Rikoskomisario Peter Sundby yritti pysyä vakavana vaikkei voinut olla naurahtamatta. Hän oli kutsunut nuoret tutkijat luokseen mutta ensimmäisenä ovenraosta työntyi saksanpaimenkoiran kuono, sitten koko koira. Se asettui luontevasti istumaan hänen viereensä. Sundby taputti sitä päähän.
– No niin, Sundby sanoi ja viittasi tuoleja kohti.
Nuoret tutkijat Iiris Varkiala ja Johan Stacs istuivat hieman pelokkaina. He olivat arvuutelleet, miksi heidät ja Natso kutsuttiin esimiehen luo ja Iiris oli varma, että Natsolle tuli lähtö. Se oli taas ollut heidän mukanaan tavallisen virka-auton tai joskus jopa poliisiauton takapenkillä, vaikka oli sovittu, että Natson paikka oli kotona kuten muidenkin siviilikoirien. Natso oli itseoppinut poliisikoira, se ei ollut saanut minkäänlaista virallista koulutusta, eikä se siis mitenkään voinut olla tutkijoiden mukana.
Sundby pudisteli päätään.
– Sanon heti että tämä ei ole minun ansiotani, minä olen kertonut vain eteenpäin miten asiat ovat menneet.
Iiris puristi Johania kädestä. Nyt se ilmoitus tulisi.
Myös Sundby huomasi nuorten jännityksen, joka tuntui tarttuvan koiraankin. Hän taputti uudestaan Natsoa päähän.
– Ei mitään hätää, hyvä poika, hän sanoi.
Nuoret vilkaisivat toisiaan. Mitäs tämä oli.
Sundby rykäisi.
– Sanon niin kuin asia on. Natso on valittu Vuoden poliisikoiraksi ja sille on myönnetty Suomen Kennelliiton sankarikoiran arvo niiden Fiskarsin murhien tapahtumista. Poliisihallinto on asiakirjoihin tutustuttuaan tullut siihen tulokseen, että Natso pelasti kolmen ihmisen hengen. Ja Kennelliitto palkitsee sen samoista syistä.
Iiriksen teki mieli itkeä, mutta eihän se nyt ollut sopivaa poliisikäytöstä ja niinpä hän nieli kyyneleensä.
Johan toipui ensimmäisenä.
– Mitä se tarkoittaa? hän kysyi.
Sundby nauroi.
– Juuri sitä mitä sanoin. Natso saa mitalinsa hienossa tilaisuudessa, johon tulee myös poliisin ylin johto. Kutsuin teidät ja Natson luokseni kertoakseni tämän ja yhden muunkin asian.
Nuoret terästäytyivät. Nyt päästiin ehkä siihen pahaan asiaan. Natso ulahti.
– Nyt rauhoitutte! Sundby komensi. Tiedän kyllä, että Natso on ollut teidän mukana sekä tunnuksettomassa virka-autossa että poliisiautossa, mutta nyt ei puhuta siitä, vaan mietitään, miten tämä asia hoidetaan.
– Tässä on nimittäin yksi paha ongelma. Natsohan on itseoppinut poliisikoira, eikä sillä ole minkäänlaista koulutusta, papereista puhumattakaan.
Natso tiesi että siitä puhuttiin ja haukotteli kyllästyneenä.
– Ongelma tulee lähinnä siinä, kun media alkaa kysellä, millainen koira Natso oikein on. Ajattelin ensin, että voisimme ehkä venyttää totuutta, mutta sitä se nyt puuttuisi, että kärähtäisimme valehtelusta. Niinpä olen päättänyt, että kerromme totuuden. Tämä sankarikoira on itseoppinut, mutta erittäin hyvä toimissaan, kuten tulokset osoittavat.
Iiris huokasi ja Johan hirnahti. Juurikin niin.
– Nyt tullaan minuun, Sundby sanoi. Kun minulle selvisi, että meillä on täällä palkittava sankarikoira, panin toimeksi. Eihän meillä voi olla siviilikoiraa poliisin palveluksessa. Niinpä Natso pääsee Iiriksen kanssa pikakoulutukseen ja se nimitetään viralliseksi poliisikoiraksi.
Iiris havahtui kuin satavuotiaasta unesta.
– Mitä se tarkoittaa?
