MURHA FISKARSISSA
Vanha koiramies tiesi heti, että tuollainen haukku ei tiennyt hyvää. Hän oli elänyt nuoruutensa sotakoirien kanssa ja oli varma, että koiralla oli jokin paha hätä. Ääni kuulosti tutulta, sen täytyi olla entisten naapurien saksanpaimenkoira, mutta mitä se teki täällä – ja mitä se yritti kertoa.
Elmerin oli pakko lähteä liikkeelle, vaikka hän ei tavallisesti enää poistunutkaan kotoaan, kaikki tuotiin hänelle valmiiksi. Hän oli palvelunsa moninkertaisesti ansainnut tämän maan tehtävissä, eipä sen puoleen. Ja alkoihan tuota ikääkin olla, melkein 95 vuotta.
Natsolla oli selvästi jotakin tärkeää asiaa. Niinpä Elmeri tarttui rollaattoriin ja lähti hitaasti lykkimään naapuriin vievää kapeaa ja ruohottunutta hiekkatietä pitkin.
”Mikähän sillä on”, hän mietti työntäessään rollaattoria loivaa ylämäkeä. Lähemmäksi päästyään hän näki mistä oli kysymys. Natso oli paksulla kettingillä kiinni saunan verannan tukitolpassa ja yritti tempoa itseään irti koko ajan haukkuen. Koira oli selvästi äkäinen, se halusi käydä kiinni johonkin joka oli tehnyt pahaa. Se oli temponut itsensä käheäksi, mutta metallipanta oli kestänyt.
– Mikäs sinulla oikein on poika, Elmeri kysyi rauhallisella äänellä.
Natso huomasi hänet ja katsoi häntä pahasti. Siltikään se ei lopettanut hyppimistään kettinkiä vasten.
Ei auttanut kuin mennä koiran viereen ja tarttua kettinkiin.
– Ei mitään hätää enää, Elmeri puheli koiralle rauhoittavasti ja tämä kuunteli muristen.
– Mehän ollaan kavereita, minä olen se sinun naapurisi, Elmeri muistutti.
Lopulta koira rauhoittui sen verran, että mies pääsi tarkastelemaan ketjua. Se oli kiinnitetty yksinkertaisella pikalukolla koiran metallipantaan, mutta eihän koira itse sitä pystynyt irrottamaan. Elmeri pystyi.
Natsokin kuuli naksahduksen ja tuntui tajuavan mitä se tarkoitti.
– No niin, mennäänpäs katsomaan mitä sinä oikein haukut, Elmeri sanoi tyynnyttelevästi ja taputti koiraa kylkeen.
Koira lähti kuin ammuttuna. Se ei suinkaan juossut talolle vaan lähimetsään entisen isäntänsä piilopaikkaan. Elmeri tiesi, että naapuri oli iltaisin viihtynyt vanhan kuusen tukevien oksien muodostamassa luonnonmajassa enemmän tai vähemmän humalassa.
Natso pääsi perille paljon nopeammin kuin Elmeri rollaattorilla. Hänelle metsään meneminen oli ponnistus, koska pyörät tökkivät juurakoihin ja jalat takertuivat kantoihin.
Natson ääni muuttui uikutukseksi. Siitä Elmeri päätteli, että jokin oli tosiaan pahasti pielessä. Kun hän lopulta pääsi perille, hän näki jotain mitä ei olisi halunnut nähdä. Hätääntynyt koira raapi tassullaan alastonta naista kuin olisi yrittänyt saada hänet virkoamaan.
Elmeri näki jo kaukaa, että naisen henkiinherättäminen oli mahdotonta. Naiselta puuttui pää, sen paikalla oli vain kuiviin vuotanut torso. Elmeri tiesi heti, että nainen ei ollut koiran emäntä. Hänet Elmeri oli nähnyt alasti useita kertoja saunasta tulossa silloin, kun nainen oli asunut täällä ja Elmeri oli vielä pystynyt liikkumaan metsissä. Talo oli ollut tyhjillään ainakin vuoden, huhuttiin, että omistajapariskunta oli eron jälkeen riidellyt sen omistuksesta.
