemme tulleet?

Miro lupasi selvittää asiaa. Yksi hänen harvoista lapsuudenkavereistaan, joka vielä asui näillä tienoilla, oli kirjailija Pentti Halme, erakoitunut toimittaja, joka varmaan olisi perillä asioista. Miro oli niitä harvoja, joilla oli Halmeen yhteystiedot.

– No, kuului puhelimesta tuttu ääni, kun Miro soitti.

– Se olen minä!

– Niinpä näkyi. Kuulin että olet perinyt kotitilasi, onneksi olkoon.

– Kiitos, missä sinä olet?

– Täällä vaan, mitä sinulla oli asiaa.

– Me ollaan täällä lomalla, voitaisiinko tavata, voisit päivittää kylän asiat, minä olen ihan ulkona.

Pena tuntui miettivän.

– Kai sinä tiedät, että minä en liiku juuri missään.

Tottakai Miro tiesi, eihän mies muuten olisi erakko eikä mikään.

– Mutta, kuului tuttu ääni, – minun pitää joka tapauksessa käydä kylillä kaupassa niin että nähdään huomenna!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Marjut yritti saada selville, mihin aikaan  vieras tulisi, mutta  hänen miehensä oli muuttunut umpimieliseksi.

– Tulee kun tulee, ei Penaa voi ohjailla. Ja mehän ollaan lomalla!

Miro poikien kanssa ehti laittaa kaikki yhteydet kuntoon ja  Marjut  käydä kaupassa ennen kuin pihaan työntyi punaisen autonrohjon keula. Miro meni ottamaan vierasta vastaan nauraen. Myös Marjut kiirehti ovelle.

– Olisin voinut lyödä itseni kanssa vetoa millaisella autolla sinä liikut enkä olisi pahasti erehtynyt, merkki kyllä meni pieleen, olisi sanonut että Nissan mutta tämähän on Mitsu.

– Pajero on, Pena sanoi ja tarjosi kättä, mutta Miro halasi ystäväänsä niin kuin miehet tekevät.

Yhteisten ”sinä et ole paljonkaan muuttunut” ja ”onpa hauska nähdä” -tervehdysten jälkeen istuttiin pihakiikkuun. Marjut kiirehti esittäytymään.

– Hei ja tervetuloa, hän sanoi tarjotessaan miehelle kättä. – Miro on puhunut sinusta useinkin.

– Heipä vain, vai niin, hyvää vai pahaa?

Marjut kiirehti lisäämään että hyvää tietenkin, te olette vanhat kaverit lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Vieras ei tarttunut käteen vaan halasi Marjutiakin niin kuin karhut halaavat.

Marjut ja Pena eivät olleet tavanneet koskaan aikaisemmin.

Marjut näki edessään melkein pelottavan juronoloisen miehen, vähän hänen omaa miestään lyhyemmän mutta selvästi vantteramman. Ja jos Miro oli vaalea tai ristiverinen tyypillisen suomalaisen näköinen, tämä mies oli melkein kuin joku etelämaalainen, tumma, pitkät kulmakarvat, vähän partaa, pitkähkö tukka, selvästi erakoiden sukua.

Pena puolestaan katseli hyväksyvästi jokseenkin kaunista alle viisikymppistä aikuista naista, jolla oli tukka kuin Paula Koivuniemellä ennen ja hymy herkässä. Ystä-

vällinen, mutta varmaankin tahtoa täynnä. Muutenhan nainen ei pärjäisikään Miron kanssa, joka osasi pitää puolensa, jos ei ollut kovasti muuttunut sitten nuoruusvuosien.

Marjut lähti touhuamaan kahvia ja miehet jäivät kahdestaan.

– Miltä tuntuu palata lapsuuden ja nuoruuden maisemiin? Pena kysyi.

Miro sanoi että melko lailla samalta kuin lähtiessä, mutta ei niin ahdistavalta sentään. Sinä se jäit tänne, vaikka taisit ollakin välillä jossain muualla.

– Olin minä Jyväskylässä opiskelemassa ja sitten toimittajana, mutta  sain siitä maailmasta tarpeekseni ja palasin tänne. Tai metsään oikeastaan.

Miro tiesi, mitä toinen tarkoitti. Penan talo sijaitsi pienellä metsälohkolla, jonne meni hädintuskin autolla ajettava tie.

– Tule käymään, olet aina tervetullut. Olen hieman laajentanutkin, mutta tie on sama.

– Kiitos kutsusta, tulen ilman muuta, jos vaikka mentäisiin kalaan, siitä minä tykkäisin.  Vieläkö sinulla on se piilopirtti siellä Huopanankosken maisemissa, Miro kysyi.

Vieras hymähti. Kaiken sinäkin muistat, onpa hyvinkin.