– Että sinä ja Natso käytte Hämeenlinnassa poliisikoirakoulussa ja saatte sieltä todistuksen, että Natso on ihan oikea poliisikoira.
– Entä jos me ei selvitä poliisikoiran vaatimuksista?
– Hyh, Sundby tuhahti. – Tämä on poliisin kunnia-asia. Te käytte siellä Hämeenlinnassa ja teille opetetaan joitakin poliisikoiran temppuja ja sitten te tulette takaisin ja Natso on virallisesti poliisikoira. Tähän on varattu kolme päivää, te asutte sen aikaa koululla.
Iiris meinasi kysyä jotain, mutta ymmärsi vaieta.
– Natso saa paperit joka tapauksessa, vaikka purisi kouluttajaa. Sen jälkeen se on itseoppinut ja koulutettu poliisikoira, jolla on koulutuksesta myös paperit!
Nuoret nyökyttelivät. Mutta jatkoa seurasi.
– Olen järjestänyt niin, että tämä sankarikoira saa arvoisensa partioauton eli teille tuodaan melkein uusi farmari Natsoa varten ja se voi olla aina teidän mukana!
IIris meni melkein sekaisin ja ryntäsi halaamaan komisariota. Hän havahtui vasta Sundbyn murinaan ”no niin, no niin”.
– Anteeksi, Iiris sopersi. Natso lipaisi hänen kättään.
Sundby nauroi ääneen.
– Ei mitään! Te näköjään luulitte että torun teitä Natson mukanaolosta, mutta minäpä yllätinkin teidät kaikki. Kunhan aikataulut selviävät, ilmoitan koulutuksesta tarkemmin samoin kuin palkitsemispäivästä, sehän on suuri päivä meille kaikille!
Palaveri oli päättynyt. Natso seurasi nuoria mutta vilkaisi vielä kerran Sundbytä. Hyvin meni!
Iiriksen teki mieli hypähdellä. Hän rutisti Johaniakin kuin sielunkumppania ja retuutti Natsoa kaulasta niin että koira ei tiennyt mitenpäin olisi ollut.
Ainoa murhe oli että sotaveteraani Elmeri oli kadonnut. Kun Iiris ja Natso eilen illalla olivat tapansa mukaan käyneet Elmeriä tervehtimässä, vanha mies ei ollut kotona. Talo näytti hylätyltä ja pimeältä.
Iiris oli yrittänyt pitää Elmeristä huolta parhaansa mukaan. Hän oli järjestänyt Raaseporin kaupungin sosiaalin kanssa niin että kodinhoitaja kävi Elmerin luona kolmesti viikossa ja työllistetty harjoittelija joka päivä. Heidän tehtävänsä oli tarkistaa, että Elmeri otti verenpainelääkkeensä ja muisti syödä. Ruoka tuotiin hänelle kaupungin autolla kolmesti viikossa. Iiris ja Natso kävivät niin usein kuin pääsivät, muutaman kerran kuussa joka tapauksessa, useimmiten kahdesti viikossa. Iiris oli ottanut Elmerin asian omakseen, hänen mielestään sotaveteraani oli ollut tärkeä lenkki hirvittävien murhien selvittämisessä. Hän oli löytänyt yhden murhatun naisen koiran eli Natson haukkumasta naapuritontilta ja juuri hän oli havainnut talolla outoa liikettä ja nähnyt jopa pommimiehen vievän taloon jotakin. Elmerille olisi pitänyt antaa hengenpelastusmitali moninkertaisena, vaikka oli Natsokin sen toki ansainnut. Jos Natsoa ei olisi ollut, ruumiita olisi kolmen päättömän lisäksi tullut monta lisää, mutta kyllä Elmeri oli pelastanut ties kuinka monta muuta. Iiristä puistatti vieläkin, kun hän mietti mitä olisi tapahtunut, jos naapuritaloon asetettu pommi olisi räjähtänyt, kun esimerkiksi Miro olisi mennyt katsomaan mitä talolla oli tapahtunut.
Miro! Hänen piti ehdottomasti soittaa Mirolle!
– Kulta täällä, hän ei malttanut olla aloittamatta. Miro oli kerran nimittänyt häntä tuolla nimellä ja vielä ihan pokkana sanonut tarkoittaneensa joka sanaa.
– Iiris kiusaa, Miro vastasi.
