KARHUN KANSSA
Asun metsän laidassa tien päässä pienessä harmaassa mökissä, joka on ajan syömää hirttä ja lautaa.
Tänne ei osaa kukaan ohjeitta, eikä täältä moni osaisi edes pois. Olen punaniska. Kova kundi metsästä. Olen valokuvaaja. Olen kuvannut missejä ja malleja, uutisia ja konferensseja, minulla on ollut oma studio ja olen työskennellyt kaikilla mantereilla.
Nimeni tiedetään ja kuviani on monissa arkistoissa. Olen nähnyt etsimen läpi sodan ja rauhan, rakkauden ja vihan, liittojen synnyn ja romahduksen.
Olen nähnyt monta tunnettua naista ilman rihman kiertämää ja tiedän salaisuuksia, joita ei koskaan ole julkaistu. Olen ollut niissä jopa osallisena.
Silti harvat ja valitut pystyisivät nykyisin osoittamaan minut tunnistusjonosta.
Olen kauan sitten jättänyt loisteen, juhlat ja teennäiset hymyt. Minua katsoo peilistä ilmestyskirjan ilmetty peto niinä harvoina päivinä kun vilkaisen kuvastinta.
Minua ei kiinnosta. Good buy maailma!
Kuvaan nykyisin luontoa ja etenkin sen asukkaita. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta hömötiaisesta enemmän kuin yhdestäkään missistä ketarat levällään.
En inhoa missejä, vaan lumemaailmaa, jossa kaikki tytöt luulevat olevansa uusia armeja tai anneja ja jota vanhat höppänät pyörittävät. Nyt voin sen sanoa.
Mökkini sijaitsee pienellä mäenkummulla. Siinä on huone ja keittiö ja eteinen ja se on rakennettu ennen ajanlaskun alkua. Tai ainakin se on yhtä vanha kuin taivas.
Mökki on pääosin ikivanhaa hirttä mutta eteinen ja osa ulkopintaa on lautavuorattu ammoisina aikoina. Se on säilynyt vuosikymmeniä eikä muutu enää miksikään, on vain tasaisen harmaa ja ajan patinoima. Jokainen puunsyy ja jokainen juomu, jokainen oksakin näkyy! Mökkini ilkkuu maaliteollisuudelle ja panee halvalla rakentajia, jotka laskevat että talon elinkaari on muutamia vuosikymmeniä.
Minun mökkini seisoo tässä vielä tuhansia vuosia, jos joku ei sitä pura! Ainakin se saa elää minun elinikäni.
Mökin kattokin on lautaa. Sen verran olen antanut periksi nykyajalle että kun katto rupesi vuotamaan, otin päällyslaudat varovasti irti ja panin niiden alle harmaan huovan. Jos ei kiipeä katolle, salaisuutta ei näe.
Mökin säilyttäminen ei ole minulle leikkiä vaan totta. Kun katto ei vuoda, mökkikin kestää!
Olen myös kohottanut vajonnutta kivijalkaa ja kaivanut käsipelillä salaojan mökin metsänpuoleiselle sivulle, se kun on tasamaata. Olen paikannut piipun ja rapannut hormin. Kyllä minun nyt kelpaa!
Vähän syvemmällä metsässä puron varressa on pikkuriikkinen sauna. Sekin on harmaata ajan patimoimaa lautaa, katto puuta, samalla lailla korjattu kuin talokin.
Puro on kirkasvetinen ja siinä riittää vettä. Käytän peseytymiseen ja saunan lämmittämiseen pelkästään purovettä. Kaivosta haen vain juomaveden.
Ulkovessa on syvällä metsässä, sisävessaa ei ole, eikä muitakaan mukavuuksia, ainoastaan sähkö, joka tulee ruosteista lankaa pitkin. Joskus minusta tuntuu, että saan ylijäämävirtaa, niin heikosti lamppu palaa. Mutta enpä minä paljon valoa tarvitsekaan, yleensä menen nukkumaan kun pimenee ja herään kun valkenee.