Nainen oli alasti ja hänet oli kiinnitetty tukevaan puunoksaan samanlaisella kettingillä kuin Natsokin.
Elmeri ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Tätä ei olisi päässyt sattumaan, jos koira oli ollut irti. Mutta mitä se teki täällä, eihän se koskaan liikkunut ilman emäntäänsä. Ellei sitten… Elmeri jätti arvailut sikseen, rollasi koiran ja naisen viereen ja tarttui Natsoa kaulapannasta.
– No niin poika, mennäänpäs me soittamaan poliisille, tule!
Koira vilkaisi häntä hätäisesti mutta lähti sitten miehen mukaan. Mitähän naiselle oikein oli tapahtunut ja kuka hän oli? Sodan aikana koiramiehenä toimiessaan Elmeri oli nähnyt paljon pahempaakin mutta silti häntä hirvitti naisen näkeminen tuollaisena. Ei uskoisi – rauhan aikana.
Kesti kauan ennen kuin mies ja koira pääsivät puhelimen ääreen. Vaikka Elmerillä oli kännykkä, ei hän sitä sentään mukana pitänyt!
Poliisiauton ulina kuului jo kaukaa ja noin viiden minuutin kuluttua se oli pihassa. Nuoremmat konstaapelit Elias Hotinen ja Jan Fress syöksyivät autosta vain pysähtyäkseen niille sijoilleen näköyhteyden päähän ruumiista. Elias voi pahoin ja Jankin yskähteli. Näky piirtyi nuorten miesten verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi.
He olivat päässeet poliisikoulusta vasta vähän aikaa sitten ja niinpä opetukset olivat kirkkaina mielessä. He tajusivat heti, että rikospaikalle ei pitänyt mennä. He palasivat autoon ja partionjohtaja Elias alkoi selvittää asiaa päivystäjälle.
– 265 tässä. Tänne tarvitaan lisävoimia! Täällä on tapettu nainen, jolta puuttuu pää!
Päivystäjä kysyi, missä he olivat. Autossa. Päivys-täjä kehotti heitä jäämään niille sijoilleen, hän lähettäisi apuvoimia.
Raaseporin parhaat voimat porhalsivat paikalle pillit ulvoen. He jättivät omat autonsa kapealle tielle kauas ensimmäisenä tulleesta poliisiautosta ja eristivät nopeasti koko laajan alueen poliisin merkkinauhoilla. Nuorten konstaapelienkin auto jäi sisäpuolelle.
Kokenut rikoskomisario Hans Viita pudisteli päätään.
– Tästä ei tule yhtään mitään, me ei ruveta tähän yksin, hän puhisi ja tarttui luuriin. Keskusrikospoliisin murharyhmän komisario Peter Sundby vastasi ja paikallinen komisario selitti hänelle koko jutun niillä tiedoilla mitä hänellä oli ja mitä hän näki.
– Teit aivan oikein. Onko koko alue eristetty?
Olipa hyvinkin.
– Onko varmistettu, että alueella ei ole ketään ulkopuolisia?
Ei ollut. Rikoskomisario Viita sattui samalla huomaamaan, että talon piipusta kohosi savua, minkä hän kertoi myös murharyhmän komisariolle.
– No sitten saatte mennä sinne sisään ja katsoa onko siellä vielä joku. Tarkistakaa samalla kaikki muutkin rakennukset. Onko niitä monta?
Viita luetteli: sauna, pihamökki, puuliiteri.
– Selvä, tutkikaa ne varovaisuutta noudattaen mutta jättäkää se päätön sikseen. Kerätkää talteen kaikki mahdolliset todisteet mitä mieleen tulee. Laitan tutkijat tulemaan, kestää reilun tunnin.
– Asia selvä, Viita sanoi.