– Mutta hei minulla on asiaakin. Natsosta tulee virallinen poliisikoira, me käydään pikakoulutuksessa ja saadaan oma auto ja Natso on valittu Vuoden poliisikoiraksi ja se saa sankarikoiran arvon suuressa juhlassa, johon me ja poliisin ylin johto osallistuu. Mutta varsinainen asia on, että Elmeri on kadonnut! Hänen talonsa on tyhjä!
Miro aisti naisen riemun ja osallistui siihen etänä niin hyvin kuin taisi. Hienoa, erinomaista, Natsohan on jo pitkään käyttäytynyt kuin poliisikoira, koska juhlat ovat ja ketä sinne kutsutaan.
– Minä voin tehdä teistä jutun! Miro sanoi.
Vasta nyt Iiris muisti että Miro oli täysverinen toimittaja, vaikka olikin viime aikoina ollut mukana aivan muissa asioissa.
– Mistä asti Elmeri on ollut kateissa? Miro kysyi.
– Minun havaintojeni mukaan eilisestä. Jospa sinä selvittäisit asiaa, minulla on nimittäin kädet täynnä töitä Johanin kanssa, meillä on yksi omituinen juttu juuri ratkeamaisillaan.
– Mikä? Miro kysyi.
– Enhän minä sitä sinulle voi sanoa, Iiris huokasi.
– Tietenkin voit! Minähän tiedän muutenkin kaiken, Miro sanoi.
Kukahan nyt kiusasi ketä. Totta se kuitenkin oli ja niinpä Iiris kertoi, että yhden suuren yrityksen toimitusjohtaja oli kateissa ja heidän piti yrittää selvittää mitä oli tapahtunut. Nyt näytti siltä, että ei varsinaisesti mitään kauhean pahaa, mies oli vain seonnut ja lähtenyt omille teilleen Espanjaan. Mutta ennen kuin varmistuisi, että hän oli matkalla vapaaehtoisesti, Iiriksen ja Johanin piti painaa töitä täysillä.
– Hyvä on, Miro sanoi. – Otan selvää Elmeristä, onhan hän minunkin ystävä. Jos kukaan minulle mitään kertoo.
– Tottakai ne sinulle kertoo, sinähän olet melkein poliisi itsekin tai siltä minusta ainakin tuntuu. Ja Natso on samaa mieltä!
Kaikki portit aukenivat, kun Miro sanoi, että hän on Elmerin hyvä ystävä, jolle Elmeri varmasti haluaisi kerrottavan mitä hänelle on tapahtunut. Kaupungin vanhustyön virkailija nikotteli, mutta tuli sitten tulokseen, että varmaan oli kyseessä Elmerin etu.
– Te ette kuitenkaan ole sukulainen, virkailija arvuutteli.
– En vaan hyvä ystävä. Me tutustuimme siinä kauheassa murhajutussa, jos muistatte. Elmeri pelasti minun henkeni. Olen käynyt usein Elmerin luona. Sain vinkin hänen katoamisestaan KRP:n tutkijalta nimeltä Iiris Varkiala. Hän ei valitettavasti ehtinyt itse ruveta selvittämään missä Elmeri on. Mehän oletamme, että hänelle ei ole tapahtunut mitään varsinaista pahaa.
– Koska te huomasitte, että Elmeri on kadonnut? virkailija kysyi.
– Iiris meni käymään Elmerin talolla eilen illalla poliisikoiransa Natson kanssa, eikä Elmeriä näkynyt.
– Ahaa, se sankarikoira! virkailija sanoi ilahtuneena ja kertoi että Elmeri on viety ensin paikalliseen sairaalaan ja sieltä Meilahteen. – Terveydenhoitaja huomasi, että hänellä on sydänkohtaus tai jokin sellainen. Soittakaa Meilahteen, siellä ne tietää.
Miro oli jo aikeissa sulkea puhelimen, kun virkailija rikkoi hiljaisuuden ja kysyi.
– Tiedättekö, onko Elmerillä elossa sukulaisia?
– Tytär saattaa asua Ruotsissa, mutta hänestä ei ole mitään tietoa. Elmerikään ei ole puhunut hänestä.
– Mutta Suomessa hänellä ei ole sukulaisia?
– Ei. Niinkö huonosti ovat asiat, että sukulaisia etsitään?