Jos joku kaipaa minua, lupaan tulla ennen sulia tai kun puro on jäätynyt. Elän vain ja ainoastaan luonnonkalenterin mukaan. Aurinko ja kuu ovat kellojani, luonnontapahtumat kuukausiani.
Ne harvat kaverini tai tuttavani – ystäviä minulla ei taida enää olla – jotka vielä pitävät minuun jonkinlaista yhteyttä, eivät malta olla kyselemättä kuinka voin elää yksin, siis: ihan yksin, siis: aivan totaalisen yksin.
”Ota edes kissa”…”Mikset ota vaikka koiraa?”…”Onko sinulla edes marsua?”
Marsua? No mitään elollista.
Minullahan on metsä eläimiä täynnä, ei meikäläiseltä ystäviä puutu! Talvella piha on täynnä lintuja ja oravia ja kettuja ja jäniksiä…kaikki käyvät herkuttelemassa ulkopöydälläni tai sen alla. Annan niille kauroja ja auringonkukansiemeniä ja talia ja jos jonkinlaisia herkkuja aina pähkinöistä lähtien!
”Mutta miten oikein saat aikasi kulumaan siellä korvessa?” on seuraava kysymys.
Minullahan on melkein liian vähän aikaa. Mökissä asuminen vie päivästä suuren osan: talvella täytyy hakea puita ja tuhrata tulen kanssa, lämmittää uunit ja vedet, kesällä on tehtävä puita…Ja koko ajan on kantovesi, eikä ruokakaan kypsy ellei hellassa ole tulta… Aina pitää kunnostaa jotakin kohtaa, seuraavaksi on vuorossa sauna, johon täytyy valaa uusi lattia haljenneen päälle.
Mistään ei onneksi ole pulaa. Purossa ja kaivossa riittää vettä kuivinakin aikoina, pienestä kasvi- ja perunamaasta saan talven perustarpeet ja viinimarjapensaatkin antavat runsaan sadon.
Käytän itse kaikki juomani vanhojen perinteisten reseptien mukaan aikaa ja vaivaa säästelemättä! Viiniä riittää koko talveksi, mehusta en pidä.
Purosta saan ahvenia ja erämaalammelta parin kilometrin päästä muitakin kaloja. Sulan aikaan käyn katiskoilla pari kertaa viikossa, talvella pilkin omaksi huvikseni, kesäisin ongin. Lihaa en ole syönyt moneen vuoteen, kala kyllä maistuu. Leipää, juustoa, voita ja munia ostan kylältä. Joskus herkuttelen leivonnaisilla.
Mökin mukana tuli toistakymmentä hehtaaria metsää ja vähän viljelysmaata, joka on nyt jänisten ruokamaana ja temmellyskenttänä. Metsässä riittää polttopuita sadoiksi vuosiksi.
Että mitenkä saan aikani kulumaan?
Ai niin, saunon melkein joka päivä. Kaikkein mukavinta on istua tumman kiukaan vieressä mustassa saunassa leppeässä lämmössä. Vaikka näytän takkuiselta, olen taatusti puhdas! Joskus tuntuu, että vietän pyhässä kammiossani liikaakin aikaa mutta kenelle se kuuluu. Puita kuluu ja vettä pitää kantaa niska vääränä mutta eipähän tarvitse mennä kuntokouluun. Monien entisten ja hyvin menestyvien tuttujen harrastus kuuluu olevan salilla käynti. Kai ne käy jehovantodistajien valtakunnansalilla.
Suurin osa ajastani menee valokuvien kanssa puuhasteluun. Jotta voi ottaa luontokuvia, on mentävä luontoon, ihan sinne metsään, korven ytimeen.