Talo oli päällepäin vanha, mutta jokin aika sitten maalattu, eikä se ollut sisältäkään huonossa kunnossa. Viita oli muistavinaan, että talossa oli muutama vuosi sitten toiminut surullisenkuuluisa kesäkievari, jonne tuli hälytyksiä tuon tuosta milloin mistäkin syystä, muun muassa isäntäpariskunnan riitojen takia. Poliisissa oli alunperinkin ihmetelty, miten taloon oli saatu anniskeluluvat, kun vessakin oli vain ulkovessa ja käsienpesupistettä hoiti vanhanaikainen vati. Kievarilla oli alkuvaiheessa mennyt ihan hyvin, mutta sitten sen toiminta oli hiipunut. Sanottiin että emäntä joi kaikki kaljat, tiedä sitten.
Eteisestä tultiin suoraan keittiöön, josta pääsi olohuoneeseen ja toisesta ovesta makuutiloihin.
Hella oli vanha mutta näytti toimivan, pieni tulenliekki pilkisteli suuluukkujen ilmaraoista. Ilmeisesti jo sammunut tuli oli syttynyt uudestaan tuulen vaikutuksesta.
Äkkiä silmäten mikään ei viitannut mihinkään, mutta kaikki paikat harjattaisiin tiheällä kammalla.
Makuuhuone näytti kidutuskammiolta. Sängyllä lojui monenlaisia kahleita nahkaisista metallisiin ja jalkopäässä oli kolme eripituista piiskaa. Siellä täällä hujanhajan oli mustia nahkavaatteita kuin myrskyn jäljeltä, joukossa joitakin läpinäkyviä pitsiunelmia ja rintsikoita.
Koko sänky oli veren peitossa ja kuivunutta verta lainehti myös lattialla. Kokenut poliisi päätteli heti, että veri oli peräisin useammasta ruumiista.
Viita nielaisi.
Hän kääntyi kannoillaan. Hänen tarkistuksensa oli päättynyt. Muista rakennuksista ei löytynyt ketään. Ruumiita etsittiin talosta ja ympäristöstä ja jopa hylätytty kaivo tarkastettiin turhaan.
KRP:n murharyhmän päälliköllä, komisario Peter Sundbyllä oli ongelma. Kaikki tutkijat olivat kiinni jutuissaan. Tai ei vaineskaan, olihan hänellä kaksi uutta tulokasta, jotka olivat vasta totuttelemassa tehtäviinsä. Eivät he toki mitään keltanokkia olleet: nainen oli oikeustieteen kandidaatti ja poliisi, parhain mahdollisin arvosanoin kaikista koulutusasteista selvinnyt. Hänellä oli edessä loistava tulevaisuus, Sundby oli päätellyt. Mies puolestaan oli työskennellyt paikallispoliisissa monta vuotta ennen kuin oli lisäkoulutuksen jälkeen päässyt hänen ryhmäänsä.
Hän painoi sisäpuhelimen nappulaa.
– Varkiala ja Stacs, tulisitteko tänne.
Kun he saapuivat, komisario selitti asian lyhyesti.
– Raaseporissa Fiskarsissa on tapahtunut henkirikos, joka tulee meille. Ja te saatte mennä sinne tutkimaan, mistä on kysymys.
Molemmat puhutellut nyökyttelivät.
– Jos te ihmettelette, miksi yksittäinen henkirikos tulee suoraan meille, kerron sen verran, että tekotapa on erikoinen: ruumiilta on katkaistu pää ja se on kaiken lisäksi kateissa.
Nuorempi konstaapeli Iiris Varkiala katsoi esimiestään hieman arvaillen.
– Ja mekö menemme ihan kahdestaan sitä selvittämään?
Sundby katsoi häntä hämmästyneenä.
– Onko siinä jokin ongelma?
– Ei ei, ei mitään ongelmaa, nuorempi konstaapeli Stacs vastasi hätäisesti.
– Saatte mennä, Sundby sanoi.
Komisario Sundby nielaisi. Hän oli taas melkein heläyttänyt jotakin loukkaavaa, mutta onnistunut hillitsemään itsensä viime hetkellä.