– Ei ei ei. Hän on kuulemma kovaa vauhtia toipumassa. Mutta olemme tulleet siihen tulokseen, että yksin hän ei enää voi asua ja niinpä etsimme hänelle hoitokotia.
Miro mietti hetken.
– Se voi kyllä olla hänelle kauhistus!
– Niin mekin vähän arvelemme. Ja tietysti hoitokotiin siirtyminen on hänen tapauksessaan vapaaehtoista. Voisitteko te hänen ystävänään puhua hänelle?
Miro lupasi, että hän ja Iiris voisivat puhua Elmerille, kunhan ensin saisivat tietää mihin hänet oli tarkoitus sijoittaa.
– No me soitamme teille. Ja tehän voisitte käydä etukäteen katsomassa, millainen se hoitokoti on. Tavallisesti niin ei menetellä, mutta tämän sotaveteraanin kohdalla niin voitaisiin tehdä.
Elmeri löytyi Meilahdesta. Hän oli juuri päässyt teho-osastolta tavalliselle, kun Iiris ja Miro tulivat. Miro oli pyytänyt Iiriksen mukaansa, Natsoa sairaalaan ei saanut tuoda, kun se ei ollut opaskoira. Eikä Iiris ollut virkatehtävissä.
Elmeri oli kalpea kuin haamu, mutta silmissä oli eloa.
– Täällähän sinä olet, Iiris tervehti. Miro tyytyi sanomaan hein.
– Täälläpä hyvinkin, Elmeri sanoi voipuneesti.
Iiris kertoi, että hän ja Natso olivat käyneet eilen talolla, mutta se oli ollut tyhjä ja sitten hän oli pyytänyt Miroa selvittämään, mitä Elmerille oli tapahtunut.
– Minua rupesi taas ottamaan. Onneksi se terveydenhoitaja tuli kerrankin oikeaan aikaan ja ymmärsi tilata sairasauton. Lopulta minut tuotiin tänne teholle.
Elmerin oli vaikea puhua, hän oli liian heikossa hapessa. Selvästi hän kuitenkin ilahtui vieraista.
– Me ei ymmärretty edes tuoda mitään, kun ei tiedetty missä kunnossa sinä olet, Iiris valitteli mutta Elmeri kuittasi, että ei häneltä puutu mitään, eikä hän pidä suklaasta ja kukatkin ovat vain kukkia. Pääasia että te tulitte, Natsokin olisi saanut tulla, mutta eihän tänne saa tuoda koiria.
Miro selvitteli kurkkuaan.
– Tuota noin… hän aloitti.
Elmeri nosti vähän kättään.
– Minä tiedän. Te tulitte puhumaan minua hoitolaitokseen, sen näkee teidän naamasta.
Niin sen varmaan näkikin. Syylliset vilkaisivat toisiaan.
– Mutta vain jos sinä itse olet valmis, Iiris sanoi.
Elmeri katsoi heitä kumpaakin.
– Jos lupaatte käydä minua katsomassa. Pakkohan minun on johonkin mennä, enhän minä enää voi asua yksin. Olen jo 95-vuotias, eikä kukaan rupea asumaan minun kanssani, tyttärestäkään ei ole kuulunut mitään moneen vuoteen.
– Haluaisitko sinä että me otamme häneen yhteyttä? Iiris kysyi.
Elmeri myönsi että voisihan se olla mukavaa, vaikka he olivatkin vieraantuneet toisistaan, viimeksi hän oli tavannut tyttärensä poikansa hautajaisissa.
Iiris lupasi, että he selvittäisivät asiaa ja kertoisivat tyttärelle Elmerin voinnista.
Elmeri nosti kättään.
– Mutta te saatte käydä katsomassa sitä hoitokotia, mihin ne aikovat minut laittaa, ettei minua laiteta ihan mihin tahansa.
Sosiaalin nainen soitti Mirolle muutaman päivän päästä. Hänellä oli hyviä uutisia, oikein hyvästä hoitokodista oli juuri vapautunut paikka, jos päätös tehtäisiin pikaisesti.
– Eli teillä on tämä iltapäivä aikaa käydä katsomassa sitä paikkaa, siellä tiedetään, että te tulette.
Miro pyysi hoidokodin yhteystiedot ja soitti Iirikselle, joka valitteli, että ei millään ehdi lähteä mihinkään tänään.