Mökki oli tosiaan mökki, pieni hirsinen talo, jonka Pena oli onnistunut hankkimaan kauan sitten kalamajakseen. Mökiltä oli koskelle melkein kilometri, mutta jos oikein tarkasti kuunteli, kuuli vielä kosken laulun. Turha edes sanoa, mökki oli tietenkin umpikorvessa jyhkeiden kuusten ympäröimänä.

– Olen vähän miettinyt, että jos siirrättäisi sinne muitakin vanhoja rakennuksia, jos niitä  sattuisi jostakin löytymään. Eli jos muuttaisin sinne pitemmäksikin aikaa. Harmi vain, että vanhoja harmaantuneita hirsirakennuksia ei oikein enää ole.

Miro mietti.

– Paitsi minulla, siellä peltolohkolla, jossa on aikoinaan ollut ihan asuttava tila. Siellä olisi ainakin pari aittaa, jotka voisivat soveltua sinulle, käydään joskus katsomassa.

Pena sanoi, että mielellään, milloin vain, ehkä seuraavan kerran kun hän tulee kylille.

– Se mökki alkaa olla ainoa paikka, jossa saan olla rauhassa. Viime aikoina olen ollut siellä paljon mietiskelemässä.

– Ahaa, mitä mietit, paitsi kirjojasi tietenkin.

Pena katsoi häntä kummissaan.

– Sitä helvetin tuulipuistoa. Sehän tulee sinne yhtiön maille, minun taloni naapuriin. Sen vonkuna kuuluu varmaan meille asti, mutta pahinta on, mitä se tekee luonnolle, sehän tappaa linnut ja häiritsee kaikkea elollista.

Mirolle selvisi mihin tuulipuistoa rakennettiin.

– Älä saatana eli se tuulipuisto tulee sinne… enpä tullut ajatelleeksikaan. Kuinka pitkä siitä on sinun talollesi?

Pena myönsi, että on siitä matkaa melkein 10 kilometriä, mutta silti, ei niin hirveätä laitosta saisi rakentaa tuollaiselle paikalle, jossa on asutusta ja yritystoimintaa ympärillä, siellähän on se matkailuyrityskin melkein tuulimyllyjen alla.

– Mitäs jos mentäisiinkin kalalle Huopanankoskelle? Miro ehdotti.

Vieras katsoi häntä taas arvoituksellisesti.

– Ai sinä et tiedä sitäkään, sitä se tekee kun on vuosikymmeniä poissa.

Miro ihmetteli, mitä hän nyt ei tiennyt.

– Sitä että uusien määräysten mukaan koskesta saadut lohet pitää päästää vapaaksi, ei niitä  saa ottaa syötäväksi.

Miro ei meinannut uskoa, eihän siinä ollut mitään järkeä. Mutta niin vain oli, eivät ne kalat kuulemma siitä kärsi.

– Kuka siitä nyt kärsisi, jos nielisi koukun ja se revittäisiin sitten väkivalloin suusta, ei kukaan, niin olen aina sanonut.

He tulivat yhdessä siihen tulokseen, että lohien pyytäminen ja sitten vapauttaminen oli ihmisen suurinta itsekkyyttä ja pyydystysvietin toteuttamista.

– Minusta ei saisi kalastaa, jos ei syö kaloja! Pena sanoi jyrkästi ja Miro oli samaa mieltä. Oudoksi oli maailma mennyt.

– Eli nytkö se sinun piilopirttisi on vain mietintäpaikkana.

– Nimenomaan, vedän siellä henkeä – ja taidanpa ruveta olemaan siellä pitempiäkin aikoja. Siinä on vain se ongelma, että kahdelle se on vähän pieni..

Miro hämmästyi. Kahdelle? Kuka se toinen on?

– Ei jumaleisson, oletko sinä löytänyt  kumppanin! Miro melkein kiljaisi.

Pena hymyili. Noo… miten sen nyt sanoisi.

– On minulla semmoinen salarakas. Hän on kyllä aika usein minun luonani, yksi Irene. Mutta et kerro kenellekään, kun hänellä on kotona vähän hankala tilanne.

– Eli hän on naimisissa, Miro arveli.

Niinpä. Vielä toistaiseksi, mutta saa nyt sitten nähdä.

– Onneksi olkoon joka tapauksessa, Miro julisti. – Sehän on hieno asia.

Pena myönsi. Tavallaan. He olivat aikalailla samanlaisia, viihtyivät korvessa.

– Kunhan on netti ja yhteydet, Miro nauroi. Pena myönsi että juurikin niin.

– Sähköjen saaminen sinne piilomökille tulisi jumalattoman kalliiksi, mutta sekin ongelma on ratkeamassa.

Miro oli pelkkänä korvana.

– Aggregaatilla vai millä? hän kysyi. Toinen katsoi häntä arvoituksellisesti.