Komisario oli vanhan liiton poliisimies, jolta saattoi joskus sutkahtaa sovinistinen tai rasistinen vitsi. Hän tiesi, että näistä jutuista oli päästävä, moni kollega oli joutunut kuseen jostakin lesbojutusta tai mannekommentista. Mamuista ei myöskään sopinut puhua. Hän oli tähän asti selvinnyt vain paheksuvilla katseilla, mutta jos hän ei pääsisi pahoista tavoistaan, joskus tulisi nuori poliisi, joka tekisi hänestä kantelun.
Hän oli niin lähellä omaa eläkeikäänsä, että hänen ei kannattaisi ottaa riskejä. Vielä muutama vuosi ja ura olisi ohi. Olisi mukava päättää se hyvillä mielin ilman huomautuksia.
Kun nuoret tutkijat Iiris ja Johan tulivat heille, hän oli varma, että jompikumpi paljastuisi koston enkeliksi ja käräyttäisi hänet vääristä puheista. Johan ei kuitenkaan ollut turhantarkka ja saattoi itsekin erehtyä puhumaan esimerkiksi mamuista, Iirikselle sen sijaan ei erehdyksiä sattunut.
Johan oli tavallisen suomalaisen näköinen pitkä laiha hongankolistaja, joka hädintuskin täytti liian lyhyeltä näyttävän virkapukunsa silloin kun sitä piti pitää, mutta ei muuten juuri erottunut heistä muista. Paitsi että moni heistä oli saanut kiloja vyötäisilleen, kuten hän itsekin. Johan oli laiha kuin tikku.
Iiris oli jos mahdollista vielä laihempi mutta ei ihan niin pitkä. Ensisilmäyksellä Peter oli arvioinut, että lauta mikä lauta, mutta nyttemmin hän oli joutunut muuttamaan mielipidettään. Kyllä Iiris näytti ihan naiselta, vaikka laiha olikin.
Ja hymy, millainen hymy hänellä olikaan. Kun Iiris hymyili tai nauroi, tuntui kuin koko huone olisi täyttynyt ilosta. Peter ei vielä koskaan ollut tavannut naista, joka olisi osannut hymyillä tai nauraa kuten Iiris.
Ehkä tästä johtui, että hän oli onnistunut pysyttelemään asialinjalla. Sihteeri Maisa olikin kiusoitellut häntä kysymällä, onko hän sairas, kun ei juttu lennä.
Oikeastaan hän oli ylpeä. Johtuipa Iiriksestä tai ei, hän oli pystynyt siivoamaan suunsa eikä möläytellyt edes tekohauskoja vitsejä kuin korkeintaan sellaisissa illanvietoissa, joissa oli läsnä vain vanha kaarti.
Iris oli innoissaan. Tämä murhamysteeri oli hänen ja Johanin ensimmäinen juttu KRP:ssä. Jos hänestä riippui, se hoidettaisiin hyvin. Hänellä oli tunne, että myös Johan ajatteli samoin.
Hän oli tyytyväinen työuraansa tähän asti, suuria vastoinkäymisiä tai takaiskuja ei ollut tullut. Joskus hän yllätti itsensä pohtimasta, miksi oli päättänyt ruveta poliisiksi, eikä jatkanut lakiopintojaan, jotka olivat sujuneet hyvin. Toisaalta niiden jatkaminen ei ollut vielä vuosiin myöhäistä, mutta jos hän aikoi tehdä uraa poliisin palveluksessa, oli painettava eteenpäin nyt.
Hän oli 27-vuotias, ei enää tyttö, vaikka joskus hänestä siltä tuntuikin. Moni muukin oli sitä mieltä, hänestä varmaan sanottaisiin, että hän oli tyttömäinen. Tai poikamainen, niinkin voitaisiin sanoa.
Hän oli lapsesta lähtien tykännyt leikkiä poikien kanssa, mutta oli hänellä ollut nukkejakin. Erityisen hyvin hän muisti Pekka-nimisen nuken, jonka äiti oli tehnyt. Se oli hänellä vieläkin jossakin muuttolaatikossa.