– Niinpä minä menen yksin, Miro sanoi.
Hän ajoi hoitokoti Kuusenoksan pihaan jo reilun tunnin päästä. Paikka ei ollutkaan vanha rötiskö vaan korkeintaan muutaman vuoden vanha puusta tehty osin kaksikerroksinen suuri laitos, jossa oli useita osia.
Hoitokodin johtaja Emmi Marala otti hänet vastaan.
– Tervetuloa, meille soitettiinkin, että te saattaisitte tulla katsomaan meitä sotaveteraani Elmerin puolesta.
Johtajan kädenpuristus oli lämmin ja hymy valloittava. ”Täällä minäkin voisin viihtyä”, Miro ajatteli.
Johtaja kierrätti Miroa yleisissä tiloissa, ruokasalissa, oleskelutilassa, verannalla, juhlasalissa ja vei tämän sitten suurehkoon valmiiksi kalustettuun huoneeseen, jossa oli sänky, televisio, pari tuolia ja pöytä.
– Tämä olisi Elmerin huone, varmaan paras meidän huoneista, mutta hän on sen ansainnut! Onhan se hienoa, että vielä niinkin vanhana voi asua hoitokodissa ja liikkua omin jaloin. Mikäli käsitin oikein, hän on hyvin perillä maailman asioista, eikä tarvitse juurikaan apua arkirutiineissa.
Miro myönsi, että näin on. Elmeri on tähän asti tullut toimeen ihan yksinään, mitä nyt terveydenhoitaja, kodinhoitaja ja tyttö ovat käyneet häntä auttamassa.
– Hänen ongelmansa on sydän, joka pyrkii oikuttelemaan. Eikai se mitään sen pahempaa ole, mutta kyllä se sairaalareissun vaatii.
– Hienoa. Otamme hänet mielellämme, jos vain saamme.
Miro sanoi, että näin hän uskoo, tänne hänkin voisi tulla.
He kättelivät ja Miro lähti viemään Elmerille ja Iirikselle sanaa hyvillä mielin.
Suuri päivä oli ovella. Natso oli harjattu huolellisesti, sen kynnet oli leikattu ja hampaat harjattu, mistä se ei yhtään pitänyt. Kaikki oli valmista huomista varten. Iiris oli jopa silittänyt poliisipukunsa, oli nimittäin toivottu, että hän pukeutuisi virkapukuun kuten kaikki muutkin juhlaan tulevat poliisit.
Oli sovittu, että Iiris, Natso, Johan ja komisario Sundby menisivät Iiriksen ja Johanin uudella virka-autolla.
Natso irvisteli. Sen useaan kertaan harjatut hampaat tuntuivat oudoilta. Iiristä hymyilytti ja hermostutti samalla kertaa. Hänellä oli huolellisesti silitetty virkapuku ja sopivasti meikkiä ja hän yritti seisoa lavalla mahdollisimman ryhdikkäänä. Hän tiesi, että heitä katsottiin, olihan paikalla poliisin ja kenneliiton ylintä johtoa ja mediaa jos minkälaista.
Murharyhmän komisario Peter Sundby puhui.
– Saanko esitellä: Vuoden poliisikoira ja sankarikoira Natso ja hänen ohjaajansa ylikonstaapeli Iiris Varkiala.
Iiris hätkähti, nyt Sundbyille oli tullut paha virhe, hänhän oli vasta nuorempi konstaapeli.
Natso katsoi Sundbytä vähän sillä silmällä, että joka sen nimen turhaan lausuu. Sitä taisi vähän hermostuttaa.
– Aivan, sinusta puhutaan Natso, Sundby sanoi.
Kaikki nauroivat hyvätahtoisesti.
– Mutta asiaan! Sundby jatkoi. Tämä Vuoden poliisikoira olisi ansainnut kolminkertaisen hengenpelastusmitalin, mutta koska niitä ei jaeta kuin ihmisille, Natso saa tyytyä Kennelliiton myöntämään sankarikoiran arvonimeen.
– Fiskarsissa tapahtui kolme kammottavaa murhaa, joiden selvittelytyössä Natso pelasti kolme tai jopa neljä ihmishenkeä, mikä on poliisikoirillekin aivan poikkeuksellista. Tässä vaiheessa täytyy muistaa, että Natso ei silloin vielä ollut poliisikoira vaan yhden murhatun naisen koira, joka murhan jälkeen jäi nykyiselle ohjaajalleen.