Mökinpaikkani valitsi sattuma mutta onnella sain naapurikseni Kartanon, jonka metsissä olen useimmiten ainoa kulkija. Metsiä riittää tuhansia hehtaareita. Tämän puolen eli mökkini puoleiset metsät olen kolunnut melko tarkkaan mutta tuo puoli eli mökin toiselle puolelle jäävät korvet ovat minullekin lähes outoa erämaata.
Ostin mökin vanhalta mieheltä, jota en koskaan nähnyt. En tiedä, miten Kartanon maiden keskelle viimeisen kinttupolun päähän on joskus erotettu tällainen rakennuspaikka mutta tässä se vain on! Kaipa tämä on ollut jonkin rengin piilopirtti.
Olen polttanut kaikki muistot aikaisemmista asukkaista paitsi pirtinpöydän, tuolit, jakkarat ja sellaiset tarvekalut, jotka kuuluvat mökkiin, eivätkä ole kenenkään henkilökohtaisia tavaroita. Sen verran panin merkille, että ukolla oli joskus ollut myös nainen mutta lapsista ei näkynyt jälkiä.
Lapsettomuusperinne jatkuu. En ole koskaan ollut kovin seksuaalinen. Viime vuosina lisääntymiseen tähtäävä toiminta on jäänyt kokonaan. Vain joskus yöllä tai aamulla tunnen entiset merkit unenkin läpi. Kun saan kirjeen joltakulta entiseltä rakastetultani, luen sen kuin ventovieraan ihmisen kirjoittaman sepustuksen.
Vastaan aina, se on minusta vähintä mitä voin tehdä. Ja myönnän, että joskus kylillä käydessäni ilahdun, kun löydän kehitettyjen filmien joukosta henkilökohtaisen viestin.
Edes posti ei osaa tänne. Käyn kylällä kaupassa ja etenkin postissa kerran viikossa: postitan filmit kehitettäviksi ja haen kuvat.
On minulla kännykkä, ikivanha nokialainen, mutta en anna sen soida enkä juuri koskaan soita kenellekään. Otan vastaan tekstiviestejä. Puhelin väijyy latauksessa ikkunalaudalla paistatellen. Jos sen irrottaa sähköstä, akku ulahtaa parissa tunnissa. Tarkistan silloin tällöin, onko jollakulla ollut minulle tähdellistä asiaa.
Ennen elämä oli minullakin helpompaa kuin nykyisin. Jos joku kysyi minulta kuvaa ja löysin sen diavalikoimastani, laitoin kuvan kirjekuoreen ja postitin sen kysyjälle.
Nykyään on toisin, minunkin on ollut seurattava aikaa. Niinpä minun on ollut pakko hankkia kannettava tietokone ja skanneri. Voin skannata kuvan ja lähettää sen sähköisesti.
Eikä tässäkään kaikki: olen joutunut siirtymään digiaikaan myös kuvatessa eli minulla on viimeisen päälle hyvä digijärkkäri ja siihen huippuluokan objektiivit. Kaikki rahani upposivat näihin hankintoihin, mutta on niistä kyllä ollut iloa: kuvien myyminen on paljon helpompaa. Olen huomannut että luontokuville on tullut uutta kysyntää, kun kuvan saa heti, jos minulle se on.
Ja kun minulla kerran on nykyajan vehkeet, olen lopulta taipunut hankkimaan myös gmailosoitteen. Luen postit kerran päivässä ja vastaan, jos katson aiheelliseksi. Kun kuvan saaminen minulta ennen kesti jopa viikon, sen saat nyt samantien ja viimeistään seuraavaksi päiväksi.
Olen yllättänyt itseni jopa surffailemasta mitä kummallisimmilla nettisivuilla, mutta sitä en kyllä tunnusta julkisesti. Yritän pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista, vain kuvien ostajat tietävät sähköpostini.