Hänellä oli kaksi veljeä, molemmat häntä muutaman vuoden vanhempia, ihan tavallinen perhe. Äiti ja isä olivat yhdessä vieläkin, mikä oli nykyaikana harvinaista. Vanhin veli oli ollut naimisissa, mutta joutunut eroamaan, syytä Iiris ei ollut koskaan saanut selville. Nuorempi veli vaihtoi kumppania tuon tuosta, eikä tuntunut löytävän sitä oikeaa.
Iiris oli kasvanut maatilalla pienellä paikkakunnalla ja tottunut kaikkiin maatilan töihin. Hän oli varmaan harvoja poliiseja, joka osasi lypsää lehmän käsin. Ehkä maalaistaustansa takia hän ei pelännyt eläimiä eikä juuri ihmisiäkään. Hän oli aina valmis tarttumaan toimeen, koska semmoinen oli ollut maalla tapana. Ei ollut naisten tai miesten töitä, se teki joka pystyi. Hänen äitinsä hoiti keittiön, isä navetan ja eläimet, se oli jonkinlainen tasapeli. Kumpikin osasi toistensa työt, eikä ollut harvinainen näky, että isä laittoi ruokaa tai äiti kävi lypsyllä.
Joskus Iiris mietti, että hänen perheensä oli ollut tasa-arvon edelläkävijä. Hän esimerkiksi osasi ajaa traktorilla ja käyttää kaikkia siihen kuuluvia vehkeitä mutta aivan yhtä hyvin hän osasi hoitaa myös kotityöt.
Koulussa Iiris ei ollut erottunut muista. Hän oli ehkä tavallista rajumpi otteissaan, koska oli tottunut painimaan veljiensä kanssa mutta muuten hän oli kuten kuka tahansa tyttö. Hänen paras kaverinsa oli ollut Heljä, ihana kiharapää, joka oli oikea ystävä, ei koskaan pettänyt luottamusta. Harmi vain, että Heljän perhe muutti pääkaupunkiseudulle ja yhteys katkesi.
Toinen ystävä oli poika, jolla oli sama nimi kuin hänen lempinukellaan, Pekka. Hän asui naapurissa. He kulkivat koulumatkat yhdessä ja puolustivat toisiaan, niinpä heitä kiusoiteltiinkin, koska eihän se nyt ollut sopivaa, että poika ja tyttö viihtyivät yhdessä. Monta yhteistä lumipesua tuli, mutta samalla potkurilla kuljettiin siitä huolimatta ja yhdessä oltiin.
Murrosiässä Iiris näki muiden tyttöjen muuttuvan mutta hänelle itselleen ei tapahtunut mitään. Monista tytöistä alkoi kehittyä maalaisnaisen perikuvia: heille ilmestyivät yhä vain suurenevat rinnat ja lantionseutu rupesi levenemään.
Iirikselle ei tapahtunut mitään. Hän oli samanlainen kuin ennenkin: laiha kuin tikku, ei rintoja eikä muotoja minkäänlaisia. Hänelle sillä ei olisi ollut kovinkaan paljon merkitystä, mutta muut tytöt ja sitten myös pojat rupesivat huomauttelemaan asiasta.
Miksi miksi miksi mitäkin ja miksei miksei miksei mitään. Miten hän sen olisi voinut tietää. Tottakai hän itsekin huomasi että oli erilainen mutta eihän kaikkien tarvinnut olla samanlaisia.
Mitä enemmän hänelle huomauteltiin, sitä enemmän hän nosti nokkaansa: mitä se teille kuuluu, minä olen semmoinen kuin olen. Kun hänelle oltiin ilkeitä, hänkin rupesi ilkeäksi ja huomautteli muille vielä pahemmin. Kenelläkään ei ollut kivaa.
Hän kysyi äidiltäänkin, miksi kaikilla muilla luokan tytöillä oli rinnat, mutta hänellä ei. Äiti lohdutti, että kaikki kehittyvät eri aikaan, odota vain, kyllä sinullekin rinnat kasvaa. Paitsi että ei kasvanut. Kun naiseksi tulo viivästyi muutenkin, hänet laitettiin lääkäriin. Kaikki arvot olivat normaalit. Naistentautien erikoislääkäri sanoi, että hän voisi määrätä hormoneja, mutta niillä saattaisi olla sivuvaikutuksia eikä hän suositellut niitä.