Kuulijat eivät hiiskahtaneetkaan vaan odottivat jatkoa. Iiriksen poskia kuumotti. Hän piti Natson hihnaa rystyset valkoisena.
– Tämä sankarikoira Natso on itseoppinut poliisikoira, joka kasvoi työhönsä hurjaa vauhtia pyörineiden tapahtumien pyörteessä ja kävi pelotta ja armotta murhaajan ja murhaajien kimppuun, vaikka myös sitä ammuttiin.
Sundby piti pienen tauon ja veti henkeä.
– Nyt te tietenkin kysytte, miten Vuoden poliisikoiraksi on voitu valita sankarikoira, joka ei edes ole poliisikoira. Vastaus on yksinkertainen: Natso on suorittanut poliisikoirakoulussa kaikki poliisikoiralta vaadittavat kokeet ja tullut sen jälkeen hyväksytyksi poliisikoiraksi eli nyt se on ihan oikea poliisikoira. Tähän voisi leikkisästi sanoa, että opiskelu kannattaa mutta kokonaisuudessaan tämä on vakava asia. Jos Natsoa ei olisi ollut, moni olisi menettänyt henkensä.
– Lyhyesti: onneksi olkoon ja kiitos, Natso. Ja kiitos Iiris Varkiala!
Iiris ja Natso tekivät sovitusti muutaman hyvin hallitun kiepin lavalla ja kuulijat taputtivat.
– Sankarikoira ja Vuoden poliisikoira on ohjaajansa kanssa tavattavissa kahvitilaisuuden aikana ja sen jälkeenkin mutta nyt on mitalinjaon aika.
Korkea-arvoinen poliisipäällikkö tuli ja pujotti Natson kaulaan Vuoden poliisikoiran mitalin ja kennelliiton edustaja teki saman tempun sankarikoiran mitalilla. Taputuksista ei meinannut tulla loppua. Iiris oli huomaavinaan, että Natso nautti saamistaan helyistä ja kaikesta siitä huomiosta mikä siihen kohdistettiin. Linssilude mikä linssilude!
Kamerat räpsyivät ja surisivat. Hauskinta oli, että melkein kaikki toimittajat kävivät taputtamassa sankarikoiraa ihan henkilökohtaisesti.
Natso ja Iiris pääsivät kahville korkea-arvoisimpaan pöytään ja sankarille tuotiin lautasellinen herkkuja sekä vettä. Tilaisuus venyi, kun monet median edustajat halusivat kuulla Natson tarinasta jotain sellaista mitä muut eivät olleet kuulleet.
Elmeri oli hiljainen. Sota-aika muistui hänen mieleensä. Moni oli silloinkin joutunut lähtemään kodistaan, kuten hän nyt. Tykit eivät sentään jyskäneet, eivätkä kranaatit ulvoneet.
Hän hamuili kädellään Natson turkkia, kunpa edes se oli saanut tulla hänen kanssaan hoitokotiin.
Kun Iiris huomasi vanhan miehen vaiteliaisuuden, hän ei edes yrittänyt puhua jonninjoutavia vaan ajoi rauhallisesti eteenpäin. Silloin tällöin hän vilkaisi taakseen peilistä. Natso istui Elmerissä ihan kiinni ja vanhan miehen käsi retuutti hiljaa sitä kaulasta.
– Tuntuuko sinusta, että et haluaisi mennä sinne hoitokotiin? Iiris kysyi.
Elmeri veti kuuluvasti henkeä ja Natso lipaisi hänen kättään. Sen mielestä tämä muistutti viimeistä matkaa.
– En tietenkään haluaisi, mutta tajuan että ei tässä ole vaihtoehtoja. Jos jään kotiin, minut löydetään joku kerta menehtyneenä.
Iirikselle tuli paha olo. Noinhan se tietenkin oli, mutta hyvin ei ollut. Kunpa hän olisi keksinyt jonkin toisen konstin.
– Onko sinulla mielipide nimenomaan tästä hoitokodista, johon me ollaan matkalla, Iiris kysyi.
Elmeri huokasi.
– Jotenkin minusta tuntuu painostavalta, mutta niin varmaan tuntuisi, vaikka olisimme menossa mihin tahansa.