– Onpahan vain…

– No sano!

Pena vannotti että et sitten kerro kenellekään ja Miro tietenkin lupasi.

– Minä olen jo tilannut pienen tuulimyllyn ja aurinkopaneelit katolle!

Miro melkein pyörtyi, herranjumala.

– Eli käsitänkö minä nyt oikein, että tuulipuiston vastustaja aikoo pystyttää oman tuulimyllyn.

Juuri näin oli asia.

– Mutta et kerro kenellekään, Pena vaati toistamiseen.

 

Pena oli jo lähdössä, kun tieltä kuului hirveä ulina – keskellä päivää.

– Ai tuoltako se kuulostaa täällä kylällä, Pena kysyi ja Miro sanoi että paljon pahemmalta, mutta tuo on vain jokin satunnainen ajelija, illalla ja yöllä pääsee todellinen helvetti irti.

Yhdessä miehet tuumivat, että eivät ole miehet kuten ennen, ei tuommoista olisi ennen suvaittu.

– Mutta nyt kukaan ei uskalla puuttua mihinkään! Pena sanoi ykskantaan.

– Ei voi olla totta, minä kyllä teen tuosta kohta lopun! Miro vannoi.

Meno jatkui samanlaisena seuraavana päivänä ja sitä seuraavana päivänä ja viikonloppuna se yltyi sietämättömäksi.

Niinpä kamelin selkä katkesi!

Enkelihoitaja ja Foxman

ENKELIHOITAJA

Alku

Tunnen Enkelin käden.
– Nuku vielä, nuku nuku…
Ihanan pehmeä käsi tyynnyttelee minua kuin lasta. Aistin jopa enkelin hajuveden tuoksun.
Nukahdan hellään hivelyyn, joka seuraa minua unimaailmaan. Olen paratiisitaivaassa. Minua silitellään ja hellitään; joskus olen tuntevinani jopa pehmeät huulet omiani vasten. Taivaan ilot kutsuvat minua, olen mies ja minun on hyvä olla.
Jos havahdun, enkelin käsi laskeutuu paijaamaan minut takaisin salaperäisten tuntemusten maailmaan. Herkimpienkin sykäysten takaa erottuu jyskyttävä ikuinen kipu kunnes valo sammuu.
Kun lopulta herään, kaipaan Enkeliä.
Kivun lisäksi jäljellä on alaston tyttö nahkapanta kaulassaan. Musta enkelikö?
– Welcome back, tyttö sanoo.
Tahdon oman enkelini takaisin.
– Hsss… Enkeli on mennyt…
Päätä viiltää, olen märkä ja jokapaikkaan sattuu.
Nahkapanta nauraa.
– Enkeli… niinpä. Pike on mennyt. Se tuli mua ovella vastaan. Ikinä en oo nähny sitä niin onnellisena! Se on hulluna hoitamiseen ja nyt se lopultakin sai hoitaa ihan oikeesti!
En ymmärrä sanaakaan. Suljen silmäni ja toivon että oikea enkeli tulisi takaisin minua hoivaamaan. Vähän ennen uutta nukahdusta tunnenkin hennon käden poskellani. Joku laulaa ”nuku nuku nurmilintua”.
Tämä on sittenkin taivas.

1

Herään hirveään janoon ja painajaiseen, jossa koko maailma hyväilee minua.
Jokin painaa kättäni ja toista kylkeäni, jokin… lämmin ja elävä. Huomaan että tyttö makaa minussa ihan kiinni. Yritän kääntyä ja hän herää.
– Onks sun parempi olo? Pike sano että kun sä seuraavan kerran heräät, sun pitäs voida paremmin.
Ravistelen päätäni ja tiedän että minulla on aivotärähdys, kiitos lasipääni.
Yhtäkkiä olen täysin hereillä. Halkean, jos en heti pääse vessaan. Se on kuulemma hyvä merkki. Tyttö tarjoaa sorsaa, jonka enkelihoitaja on tuonut, en saisi vielä nousta.
– Ei, minä haluan vessaan!
Varjokuvat häivähtävät jyskyttävässä päässäni. Ihan kuin joku olisi pissattanut minua, kun olin tajuton… ja jotain muutakin… Yritän nousta.
Tyttö pomppaa lattialle ylitseni. Hän on alasti nahkapantaa lukuun ottamatta, eikä minullakaan ole mitään päällä. Mitä täällä on tapahtunut?
Tyttö nauraa.
– Ei ei, ei mitään sellasta. Mä halusin vaan nukkua sun vieressä ja mä nukun aina näin. Sut me riisuttiin jo edel­lisenä yönä, Piken mielestä se oli välttämätöntä… Oota, mä autan sua.
Tyttö ei ujostele yhtään. Miten olen voinut päätyä tällaisen tytön sänkyyn ja miten voimme nukkua yhdessä? En muista mitään.
Annan tytön raahata itseni lattian yli suureen vessaan.
– Sehän meni hyvin, tyttö kannustaa horjuvaa hahmoani kummallinen palava katse silmissään. Läähätän uupuneena. Ehkä olisi… pitänyt huolia se sorsa…
Horjun seinänvieressä, enkä edes näe pönttöä.
– Anna mennä, siitä vaan, älä yhtään ujostele, herra.
En käsitä tytön juttua mutta en jaksa väitelläkään.. Valo polttaa silmiäni.
– Pysy siinä, mä sammutan valon, tyttö sanoo.
Horjahdan, ja jalkani alkavat pettää. Tyttö ottaa minusta kiinni.
Tunnen kuinka minua viedään kohti sänkyä pimeässä huoneistossa, johon katuvalot luovat kelmeitä varjoja. Kaadun petiin ja ummistan silmäni saman tien.

