Kiven kilahdus
Aurinko poltti niskaa. Kaksi keskenkasvuista poikaa kuokki kivistä kesantoa, joka oli ollut pitkään viljelemättä. Kaksoset, Tom ja Will, yrittivät tehdä äidille mieliksi. Molemmat tiesivät, ettei heistä vielä ollut miesten töihin, mutta pakkohan heidän oli yrittää. Koko kylässä ei ollut yhtään ainoaa tervettä aikuista miestä, vain vanhoja ukkoja ja naisia.
– Oletko kuullut isästä? Will kysyi varoittamatta ja näki veljensä hätkähtävän.
Tom käänteli päätään joka suuntaan.
Isästä ei saanut puhua!
– En ole, eikä ole äitikään, mutta kaipa hän vielä hengissä on. Nyt suu suppuun, etkö muka muista, että isästä ei puhuta.
Tom iski raivoissaan maata kuokalla. Kunhan hän kasvaisi, hänkin liittyisi isänsä joukkoihin. Ja näyttäisi niille, näin – ja näin! Ja näin!
– Rauhoitu, Will komensi. – Ei tämä pelto lopu, vaikka kuinka kuokkisit. Säästä voimiasi.
Tom vilkaisi häntä äkäisenä. Häntä ei komenneltu. Hän löi kuokan maahan voimiensa takaa.
Kuokka kilahti oudosti ja kimposi takaisin. Kirottu kivi! Tom löi uudestaan. Taas kuokka kilahti ja kimposi korkealle. No johan on! Tom löi raivon vallassa samaa kohtaa kolmannen kerran niin että säleet lentelivät.
Will kiirehti veljensä avuksi.
– Odota, täällä on jotakin, hän sanoi raivoavalle veljelleen.
Pojat pöyhivät maata yhdessä ja saivat lopulta esiin omituisen pitkän esineen.
– Puhdistetaan se, Will ehdotti.
Tuota pikaa multa oli rapsutettu pois ja heillä oli käsissään ikivanha ruosteinen miekka.
Pojat olivat innoissaan, he uskoivat löytäneensä todellisen aarteen. Se tosin näytti kaikelta muulta.
Kumpikaan ei tiennyt mitä miekalla olisi pitänyt tehdä, sen rosoinen pinta näytti syöpyneen pilalle, eikä sen väri muistuttanut mitään heidän näkemäänsä.
– Miten tämä voi olla näin kamalan painava, Tom kysyi.
Pojat jaksoivat hädin tuskin kannatella löytöään.
Eipä heillä toisaalta ollut tietoa miekkojen painosta, sillä kaikki puukkoa suuremmat aseet olivat olleet kiellettyjä koko heidän elinaikansa.
– Jospa tästä saisi vielä oikean miekan, Will sanoi innostuneena.
– Jospa tosiaan, viedään se sepälle! harkitseva veli sanoi.
Vanha yksijalkainen seppä katseli poikien löytöä säikähtäneen näköisenä. Miekka se oli, ja miekat olivat kiellettyjä.
– En tiedä…
Seppä vilkuili ympärilleen. Toisaalta hän tiesi kenen pojat miekan olivat löytäneet. Ja mitä hänellä oli menetettävänä… jalkapuolella vanhalla äijällä, ei mitään.
– Voinhan minä kokeilla, hän sitten sanoi.
Pojat katselivat seppää kunnioittavasti. Kaikki tiesivät että seppä oli menettänyt toisen jalkansa suuressa taistelussa. Seppä jos kuka saisi miekan entiselleen.
Pojat seurasivat silmä tarkkana kun seppä laittoi miekan tulikuumille hiilille. Sopivan ajan kuluttua hän pani miekan alasimen päälle ja löi sitä suurella vasaralla. Kuului kumahdus mutta mitään muuta ei tapahtunut.
Seppä kosketti terää kädellään ja päätteli että se ei ollut lämmennyt tarpeeksi. Se ei ollut lämmennyt ollenkaan.
Seppä piti miekanromua hiilillä kauemmin kuin ensimmäisellä kerralla ja toisti äskeisen. Miekka kumahti.
Nyt seppä hermostui. Vielä kertaakaan rauta ei ollut vastustellut häntä näin. Hän pyyhki hikeä kämmenselällään ja polki raivoisasti ahjoa, jotta hiilet olisivat tulleet vielä kuumemmiksi.