– Miron mielestä Kuusenoksa vaikutti ihan hyvältä paikalta, jossa on suurimmaksi osaksi hyväkuntoisia asukkaita. Hänestä näytti, että puolet on naisia, puolet miehiä ja heillä tuntui olevan jopa hauskaa keskenään.
– Niin varmaan, Elmeri sanoi ja retuutti Natsoa. Iiris ajoi eteenpäin.
Navigaattori näytti että alettiin olla perillä, enää kuusi kilometriä.
– Jos sinä et viihdy siellä, lupaan hakea sinut pois ja katsotaan sitten mitä tehdään, Iiris sanoi.
Elmeri naurahti.
– No en viihdy. Voidaanko siis kääntyä takaisin?
Iiriskin nauroi.
– Ehkä sinun pitää kuitenkin ensin edes käydä siellä.
He olivat sopineet, että jos Elmeri kotiutuu Kuusenoksaan, Iiris tuo hänelle rakkaat tavarat eri reissulla, Elmerillä oli mukana vain pieni matkalaukku, jossa olivat kaikkein tärkeimmät tavarat.
Kuusenoksassa heitä tervehti oikea vastaanottokomitea, johtaja, hoitajat ja suuri osa asukkaista. Kun Iiris kysyi, onko heillä tapana järjestää tällainen vastaanotto kaikille tulijoille, johtaja sanoi, että ei suinkaan, mutta tällaisille merkkihenkilöille kyllä. Hänen mielestään Elmeri jos kuka oli merkkihenkilö, elossa oleva sotaveteraani, jonka ansiosta he voivat viettää itsenäistä elämää vapaassa maassa.
Elmeri liikuttui vastaanotosta mutta tervehti joukkoja lähinnä nyökkäämällä. Natso sen sijaan esiintyi tavallistakin ylväämmin, se nautti väkijoukoista. Iiris kysyi luvan, voisiko sen päästää irti ja kohta Natso pääsi heiluttamaan häntää mummoille ja papoille oikein sydämensä kyllyydestä. Melkein jokainen asukas ja hoitaja halusi taputtaa koiraa, jopa johtaja silitti sitä päälakeen.
Elmeri hymyili urheasti mutta oli lyhytsanainen.
Hoitokodin johtaja huomasi Elmerin hiljaisuuden ja tuli reippaasti esittäytymään.
– Hei, minä olen Emmi Marala. Voisin esitellä sinulle taloa. Sopiihan sinulle että sinuttelemme, se on meillä täällä tapana.
Elmeri nyökkäsi, tottakai. Mutta hyvä, kun asiaa kysyttiin.
Elmeri, Iiris ja Natso seurasivat johtajaa isoon päivähuoneeseen, jossa oli tuoleja ympyränä ison television ympärillä, viihtyisäntuntuiseen ruokasaliin, avariin pesutiloihin ja näytettiinpä heille henkilökunnankin taukotilat.
– Meillä on täällä myös kuntosali, joka on vapaasti käytössä iltaisin ja viikonloppuisin. Arkisin siellä annetaan eritasoista kuntoutusta, meillähän on täällä oma fysioterapeuttikin, jos semmoiselle on tarvetta.
Elmeri pudisteli päätään.
– Taitaa olla minun osaltani jo vähän myöhäistä mutta onhan se hyvä kun on kuntosali.
– Jossa muuten on myös pieni uima-allas tuolla verhon takana. Sekin on kaikkien asukkaiden vapaasti käytettävissä silloin kun siellä ei ole ohjattua vesiliikuntaa kuten nyt.
Iiriksen yllätykseksi Elmeri sanoi, että hän voisi joskus käydäkin vähän pulikoimassa, jos joku vain katsoisi, että sydän ei petä vedessä.
– Ja tämä on sitten sinun huoneesi, talon paras, johtaja sanoi ylpeyttä äänessään.
Huone oli esittelemisen arvoinen: suuri ja hyvin varusteltu, oli televisio, radio, sohva ja sähkösänky ja pimennysverhot ikkunoissa. Seinillä oli muutama aidontuntuinen öljyväritaulu.
– Nämä taulut ovat paikallisen harrastekerhon maalauksia, mutta minusta ne ovat hyviä ja antavat semmoista aitoa kodintuntua.