Tällä kertaa havahdun lohduttomaan nyyhkytykseen.
– Mä haluun niin hirveesti olla jonkun kanssa, tyttö vaikeroi – eikä mulla oo ketään!
Tytön pitkä vaalea ohut tukka on liimautunut minuun kiinni ja kasvot ovat aivan märät. Kyyneleitä valuu noroina pitkin punehtuneita poskia. Voisi kuvitella että tuollainen itku saisi olka­päät liikku­maan tai edes rinnan kohoamaan kuin mykkäfil­meissä, mutta tyttö vollottaa melkein liikkumatta.
– Älä itke enää, minua sattuu päähän, sanon ja yritän silittää tyttöä samalla kun mietin mitä tämä kaikki oikein on olevinaan.
– Ole mulle paha, jooko, tyttö rukoilee. – Muuten mä kuolen!
Voiko itkemiseen kuolla, mietin, mutta en halua jatkaa kokeilua.
– Okei, okei, kunhan lopetat, sanon hätäpäissäni.
– Sano mitä mä teen ja mä teen, sano, pakota mut tekemään jotakin, oo mulle paha!
Tätä ei opetettu koulussa.
– Määrää mua! tyttö anoo ja mietin mitä voisin pyytää. Jotakin pitää sanoa.
Aivan ensiksi vaadin saada tietää mitä on tapahtunut.
– Yks Kimppu hakkas sut. Se on tappanu ainaskin yhen tyypin sinne samalle kujalle, ehkä kaks. Ja Amoksen luona se potki yhen tyypin niin että sille tuli pysyvä aivovamma. Kun mä näin mihin se sut vei, mä sanoin Pikelle et nyt se tekee susta selvää. Niin me sit tultiin kattoon ja löydettiin sut. Me raahattiin sut mun autolla tänne. Pike ties ett sä toivut, se on nähny duunissa pahempiikin jotka on toipuneet ihan itsestään.
Nielaisen.
– Haluisit sä vettä? Pike sano, että sä voit juoda jos sua janottaa.
Juu, haluan.
– Ai niin, sit Pike käski antaa sulle tällasen piltsun neljän tunnin välein.
Yritän katsoa pillereitä.
– Älä pelkää, kyll se tietää. Se sano, että se lukee ittensä lääkäriks. Avaa vaan suukku ja unohda kaikki, jooko.
En jaksa vastata. Saan vaivoin niellyksi pienen pillerin. Verenmaku huuhtoutuu pois vedellä mutta vatsaa polttaa.
– Kiitos.
– Pike tutki sut, se on hoitsu ihan oikeestikin. Mä sanoin ett sua ei saa viedä mihkään lasarettiin. Pike sano ett sen tarttee valvoo sun vieressä, että sä et mee koomaan tai jotain. Se istu koko yön ja aamun ja päivän ja vielä koko illan sua hoitamassa, aatella. Mut kyl se oli onnel­linenkin, se ei kato voi toteuttaa itteensä hoitsuna silleen kun se haluis, se on saanu jo kaks varotusta ja sitä tarkkail­laan…
Tytöltä tulee puhetta kuin unikasetilta. Silmäni alkavat taas lupsahdella.
En varmaankaan ole nukkunut kauan, koska tyttö ei ole liikahtanutkaan. Hän nyyhkii edelleen kyljessäni.
– Sä lupasit! hän vaatii.
Mitähän minä olen luvannut? Ei aavistustakaan. Miksiköhän tytöt eivät ole vieneet minua sairaalaan?
Elän vielä, pää vain on kuin muurahaispesä. Aivoverenvuotoa ei silti ole tullut eli olen onnekas. Muuten olen yhä tulessa, jokainen liike sattuu.
Jos jaksaisin, pohtisin, kuka olen. Pää on kuin ampiaispesä ja pienikin liike sattuu.
Haluaisin nukkua, mutta en kuulemma saa. Minun on oltava hereillä vähintään muutaman tunnin välein.
En vain jaksa.
– Herra, sinun on pakko. Hoitsu sanoi, että sinulle voi vieläkin tulla aivoverenvuoto ja se kyllä tietää.
Nahkapanta yrittää saada minua nousemaan. Hän rukoilee, maanittelee ja uhkailee.
Pakko minun onkin nousta ottamaan niitä pieniä pillereitä ja vaatimaan Nahkapannalta jotakin juotavaa. En kuulemma saisi juoda. Hah. En ehkä saisi juoda viinaa, mutta ryyppy helpottaa hetkeksi. Ja vettä en voi juoda.
– Ottaisit vaikka mehua tai teetä tai kahvia, Nahkapanta yrittää mutta ei voi minulle mitään. Hän tekee kaikkensa hyväkseni. Onkohan hän joku sukulainen?
Omituista. En jaksa puhua. Mikään ei saa minua pysymään hereillä.
– Tässä, tyttö sanoo, ota tämä, se on konjakkia, se piristää, ota vain. Hoitsu sanoi että sinun on pakko pysyä hereillä vaikka millä keinoin niin että kai tämäkin on sitten sallittua. Ota!
Voin heti vähän paremmin, vaikkei se minua nukkumasta estä. On helpompi levähtää kun vasarat pitävät taukoa.
– Hei, sinä et saa nukkua, kuuletko. Kuuletko!