Pojista näytti kuin seppä olisi kärsinyt enemmän kuin miekka. Vaikka seppä kuumensi ja takoi miekkaa kuinka, se ei ollut moksiskaan. Se pysyi yhtä ruosteisena ja omituisen harmahtavana.
Ainoa muutos oli että se oli lakannut kumahtelemasta.
Seppä nosti vielä kerran miekan hiililtä ja kosketti terää peukalollaan. Poikia hirvitti mutta mitään ei tapahtunut. Miekka ei ollut edes kuuma.
– En tiedä, mitä tämä on, mutta minun keinoillani tälle ei voi mitään.
Seppä näytti pettyneeltä. Hänen tunnustettu ammattitaitonsa oli kokenut kovan kolauksen. Hän käänsi miekalle ja pojille selkänsä.
Pojat eivät keksineet muutakaan kuin viedä miekan äidilleen. Tämä katsoi sitä uteliaana.
– Sehän on miekka, vanha miekka…
Poikien äiti, Tess nimeltään, oli reipas naisihminen, joka ei pelännyt mitään.
– Kai te tiedätte, että miekat ovat kiellettyjä, hän sanoi mutta ei edes odottanut vastausta.
Pojat kertoivat, että seppä ei ollut saanut miekkaan terää, eikä mitään lakia, vaikka yritti kaikki keinot.
Mistä pojat olivat saaneet miekan? Pellosta, se oli osunut kuokkaan.
– Ja kuokka meni säpäleiksi, Will tunnusti.
Äiti huokaisi. Sekin vielä, niin kuin tässä ei olisi huolia muutenkin.
Hän ei kuitenkaan ollut lannistuvaa sorttia, päinvastoin.
– Käykää pyytämässä sepältä uusi kuokka, sanokaa että korvaan sen kyllä.
Kun Will ja Tom näyttivät epäröiviltä, äiti hoputti heitä sanomalla, että pelto pitää kuokkia, muuten ei saada ruokaa itselle eikä vieraille.
Pojat nostelivat olkapäitään. Niinpä tietysti.
Aurinko porotti edelleen täydeltä terältä.
Entä miekka? Tess mietti. Mitä hänen pitäisi sille tehdä? Hän katsoi miekkaa kuin vastausta odottaen, mutta se vain jökötti maassa, johon pojat olivat sen laskeneet.
Samassa Tessillä välähti. Vanha miekka… hänen omat suunnitelmansa… siinähän se oli.
Kun Will ja Tom palasivat väsyneinä pellolta, heitä odotti merkillinen näky. Heidän kotinsa oven yläpuolella roikkui vastamaalattu kyltti Vanhan Miekan Majatalo ja sisällä peräseinällä ovea vastapäätä komeili sinne äskettäin kunniapaikalle ripustettu ruosteinen, joskin kaikesta irtoliasta puhdistettu miekka.
– Mitäs pidätte? äiti kysyi innoissaan. – Eikö olekin hieno?
Kaksi kulkijaa
Kahden miehen joukkoa johti vanha, takkuinen, pitkäpartainen ja -tukkainen vanhus, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla jo mullan alla. Perää piti vaalea, salskea nuori mies, josta kuitenkin heti huomasi että elämä oli kurittanut häntä. Molemmat olivat pukeutuneet repaleisiin ryysyihin, eikä minkäänlaisia kantamuksia ollut. Vain kengät olivat silmäänpistävän hyväkuntoisen näköiset. Vanhemmalla miehellä oli pieni leili ja nahkainen pussi, nuoremmalla vain paljaat kädet.
Nuorempi kiroili ja valitti koko ajan.
– Lopeta tuo, vanhempi komensi, – et sinä kuole. Kohta löytyy jokin krouvintapainen.
Nuorempi mulkaisi vanhemman perään.
– Ai täältä? Varmasti ei löydy, tämä on kuoleman tie.
– Tunnetko sinä sitten nämä seudut Kiriel? vanhempi kysyi.
Nuori mies pudisti päätään.
– No yritä sitten vain laittaa jalkaa toisen eteen, vanhempi määräsi.
Kirieliksi puhuteltu mutisi jotain ja maiskutti suutaan.
Kummallakaan miehellä ei ollut edes kunnollista lakkia, vain jonkinlainen räsy kietaistuna päänsä ympärille.