Yllätyin kun kannettavan myyjä rupesi puhumaan nettiyhteydestä ja sanoin että asun korvessa, ei siellä mikään netti toimi. Mutta poikapa oli minua näppärämpi, hän surffaili sivuilla aikansa ja ilmoitti että vaikka omasta mielestäni ehkä asunkin erämaassa, siellä kyllä toimii netti. Ja niin minä sitten ostin mokkulan, joka on tahtomattani tuonut mökkiini nykyajan mutta koska en aio lopettaa kuvaamista, pakkohan minun on pysyä pelissä mukana.
Nautin luonnosta ja pidän valokuvaamisesta. Viime kuukausina olen alkanut yhä enemmän piirtää eläimiä ja luonnon yksityiskohtia.
Tiedä vaikka minusta tulee uusi lintumaalari. Voi kun minullakin olisi veli, jonka kanssa voisin istua kivillä luonnostelemassa. Tai veli, joka nauttisi edes metsästämisestä. Liikkumaton lintu olisi kenties helpompi ikuistaa kuin lentoon pyrähtävä! Wrigtin-veljeksethän ensin surmasivat ja sitten piirsivät.
On minulla haulikko – ja kiväärikin, molemmat melkein laillisia, onhan ne ostettu metsämieheltä. Lupia minulla tosin ei ole mutta ainakin tiedän miten olen aseeni saanut.
Olen muutaman kerran tähdännyt jotakuta lintuparkaa ja kerran jopa ammuin varista, mutta viime hetkellä nostin piippua.
Ei halua tappaa kohteitani, tahdon kuvata eläviä olioita, jotka tekevät juuri sitä mitä tekevät.
Kuvatessa liike ei häiritse, suljin on silmää nopeampi. Piirustaminen on vähän eri, moni hyvä malli on päässyt karkuun. Kuvasta piirtäminen on minusta väärin, tuntuu kuin purisin omaa jalkaani.
Kun piirrän, piirrän – ja kun kuvaan, kuvaan!
Minusta tuskin on wrigtiksi tai Jari Kostetiksi, jota todella arvostan, hänen lintupiirroksistaan heijastuu elämä kuten omista kuvistani. Katselen silloin tällöin ihaillen Uudenmaan luontopaikkaopasta.
Piirtäminen on minulle harrastus, valokuvaus työ, molemmat ajanvietteitä. Mitä muuta tekisin? Makaisin sohvalla. Joisin viinaa. Istuisin taikalaatikon edessä. Kunnes yhtenä päivänä pudottautuisin narunjatkoksi tai antaisin haulikkoni selvittää pääni lopullisesti.
Nyt erokkovuosinani ymmärrän niitä maalaisveljeksiä, jotka viime töikseen raivasivat 10 hehtaaria uutta peltoa hirvein ponnistuksin. He olivat aina halunneet tehdä niin ja tekivät, vaikka olivat jo yli 70-vuotiaita.
Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, ostaisin tuon hiellä väännetyn pellon, kenen se sitten lienee, valtion kai. Veljeksillä ei ollut perillisiä.
Se vasta oli muiden mielestä hullua. Molemmat kuitenkin kuolivat luonnollisesti vanhuuteen. Kaikki muut lähiseutujen yksinäiset ukot ja akat päätyivät hautaan omin avuin: yksi hirtti itsensä, toinen ampui, kolmas hyppäsi junan alle, neljäs otti rotanmyrkkyä, viides hukuttui!
Vanhatpojat vain raivasivat peltoaan. Heillä ei ollut edes televisiota mikä kaikkien muiden mielestä oli anteeksiantamatonta sivistyksen puutetta!
Piirrokseni ovat aika rouveja mutta kyllä niistä kohteen tuntee. Piirrän kuten kuvaan, etsin jotakin syvällisempää. Muutama viiva kertoo puusta enemmän kuin tarkka jäljennös – ja jos tarkkuutta haluan, voin ottaa kuvan! Joka ainoa höyhen näkyy taatusti, kun käytän tarpeeksi pitkää ja valovoimaista putkea. Tai lehtivihreän hiukkanen makrolla tai maisema täältä ikuisuuteen laajakulmalla.