FOXMAN

ILMOITUS

Koska olette kieltäytynyt teille tarjotusta työpaikasta,
työttömyyspäivärahan maksu keskeytetään ja teidät asetetaan karenssiin kuudeksi (6) viikoksi.

TOIMISTO

Ai minäkö räyhään?
Missä on rahat? Anun rahojen olisi pitänyt tulla jo kaksi päivää sitten.
Tyttö katsoo hölmönä.
– Mikä teidän henkilötunnus on? Täällä sanotaan että tämä Anu… on pantu karenssiin.
Pysy rauhallisena.
Juu, mutta mitä se tarkoittaa ja missä on rahat? Ai että ei voida maksaa kun Anu on kieltäytynyt työstä!
Jumalauta!
– Minä en ole kieltäytynyt. EN varmasti ole kieltäytynyt!
Et tietenkään, se nainenhan löi sinulle luurin korvaan… Mutta ne rahat meidän on saatava, ei köyhillä ole varaa odottaa, ei meillä ole vararahastoja josta ottaa!
Älä huuda enempää, tytölle tulee pisut.
– Teidän on mentävä Siiri Rautiaisen luo, mutta hänellä on ASIAKAS!
Asiakkaita ollaan mekin. Jos näille antaa siimaa, ne eivät lopeta koskaan. 420, 421, siinä!
Nainen ei ehdi nousta, mutta asiakas on nopeampi.
Hän ei halua jäädä tielle. Nyt nainenkin on ylhäällä.
– Mitä tämä oikein tarkoittaa?
– Me halutaan vaan meille kuuluvat rahat! Sinä kuulemma olet kieltänyt maksamasta Anulle.
– Se ei kuulu sinulle.
– Väärin. Se sattuu kuulumaan minulle vähän helvetisti. Vai keskustelet sinä vain hänen kanssaan. Ei voi olla totta. Kuule! Sinä keskustelet minun kanssa. Ja sinä maksat minulle. Nyt tämä peli loppui!
– EI SAA KÄYDÄ KIINNI!
Ja miksei. Siinä on ikkuna. Sinä lähdet nyt siitä malliksi kaikille muille!

AFFE

Hei, ei niin kauas.
– Affe! Seis! Irti! IRTI!
Onko hämmästyneempää koiraa nähty? Isäntä, mitä sinä tarkoitit? Minullahan oli jo jäniksenpoika suussa. Eikö niitä juuri sen takia ajeta, että ne otetaan kiinni?
Voi Affe, hieno poika! Hyvä juttu.
Minäpä kerron sinulle yhden asian: tämä jäniksenajo on ollut vain leikki. Ei sinun ole ollut tarkoitus niitä oikeasti kiinni saada. Mutta niinpä vain sait, tosin aika pienen, mutta kuitenkin. Hyvä poika!
Karkuun se silti pääsi, Affen silmät sanovat. Tällä kertaa en tainnut olla sen luottamuksen arvoinen.
Mutta sinähän olet sakemanni. Tärkeintä ja hienointa tässä jutussa on, että sinä tosiaan päästit irti. Sitä ei kuule moni koira tekisikään, ei varmasti. Sinä ansaitsisit mitalin. Hyvä poika, hyvä hyvä!
Affe on tosihieno poika ja hyvin koulutettu.
Voidaan olla tyytyväisiä molemmat.
– Ollaan me hienoja poikia! Mutta nyt lähdetään. Sivulle!