Iiris itse päätti, että olkoon näin. Hän on ikuinen poikatyttö, jos kerran niin on jossakin ajateltu. Lukiossa hän ei enää edes miettinyt asiaa vaan keskittyi täysillä opiskeluun. Sama linja jatkui ylioppilaaksitulon jälkeen oikeustieteellisen pääsykokeisiin lukiessa ja myöhemmin yliopistossa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi melkein alta aikayksikön ja häntä odotti loistava tulevaisuus lain parissa.
Sitten tuli kesäloma. Hän aikoi viettää sen maalla kaikessa rauhassa. Tilaa hoiti hänen nuorempi veljensä eikä hän tarvinnut apua tilan töihin mutta Iiriksellä oli aina paikka kotitalon yläkerrassa.
Hän tapasi pitkästä aikaa lapsuudentoverinsa Pekan, joka oli myös tullut kesälomalle vanhaan kotiinsa. Tämä opiskeli kauppiksessa ja oli jo melkein valmis. Iiris ja Pekka viettivät paljon aikaa yhdessä ja muistelivat entisiä aikoja. Pekkakaan ei ollut vielä löytänyt pysyvää kumppania, eikä Iiris ollut sellaista edes etsinyt.
Juhannus oli tulossa. Pekka ehdotti, että he voisivat mennä heidän mökilleen, jossa oli hyvin tilaa. Heidän lisäkseen siellä oli vain Pekan sisko kumppaninsa ja tämän kaverin kanssa. Näin päätettiin.
Pekka lupasi käydä alkossa. Hän tiesi hyvin, että alkoholi ei maistunut Iirikselle, mutta hän voisi vähän ottaa juhannuksen kunniaksi.
Mökillä oli aivan ihanaa ja seura sivistynyttä ja viihdyttävää. Pekan siskon Iiris tunsi ennestään, mutta hänen kumppaninsa ja tämän kaveri olivat uusia tuttavuuksia. Molemmat opiskelivat diplomi-insinööreiksi, kuten Pekan sisarkin.
Kaikki luulivat, että Iiris ja Pekka ovat pari, eikä kumpikaan hennonut oikaista heidän kuvitelmaansa, olivathan he tavallaan pari, lapsuudenaikainen pari.
Illan tullen ja alkoholinkulutuksen kasvaessa puheet muuttuivat seksuaalipainotteisiksi ja vihjaaviksi mutta niinhän kävi melkein aina. Pekkakin oli melkoisessa vauhdissa, minkä Iiris pani merkille paheksumatta. Saihan sitä juhannuksena juhlia, kun muutkin juhlivat.
Kaikkien ihmetyksen ja taivastelun aihe oli, että Iirikselle ei alkoholi maistunut mutta lopulta hänet jätettiin rauhaan.
Iiris meni ensimmäisenä nukkumaan ja kuuli, kun Pekka tuli viereiseen sänkyyn. Kohta kuorsaus täytti pienen huoneen ja Iiriskin nukahti.
Hän havahtui siihen, että joku kähmi häntä ja joku toinen piti häntä kiinni olkapäistä.
– Shhhhhh, se joku sihisi humalaisella äänellä ja toinen rutisti häntä tiukemmin. – Sinulle ei tapahdu mitään pahaa, me vaan opetetaan sinulle jotain sellaista mistä sinä et tiedä mitään!
Iiris yritti kamppailla vastaan, mutta kaksi miestä oli hänelle liikaa. Hän tunsi, kuinka sormi tunkeutui hänen sisäänsä ja toinen käsi kouri hänen yläosaansa.
– Sinulla ressukallahan ei ole vielä edes rintoja. Tämän jälkeen ne varmasti kasvavat. Ole ihan hiljaa niin me tehdään sinusta nainen, häntä olkapäistä pitävä mies sihisi.
Toinen mies könysi hänen päälleen. Hän tunsi jotakin kovaa, joka oli valmis työntymään häneen!
– Pekkaaa! Auta! hän huusi niin lujaa kuin jaksoi, mutta kuorsaus kuului entiseen malliin.