Tie pölysi joka askeleella, mutta muuten se ei tuntunut kuoleman tieltä, päin vastoin. Tien molemmin puolin kasvoi uljaita tammia ja lintujen laulu helähteli oksilta.
Mutkan takaa kuului laukkaavien hevosten askelten ääniä. Ratsukot piirittivät kulkijat niin äkkiä että nämä eivät ehtineet ottaa askeltakaan puiden suojaan.
– Seis, joukkoa johtava sotilas komensi.
Sotilaita oli kymmenkunta. Johtaja halusi tietää, millä asioilla kulkijat liikkuivat. Vanhus huomasi, että nuoren miehen kädet puristuivat nyrkkiin ja olkapäät kohosivat. Hän kuiskasi: – Ei Kiriel!
– Vastatkaa! johtaja huudahti.
Vanhus selitti, että he olivat vain matkalla tietä eteenpäin rauhanomaisissa merkeissä. Kuten heistä varmasti näkikin, ei heistä ollut pahantekoon.
Sotilaat hörähtivät.
– Teistä on aina pahantekoon, senkin pirulaiset. Kääntäkääpäs taskunne nurin!
Vanhus katsoi häntä kummissaan. Mitkä taskut? Ei heillä ollut taskuja.
– No tuo pussi sitten, mitä siinä on?
Vanhus käänsi pussin nurin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Se on mukana vain siltä varalta, että olisi siihen jotain pantavaa.
– Entäs leili?
– Siinä on vain vettä, vanhus parahti.
– Kaatakaa se maahan, sotilas komensi.
Vanhus teki työtä käskettyä, ei kannattanut kinata.
Sotilas vaikutti pahanilkisen tyytyväiseltä.
– Saatte mennä, hän sanoi ja kokosi suitsensa valmiina jatkamaan matkaa.
– Anteeksi herra, mutta onkohan tässä lähistöllä majataloa tai sen kaltaista, vanhus kysyi.
Sotilas kohautti olkapäitään.
– Eiköhän se siitä selviä, senkun jatkatte matkaa – ja nopeasti kun vielä pääsette!
Vanhus veti nuoremman miehen mukaansa. Tämän hartiat olivat kuin kiveä.
Pöly tunkeutui joka paikkaan. Armoton aurinko alkoi onneksi hiipua ja talsimisesta tuli vähän siedettävämpää. Se toisaalta tiesi sitä, että kohta he olisivat villieläinten armoilla.
– Olisi edes vettä! Kiriel valitti.
Vanha mies ojensi hänelle leilinsä.
Nuori mies huokasi sanomatta mitään ja kallisti leiliä. Vesi oli kylmää ja virkistävää.
– Miksei meillä ole olutta? hän marmatti.
Se oli vanhukselle liikaa.
– Ai miksei meillä ole olutta? Meillähän oli olutta, mutta sinä rupesit tappelemaan ja jouduimme lähtemään tien päälle. Siksi meillä ei ole olutta, etkö satu muistamaan, mitä!
Kiriel kohautteli hartioitaan. Voi olla noinkin. Ehkä onkin.
– No anteeksi Calis, anteeksi. Mutta sinun pitäisi jo oppia, että minä en ole vastuussa itsestäni, Kiriel sanoi apeana.
– Noinkohan on, Calis arvuutteli.
Joskus hänestä tuntui toiselta, mutta ehkä se oli vain toiveajattelua.
He olivat melkein huomaamattaan tulleet pieneen kyläpahaseen, joka oli sijoittunut tien kahden puolen pienen joen partaalle. Joen yli johti silta ja sen toisella puolella erottui auringon laskevassa hämyssä paratiisin kyltti: Vanhan Miekan Majatalo.
– Rukouksemme on kuultu, Calis sanoi.
Nuori mies kiiruhti hänen peräänsä, vaikka ei ollut edes tiennyt rukoilleensa.
Tess, majatalon emäntä, katseli kaksikkoa kiusaantuneena. Hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt räjähtäneempää ja repaleisempaa seuruetta. Miesten ”parasta pöytään”-tilaus ei ollut vielä saanut aikaiseksi liikettä hänen toimeliaissa lihaksissaan.
– No, emäntä, olutta ja ruokaa nälkäisille, vanhus hoputti.