SUVI

– Hei!
– No hei kulta.
– Eiks tää oo ihanaa, missään ei oo tällaista auringonlaskua, kattokaa kundit hei.
– No hei, ota olut, kulta pieni!
– Olut, en mä voi enää! Mira pitää viedä nukkumaan.
– Yks vaan!
– Aki hei, onks toi Krisu ihan kännissä?
Kikatusta.
Kaikkihan me ollaan, paitsi Mira.
Oranssi aurinko näyttää putoavan mereen. Näinkö maailmakin joskus loppuu, valo vain katoaa? Krisulla harittaa jo katse, se ei taida nähdä koko juttua.
Kato hei Krisu auringonlaskua!
– Mä oon kuule nähny sen 16 kertaa.
Vaan 16 kertaa?
– Täällä, Thaimaassa. Mä oon ollu täällä 16 kertaa.
Varmaan. Mutta montako auringonlaskua olet nähnyt? Olkoon. Miraa haukotuttaa. Suviakin kikatuttaa kummasti, uikkarin olkain on valahtanut. Vahingossako? Äh. Suvilla on maailman ihanimmat tummat silmät kuin jollakin lolitalla. Pitäisiköhän mennä vielä uimaan?
Paras retki tähän mennessä ja ihan bungalowin nurkalla. Jee tätä elämää. Huomenna on uusi päivä ja uudet bisnekset. Kauppias Satrakin tuli niin saakelin känniin, ei kai ole tottunut suomalaisten tavoille, mutta tottuu vielä.
– Äiti! Sä lupasit. Mulla on nälkä! Ja mun pitää päästä pissalle.
– Pissaa siihen rannalle!
– Eikä, mä en haluu!
Suvi kikattaa, hänen on pakko mennä. Mutta te jätkät pystytte sitten tässä kotirannassa.
Pystyyköhän Suvi laittamaan Miran nukkumaan? Mikähän sitä kikatuttaa. Toinenkin olkain on pudonnut.
Sulta putoo uikkari.
Suvi solauttaa koko yläosan pois, onko näin hyvä. Ja täältä ette sitten lähde mihinkään vaan tulette nukkumaan, hän odottaa… Hmmm…
Suvi retuuttaa Miraa rannasta. Paksussa valkoisessa hiekassa on vaikea kulkea. Joskus Miraa käy vähän sääliksi, tyttö joutuu olemaan tällaisen remmin mukana, vaikka ei hän juuri valita, hän on tottunut reissaaja, nähnyt melkein kaiken.
Krisu kaivaa kätköistään litteän viskipullon.
– No veli, otetaan vähän… Ja sitten karataan. Mennään kylille naisiin, jooko. Ei Suvi enää tule, se sammuu sisälle.
Sunhan se on vaimo. Kummallista vaikka tuttua. Krisun tekee taas mieli jonnekin viiden pennin huoralaan. Mikä piru se niissä sitä vetää?
Jos olisi päivä se menisi varmasti rannalle hierontaan kunhan vain kuulisi kutsun “masaase masaase“. Ja vaimo on noin ihana ja lapsi… kohta se taas saa raivokohtauksen tuosta viskistä.
Yäk, taskulämmintä viskiä, miten helvetissä sitä voi juoda?
– Eiks oo ihanaa!
Tottakai. Ja yhtäkkiä on täysin pimeää, vain pieni katuvalo loistaa jossakin. Tämä on tosiaan paratiisi, ääntäkään ei kuulu, mitä nyt moottorivene jossain säksättää.

ANU!

Kulta, rentoudu, älä jännitä. Vapaudu!
Sinä panet koko ajan hanttiin. Rentoudu!
Anna minun tehdä sinut onnelliseksi. Minä pystyn siihen kyllä.
Älä ajattele mitään, nauti vain!
Juuri noin, no nyt.
– Rakas mitä sinä teet?
Hysss… ei niin lujaa, nauti mutta älä huuda niin että koko talo herää. Hsssss…
– Rakas! Minä rakastan sinua!
Anna mennä, perille asti! Älä, ajattele mitään, älä jännitä, anna mennä!
– Oi oi, ei eiiii.
Kuka on paras?
Älä mieti, vaan vastaa!
– Sinä!
Valehtelet! Kerro totuus! Tunnusta, kerro kerrankin totuus, tunnusta koko juttu!
– Sinä!
Valetta! En minä vaan kuka?
– Minä rakastan sinua!
Käänny.
– En minä voi!
Voit sinä!
Käänny vaan, hyvä!
Kenen kanssa haluaisit olla juuri nyt?
– Sinun.
Valehtelet! Eikun oikeasti. Johaninko? Haluaisitko olla Johanin kanssa sano!
– Haluaisin haluaisin haluaisin…
Saat olla rakas joskus saat minä lupaan. Mutta minä olen nyt sinun kanssa. Miltä se tuntuu. Sano totuus!
– Ihanalta!
Kumman kanssa olisit mieluummin, minun vai Johanin.
– Sinun! Sinun!
Eikä. Kummanko?
– Johanin!!!!
Hyvä tyttö. Mutta nyt minulta tulee, sinulla on ihana kaula! Minä rakastan sinua.
– Niin minäkin sinua!
Ketä sinä rakastat ketä..
-Sinua!!
Eikä. Vaan ketä. Oikeasti.
– Johania johania johania…
Ihanaa, rakas!