– Ei Pekka kuule, se on sammunut, hänelle sihistiin. Iiris huusi täyttä kurkkua apua niin että huone raikui. Jompikumpi laittoi kätensä hänen suunsa eteen mutta hän puri sitä kaikilla voimillaan ja jatkoi kiljumista.
Huoneen ovi kiskaistiin auki ja Pekan siskon ääni viilsi ilmaa:
– Risto, mitä sinä luulet tekeväsi! Lopeta heti!
Myös kuorsaus lakkasi ja hetken päästä kuului myös Pekan ääni.
– Mitä helvettiä! Heti ulos täältä!
Mäiskeestä päätellen hän löi ainakin lähintä päällekarkaajaa, joka älähti pahasti yrittäessään päästä pakoon. Toinen mies ei ollut yhtä onnekas vaan Pekan nyrkki tavoitti hänet ovella.
– Minä tapan teidät, Pekka huusi jonnekin käytävään. Sitten hän rutisti Iiristä viinalle lemuten ja pyysi anteeksi, että oli nukkunut, hänen ei olisi pitänyt juoda niin paljon. Iiris sanoi, että ei se mitään, pääasia että siskosi kuuli avunhuudot.
Iiris ja Pekka menivät mökin isompaan huoneeseen, jossa Pekan sisko istui lasi edessään.
– Missä ne tyypit on, Pekka kysyi kädet nyrkissä.
– Ne lähti ja veivät meidän veneen! Veikkaan että eivät tule takaisin!
He kävivät kolmestaan tilannetta läpi. He olivat kaikki yhtä mieltä, että mitään ihan hirveän pahaa ei ollut tapahtunut, kun aikuisiahan tässä kuitenkin oltiin, mutta ei tätä näinkään voinut jättää. Pekka pani vastaan, mutta naiset olivat sitä mieltä, että tämmöisestä teosta pitää tehdä poliisi-ilmoitus, muutenhan näin voi käydä muillekin.
Pekka ehdotti, että jos hän vain hoitaa, mutta naiset tyrmäsivät sen ajatuksen. Tämä asia ei parantunut väkivallalla.
Iiris oli kertonut tarinansa jo kahteen kertaan mutta vanhempi päivystävä konstaapeli ei ollut tyytyväinen vaan tankkasi samoja asioita.
– Varsinaista raiskaustako ei siis tapahtunut? hän intti.
– Tapahtui, hän tunkeutui minuun sormellaan!
– Vai niin. Nyt on tyttöhyvä sillä lailla, että tuo ei kuulosta oikeudessa oikein hyvältä. Melkein suosittelisin, että antaisit tämän jutun olla, pääsisit itsekin vähemmällä.
Iiris oli aivan järkyttynyt. Hän kiirehti selittämään, että oli oikeustieteen kandidaatti ja tiesi kyllä mitä oikeudessa sanottaisiin.
– Ehkä jossakin etelässä, mutta ei täällä, vanha päivystäjä ilmoitti.
Iiris halusi tavata hänen esimiehensä. Tämä oli jos mahdollista vielä vanhempi. Taisi olla niin että päivystäjät viikonlopuiksi ja juhlapäiviksi valittiin täälläpäin iän perusteella.
Iiris kertoi tällekin miehelle saman tarinan. Ja tämäkin mies toppuutteli:
– Jos otetaan ne kokemukset huomioon mitä minulla on, pääset paljon vähemmällä, kun annat asian vain olla.
Ei voinut olla totta! Iiris lähti poliisilaitokselta niskojaan nakellen ja päätti siinä paikassa, että hän alkaa poliisiksi. Mikäli hänestä riippui, kenenkään ei tarvinnut joutua tämmöisen kohtelun armoille.
Näin myös tapahtui. Muutaman paikallispoliisissa eri tehtävissä vietetyn kuukauden jälkeen hän oli hakenut paikkaa KRP:sta ja tullut valituksi ensin koulutukseen ja sitten työhön. Hän itse arveli että oli saanut hyvät suositukset entisiltä esimiehiltään.