Tess katsoi takkuturpaa suoraan silmiin.
– Eipäs hätäillä, millä te aiotte maksaa, hän kysyi.
Vanhus loukkaantui silmin nähden.
– Ihan tämän Kuningaskunnan rahalla, jos se kelpaa. Jos ei, sitten jollakin muulla.
Kuningaskunnan? Kulkurit olivat siis jostakin kauempaa. Tess katsoi miehiä vieläkin tarkemmin.
– Ja teilläkö on rahaa? emäntä jatkoi tivaamistaan. Vanhus huokaisi äänekkäästi ja pani kätensä nahkapussiin. Esiin ilmestyi suuri kultainen kolikko.
– Riittääkö tämä? Saatte pitää loput, kunhan tuotte sitä olutta!
Tess katsoi miestä hämmentyneenä. Noin suurta rahaa hän ei ollut nähnyt kuin kerran elämässään.
– Kyllä herra, hän huudahti mennessään.
Tess ei ollut paha ihminen. Miesten ruuan ahmiminen ja oluen kittaaminen herättivät hänessä paremminkin sääliä. Selvästi näki että miehet olivat olleet syömättä monta päivää. Mistähän he olivat saaneet sen rahan? Ehkä oli parempi olla kyselemättä. Toisaalta, ei kai ollut hänen tehtävänsä selvittää jokaisen lantin alkuperää. Eikä hänellä ollut oikeutta epäillä miehiä.
Tess häpesi omia ajatuksiaan.
Hän ei saanut silmiään irti miehistä. Ei niin, että heistä kumpikaan olisi herättänyt hänessä sen kummempia ajatuksia, mutta silti hän yllätti itsensä tarkkailemasta miehiä, jotka alkoivat olla jo reilussa humalassa.
Vanhusta hän ei ollut nähnyt koskaan, mutta nuorempi mies oli jotenkin omituisen tutunoloinen. Hän ei kuitenkaan saanut päähänsä ketä tämä muistutti, vaikka yritti pinnistellä muistiaan.
– Hei, emäntä, lisää olutta kiitos, vanha mies huikkasi. Tämä oli huomannut, että emäntä tarkkaili heitä salaa tuon tuosta, mutta tarkkailkoon, kunhan tarjoilu pelasi.
Tess päätteli, että miehet aikoivat jäädä yöksi ja meni petaamaan heille sängyt. Tuntui pahalta päästää tuommoisia kirppukasoja puhtaaseen petiin, mutta minkäpä sille mahtoi, se kai kuului majatalonpitoon.
Tai ehkä ei sittenkään. Hän sai ajatuksen.
Miehet ilahtuivat, kun Tess toi heille täydet haarikat pyytämättä. Emäntä alkoi oppia!
Tällä oli kuitenkin asiaa.
– Mitäs jos te kaksi menisitte pesulle vielä kun pysytte tolpillanne. Minä etsin sillä aikaa teille uudet vaatteet. Minulla on semmoisia vaatteita, joita minä en enää tarvitse, joten voin myydä ne teille halvalla, jos sopii.
Hänellä oli miehensä jälkeensä jättämiä vaatteita ja kauan kauan sitten siskonmieheltä jääneitä. Hän oli jo jonkin aikaa miettinyt, että niistä piti luopua. Jos ja kun hän kerran uskotteli, että hänen miehensä oli kuollut, miksi hän säilytti tämän vaatteita. Ja jos hän ei tiennyt missä hänen sisarensa mies oli, miksi hän säilytti tämänkään vaatteita.
– Jos sinä tulet pesemään meidät, vanhus ehdotti.
Nuori mies ei edes vilkaissut naista.
– Anna olla, vanhus, hän tuhahti.
Tess katseli miehiä. Mikä ettei, pysyisipähän peti puhtaampana.
– No lähdetään, minä pesen teidät, mutta te pidätte näppinne kurissa, onko selvä.
Miehet eivät sanoneet mitään. Kaipa se oli selvä.
Tess jynssäsi molemmat miehenkuvatukset juuriharjalla suuressa paljussa. Sen jälkeen hän pakotti miehet jokeen. Vähän häntä hirvitti kun miehet toikkaroivat laiturilla toisistaan tukea ottaen, mutta vedessä he uivat suorin vedoin, eivätkä valittaneet, vaikka vesi oli virtauksen vuoksi kylmää.