VANHA KAUPUNKI

Outo pari nojailee toisiinsa pienen kahvilan portinpielessä messinkirinkelin alla. Nainen näyttää pyöristyneeltä ja blondatulta, miehen toinen silmä on peitetty merirosvolapulla. Peter käskee olemaan tuijottamatta.
Hassun näköisiä.
Vaikka niin kai ollaan mekin, molemmilla epämääräiset luonnonsyöjävaatteet, tukka ponnarilla, toisella tupakka kädessä, toisella takkuinen parta.
Peter opastaa puhumaan englantia, sisällä voidaan puhua suomea, jos ollaan kahdestaan.
Vaatimattomassa huoneessa ei ole kuin pari hassua sänkyä eikä edes töherryksiä seinällä. Outo kämppä.
Vähän ajan kuluttua lukko rapisee ja sisään tulee se hassunnäköinen pariskunta.
– Mel ja Tony, Aki, Peter esittelee. Katson paria silmät selällään, varsinkin kun Mel tekee pika-abortin ja poistaa vyllit mahasta ja Tony riisuu merirosvolapun. Näytän taatusti idiootilta mutta Peter pelastaa minut:
– Minä takaan tämän miehen!

VUORILLA

Rasvaa tippuu pöydälle. Mistään ei saa niin hyvää lammasta kuin täältä. Missä me muuten ollaan?
– Vuorilla! Tämän paikan tietää vain harvat. Mutta eiks oo hyvää hei?
Hyvää ja riittävästi. Krisu näyttää jo neljännen kerran kuinka lammasta syödään: molemmilla käsillä reidestä kiinni ja sitten vain hampaat töihin.
Tämä täytyy saada purkkiin.
– Oota, mä otan tosta kuvan!
– Tarjoilija! Samanlaiset.
Sujuvasti suomeksi kuten aina, mutta poika vain pokkaa: si si senor.
Lampaanreiden järsiminen käy molemmille aina vain vaikeammaksi. Hyväkään viini ei tuo leukoihin uutta puhtia, kahvi ja konjakki saavat päät notkahtelemaan.
– Sä oot hieno mies…Aki…
No.
– Sä et oo vielä koskaan sanonu, että mä en saa ottaa enää.
Miksi mä sellasta sanosin?
– No hei kun kaikki muut aina sanoo, että sä et saa ottaa enää kun sun pitää AJAA! Suvikin!
– Mutta en mä!
Laskun kanssa on tavanmukaista hässäkkää, mutta ulos päästään. Autokin löytyy. Me taidetaan tosiaan olla aika kännissä.
– Mutta Veli, mä ajan hei, Krisu julistaa.
Tietenkin.

MEL

Täytyy muistaa kiittää Peteriä tuosta kauniista pojasta, jonka hän toi. Hänhän on kuin jumala, pitkä, laiha, kiharatukkainen, kapealanteinen, parrakas – juuri sopiva tähän ryhmään!
Tietääköhän se edes mihin se on sitoutumassa? Sehän melkein punastuu.
– Tottakai. Me on puhuttu Peterin kanssa näistä asioista pitkään… maailman tilasta ja siitä mitä pitää tehdä, Peter on hyvä opettaja.
Tony näyttää kireältä. Hän haluisi hoitaa kyselyt kun se kuulemma kuuluu sille!
Tony parka, aina niin tarkka muodoista. Silti se ei ymmärrä mistään muusta. No kyselköön.
– Miten te tunnette toisenne?
– Seurustelimme sisarusten kanssa.
– Oletteko te vielä näiden sisarten kanssa?
Hämmentynyt katse ja pieni puna närkästymisen merkiksi.
– Olemme. Käyn Peterin luona aina kun pääsen, tämä on niin hieno kaupunki.
– Entä jos sinulta aletaan kysellä, kerrotko Peteristä?
– Mitä? Mitä minä voisin kertoa? Me olemme sukulaisia siskosten kautta, muusta en tiedä. Minä en kerro mitään. Mitä minä edes voisinkaan kertoa!
Poika närkästyy yhä enemmän. Se on hyvä. Pidän miehistä, jotka osaavat puolustaa itseään ja suuttua oikeassa paikassa.
Tony kysyy uudestaan, voiko poikaan luottaa. Tämä tulistuu aidosti.
– Millä oikeudella sinä alat kuulustella minua! Et sinä ole pomo. Sinun tehtäväsi on selvittää uusien jäsenten taustat. Ja kun Peter sanoo, että minuun voi luottaa, minuun voi luottaa!
– Mutta me tarvitsemme enemmän…
Nyt tämä saa riittää.
– Tony, minä jatkan. Oletko valmis antamaan henkesi liikkeen eteen?
Tuijottaa harmistuneena kuin lentoon lähdössä.
– Oikeasta syystä, en huvikseni. Mieluummin teen kaikkeni, että voin olla hyödyksi jotenkin muuten. Jos minun henkeni jotakin edistäisi, voisin vetäistä ranteet auki samantien, mutta siitä taitaisi syntyä vain sotkua.
Älykäs. Hyvä. Älykkäämpi kuin tuo tomppeli, ehkä minuakin älykkäämpi. Hienoa.
– Hyvä on, sinun henkesi on nyt minun ja minun henkeni sinun.