Iiris huomasi, että Elmeri nyökytteli!
Iiris huolestui toden teolla, kun Elmeri oli vielä päivienkin päästä tavallista vähäpuheisempi. Hän oli käymässä hoitokodissa jo kolmatta kertaa Natson kanssa, mutta tilanne oli ennallaan. Elmeri ei ollut kotiutunut. Hän ei ottanut kantaa, halusiko hän, että Iiris toisi hoitokotiin hänen tavaroitaan, kohautteli vain hartioitaan. Ihan sama.
Natso teki parhaansa, jotta saisi mieheen jonkinlaista eloa, mutta kun pökkiminen, vinkuminen, hännänheilutus tai edes paikallaan hypähtely ei saanut Elmeria osallistumaan koiruuksiin, Natsokin antoi periksi.
– Elmerillä on asiat huonosti, Iiris juorusi Mirolle puhelimitse. – Käy sinä häntä katsomassa ja yritä saada häntä edes kertomaan, aikooko hän jäädä sinne Kuusenoksaan.
– Mitä minä sanon, jos hän sanoo, että ei halua, onko hänellä oikeasti jokin vaihtoehto? Miro kysyi.
Iiris oli miettinyt asiaa mutta ei ollut keksinyt hyvää vaihtoehtoa.
– Sano, että kyllä me jotakin keksitään. Mietitään sitten mitä voidaan tehdä.
– Me? Ketkä me? Sinä ja Natsoko?
– Eikä kun sinä ja minä! Iiris parahti.
Elmeri ilahtui Miron tulosta. Tunnelma oli samanlainen kuin jos vanhat sotakaverit olisivat tavanneet.
Kovat kokemukset murhamysteerien parissa olivat karaisseet heidät monellakin tavalla, eikä turhia höpinöitä tarvittu.
– Viihdytkö sinä täällä, Miro kysyi.
Elmeri sanoi että ei hän vielä tiennyt, ei tämä kyllä ollenkaan hassummalta paikalta vaikuttanut, Miron arvio oli osunut aikalailla oikeaan.
– Mikäs täällä toisaalta. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, asiat sujuvat, hoitajat kohtelevat kuin ihmistä ja toiset asukkaatkin vaikuttavat ainakin osittain ihan mukavilta.
– Mutta silti et ole oikein kotiutunut…
– Eihän tämä ole koti. Ymmärrän kyllä hyvin, että jostakin tässä on luovuttava. Ja tajuan senkin, että yksin en enää pysty asumaan, mutta vähän haikeaksi tämä vetää. Kukaan ei taida oikein ymmärtää minua, kun ei kellään ole ole ollut sellaista elämää kuin minulla. Voi olla, että sinä olet ainoa, joka on edes vähän perillä minun elämästäni, kun sinä olet uskollisesti kuunnellut minun tarinoitani.
Miro sanoi, että ei se ole ollenkaan vaikeaa, on ollut ilo ja kunnia kuulla millaista elämä oli sota-aikana.
– Vähän se oli erilaista, minulla ainakin, Elmeri sanoi hymyillen.
– Iiris käski kysyä, tiedätkö sinä, että sinun ei ole pakko jäädä tänne, jos et halua.
Elmeri nyökkäsi.
– Niinhän sitä sanottiin. En kylläkään tiedä, mitä vaihtoehtoja olisi, kun saattaa hyvinkin olla, että eivät nämä hoitolaitokset tästä ainakaan parane.
Miro myönsi, että hänkään ei tiennyt vaihtoehtoja.
– Mutta Iiris sanoi, että kyllä me jotain keksitään!
– Ketkä me?
– Hän ja minä, niin hän sanoi.
– Voi sitä tyttöä, Elmeri huokasi mutta katui heti sanojaan. – Etkä sitten paljasta, että sanoin häntä tytöksi. Tyttöjä ei enää saa sanoa tytöiksi.
Molemmat nauroivat.
Elmeri puolestaan käski sanoa Iirikselle, että ei turhaan hätäilisi.
– Varmaan kotiutuisin paremmin, jos Natso kävisi aina kun pääsee!
Heti ulos päästyään Miro raportoi Iirikselle puhelimitse: – Ei mitään hätää, kyllä Elmeri siitä tokeentuu. Sinua ja Natsoa hän kyllä odottaa kylään!