Miehiä uittaessaan Tess mietti, mahtoiko tämmöinen sittenkään kuulua majatalonpitoon, mutta ei jäänyt murehtimaan turhia. Kukapa heitä täällä pimeässä näkisi.
– Ja nyt sitten kokeilemaan vaatteita. Pääsettekö te itse ylös sieltä? hän kailotti.
Miehet näyttivät paljon selvemmiltä uimareissun jälkeen. Ehkä uiminen oli hyvä harrastus humalaisille.
Tessin miehen, Janoksen, entiset vaatteet olivat vanhukselle vähän väljät mutta Kirielin vaatteet sen sijaan kävivät nuoremmalle miehelle kuin valetut, Tess mietti.
– Mikä sinun nimesi on? hän kysyi varoittamatta.
– Calis, vanhus vastasi.
– Ei sinun!
Nuori mies katseli hätääntyneenä ympärilleen.
– Se on Kiriel, vanhus vastasi.
Tess katseli nuorta miestä. Nyt, tukka taakse suittuna ja hyvissä vaatteissa, hän oli kuin se Kiriel, jonka hän oli tuntenut.
Mutta sitten Tess ravisti päätään, eihän se voinut olla, eikä ollutkaan. Hänen sisarensa mies Kiriel oli tullut hulluksi ja kadonnut. Poikaparka. Saman näköisiä miehiä oli maa täynnä, turha edes ajatella asiaa enempää. Ja Kiriel oli yleinen nimi. Tällä pojalla vain sattui olemaan sama nimi kuin hänen kaipaamallaan pojalla ja myös tämä mies oli oudosti sekaisin. Tess ravistautui irti mielikuvastaan.
– Minä tuon teille uudet oluet, Tess sanoi reippaasti ja pakeni itkua työntäen. Poikaparka.
Muita asiakkaita ei ollut koko iltana, mikä oli Tessin majatalossa aika tavanomaista. Tänne jumalanselän taa eksyi matkustavaisia harvoin. Muutama kyläläinen saattoi joskus illalla pistäytyä juomassa haarikan, mutta miksikään menestykseksi majatalo ei ollut osoittautunut. Leivänsyrjässä se saattoi pitää.
Kun kulkurit alkoivat näyttää väsyneiltä, Tess lähti nukkumaan ja jätti miehet kaksistaan. Molemmilla oli täysi oluthaarikka edessään. Tess luotti näihin outoihin vieraisiin, eikä hänelle tullut edes mieleen, että he voisivat varastaa hänen vähäistä omaisuuttaan.
Aamulla Tess löysi miehet tuvan penkeiltä kuorsaamasta tyhjä oluthaarikka käden ulottuvilla. Kun hän lopulta sai miehet hereille, nämä ilmoittivat jäävänsä vielä muutamaksi päiväksi. Vanhus kaivoi nahkapussistaan toisen kultarahan, vaikka Tess yritti vakuuttaa että entinenkin riittäisi.
Miehillä ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, eikä pahemmin menohalujakaan. Ehkä he olivat nielleet tarpeeksi pölyä yhden kesän osalta.
Elämä Vanhan Miekan Majatalossa vakiintui omituisille urilleen. Tess emännöi, pojat Tom ja Will ahersivat vastentahtoisesti pellolla ja vieraat rellestivät olutta kittaamalla ja Tessin ruokia ahmimalla.
Joskus Tess sai heidät houkuteltua tekemään joitakin pieniä miestentöitä kuten vedenkantoa tai puunhakkuuta, mutta useimmiten miehet vain oleilivat jossakin lähistöllä. Nuorempi ei juuri puhunut, vanhus sen sijaan pälätti koko ajan, mutta hänkään ei oikeastaan sanonut mitään, piti vain yllä jonkinlaista pölinää.
Tess ei silti valittanut. Hänestä oli mukavaa kun talossa oli aikuisia miehiä ja kultarahojakin kertyi tasaista tahtia, mikäpä heidän oli ollessa. Hän katseli usein nuorempaa miestä yrittäen nähdä hänessä jonkinlaisia tunnistuksen merkkejä, mutta useimmiten tämä tuijotti umpimielisenä ja himmenevin silmin seinällä roikkuvaa vanhaa ruosteista miekkaa samalla kun kädet kallistivat haarikkaa.