VUORILLA

Mitä on tapahtunut? Töötti soi täysillä.
Krisu on romahtanut rattia vasten, auto käy, missä me ollaan? Täältä on päästävä pois ennen pimeää! Ja tuo ääni on saatava sammumaan.
Kaikki jäsenet tuntuvat ehjiltä. Krisu kuorsaa, se on sammunut rattiin!
Kun edes tietäisi missä ollaan. Hei herää! Missä me ollaan! Kuulitko, herää tai minä jätän sinut tänne. Takapenkille nyt!
Ja sitten. Pakkia kai. Miten tässä näin kävi. Minunhan ei nimenomaan pitänyt ajaa. Me molemmat on juotu yhtä paljon ja Krisu kuorsaa.
Kai sitä ajaisi, jos näkisi molemmilla silmillä tai jos näkisi vaikka vain kaksi polkua. Tai kun edes tietäisi mihin pitäisi ajaa.
Hei herää nyt sen verran että sanot miten täältä pääsee pois.
Eihän näin voi käydä kenellekään! Missä helvetissä me ollaan?

SUVI

Hävetkää, tehän ette oo muuta tehny kuin pörränneet!
Sen näkee teistä, molemmat turvoksissa ja silmät kuin tulipalon jäljiltä.
Tässä ei nyt kultapienet auta. Tuommoisia helyjä minulla on ihan tarpeeksi.
Hyvä yritys silti. Krissellä on kaiken lisäksi huono omatunto. Olisi pitänyt olla mukana, mutta enhän minä voi joka matkalle lähteä, Miran takia.
No tottakai saatte anteeksi. Ja sitä paitsi minkä teille mahtaa.
Jessus minkä näköisiä miehiä, kuin multakasasta repäistyjä, puvutkin kurtussa kuin talvisodan jäljiltä. Voiko teille muuta kuin nauraa?
No entä bisness?
Tuntuu olevan tuttu sana. Ne siis eivät ole edes yrittäneet myydä sitä taloa vaikka kauppakirjoja piti mennä allekirjoittamaan.
Siis bisness? Muistatteko? Se mitä teidän piti mennä hoitamaan. Aa! Niin, juuri se. Että mitä!
Ei voi olla totta. Ne on vaihtaneet toimiston neljään taloon. Neljään keskeneräiseen taloon. Ja mitä te meinaatte niillä tehdä, ette taas tiedä vai? Palvelutaloja? Kuka meistä tietää mitään palvelutaloista?
Palvelutaloja. PALVELUtaloja. Nyt ne vasta sotkun on keksineet. Te ootte hulluja! Ai että siinähän se juju onkin. Niin varmaan!
Antakaas kun arvaan. Toimisto on mennyt käsirahana ja nyt pitäisi keksiä jostakin loppurahat kun pää alkaa vähän selvitä. On mahtanut vanhalla ukolla olla hauskaa teidän kanssa. Siellä te ootte istuneet sen hienossa toimistossa, nauttineet sherryä ja poltelleet sikaria ja panneet nimet papereihin.
Mutta mistä rahat, jos sopii kysyä. Ai Sveitsistä. Juu kyllä Sveitsissä rahaa on. Onpa tosiaan omaperäistä, kas kun ei Lontoosta. Oven kautta, vai?
No omapahan on keinunne mutta hulluja te tosiaan ootte ja kaikki joutuu taas kärsimään.
Mutta enää ei sitten viinan tippaa! Ja nyt saatte pitää minua hyvänä!